Evakon elämää Kokkilan Seurojentalolla kesällä 1944

     Veli Hämäläinen
Kun jouduimme lähtemään toisen kerran pois kotoa Karjalasta, Koiviston Mannolan kylästä kesäkuun 15 päivä 1944, saavuimme Angelniemen Kokkilaan, ehkä viiden päivän jälkeen. Matkalla yövyimme seuraavissa paikoissa: ensimmäinen yö ennen Viipuria, ehkä pari yötä Lauritsalassa, yksi yö Karjaalla ja ehkä jo viides yö oli Kokkilassa. Evakot sijoitettiin Kokkilan Seurojentaloon odottamaan kohdetta jonne heidät voitaisiin väliaikaisesti sijoittaa. Eli nykykielellä sanottuna olimme pakolaisleirissä.  

Kokkilan seurojentalon pääty jossa näyttämö ja alakerroksessa keittiö.
Kuva vuodelta 2003
Kokkilan seurojentalo maantieltä päin kuvattuna 2003. Tätä päätyä on myöhemmin jatkettu.

  Meidän perhe, isä ja äiti sekä kolme lasta, Reijo 12v, Veli 11v ja Ulla 9v, sai asettua näyttämölle, jota ujona poikana pidin miellyttävämpänä paikkana kuin aivan avointa isoa sali, jossa muutaman päivän olimme, olihan siinä jonkinlainen väliverho vedettäväksi yöksi eteen. 

Ruokailun hoitivat Lotat talon keittiössä naisevakkojen avustuksella, keittiötä oli ilmeisesti evakkojen takia laajennettu. Siellä sai todennäköisesti myös perheet tehdä omaa ruokaa, ainakin korviketta ja teetä äiti keitti, mitä oli sen kanssa ei ole muistissa. Oliko rahaa ruokatarpeiden ostoon? Muistelen muutaman perheen olleen kokonaan omissa ruuissa.

Muistan vatsavaivoja esiintyneen monella, silloin sanoivat että eivät keittäneen perunoita tarpeeksi kypsäksi. Joskus ne todella olivat kovanlaisia. Nyt jälkeenpäin tuntuu että, ehkä suurin syy vatsavaivoihin lienee ollut kotoisen ruuan puute ja ajankohdan aiheuttama henkinen paine, tressi nykykielellä sanottuna.

    Lapsella kaikki oli seikkailua, uuden kokemista, mutta hyvin pelonsekaista monella tapaa. Aikaamme kulutettiin eri tavoilla. Eräs oli jokapäiväinen seuraaminen kenen nimiä sotilaspojat tulevat huutamaan, se merkitsi aina joillekin pääsyä uuteen paikkaan. Seurasimme miten hyvin ja rohkeasti pojat nimiä huusivat, eräs pienikokoinen poika oli innokas, mutta hentoinen ääni ei tahtonut kuulua ja kun joku pyysi huutamaan kovempaa niin poika hermostui entisestään ja ääni meinasi kokonaan kadota. Isokokoisempi poika oli reipas ja rohkea huutaja, toisti heti jos ei vastausta kuulunut. 

    Toinen ajankulu ja tiedon lähdekin oli käydä kuuntelemassa uutisia tien toisella puolella olevan opettajan asunnon ikkunan vierestä, miten sota etenee. Opettaja piti ikkunan auki ja radion ääntä ystävällisesti kovemmalla jos kuuntelijoita oli. Pelon sekaisin tuntein kuulimme ryssän etenevän kohti Viipuria. Muistan kun aikuiset miehet keskustelivat ja arvelivat mitä tuleman pitää. Eräs ennustaja sanoi kerran, kun venäläiset olivat jo lähellä Viipuria, ja että jos ne sinne pääsevät niin pian ne on jo Kouvolassa. Minua alkoi pelottaa, sillä muistin koulukartasta kuinka kaukana Kouvola on Viipurista sisämaahan päin. Isä lohdutti kun kysyin, että tuleeko ne koko Suomeen.

    Uteliaina tutkimme myös ympäristöä, aina kauemmaksi ja kauemmaksi. Seurojentalon viereinen mäki tuli tutuksi, siinä metsikössä näin ensimmäisen kerran eläissäni siilin, ihmeellinen otus, muuttui piikkiseksi keräksi kun sen lähellä meni, jos uskalsi. Kerran näimme kuinka tylppäkuonoinen koira, buldokki, yritti purra ja tappaa sen, koiralla oli jo kuono aivan verillä mutta yritti uudelleen ja uudelleen purra, eikä me pojat uskaltaneet ajaa sitä pois. Joku haki aikuisia avuksi ja niin pelastui siili ja koira pääsi nuolemaan haavojaan. Tuntui uskomattomalta että koira ei hellittänyt eikä luovuttanut. Se oli kylläkin vihainen koira jota me lapset vältimme, usuttaessa vaarallinen. Joku taisi sitä usuttaakin siilin kimppuun.

Koulu jonka ikkunan alla saimme kuunnella uutisia. Kuva 2003,          v 1944 koulu oli punainen.
Edessä kallio jossa kenkäni halkesi.
Seurojentalo on kallion takana.

Viereisellä kallion rinteellä liikkuessamme  minulle tapahtui pikkuinen "onnettomuus", minulta halkesi kengän pohja, se tuntui pahalta. Kengät olivat nimittäin minun ainoat sekä ensimmäiset ja viimeiset puupohjaiset kengät jotka isä oli tehnyt jo Mannolassa. Silloin sai ostaa puupohjia ja itse naulata vanhoihin nahkapäällisiin monoihin, kuten isäni oli tehnyt. Kenkäni oli kulunut jo aivan tasaisiksi laudoiksi ja viimein se halkesi. Nyt tuli hätä, muita kenkiä ei ollut. Kesästä selvittiin valkeasta paperinarusta tehdyillä ja vaneripohjaisilla sandaaleilla, jotka minulle oli ostettu kevään tutkintoa, koulun päättäjäisiä varten. Ne olivat tosin kärsineet Mannolasta lähdettäessä, sillä lähes koko matkan Lauritsalaan satoi. Se ei surettanut sen enempää sillä sateen sanottiin olleen pelastus meille, ryssän lentokoneet eivät myöskään lennelleet. En sandaaleista jostain syystä pitänyt, ne taisi olla liian "hienot". Mistä sain uudet kengät, ei muistikuvaa, ehkä huoltoavusta.

Aikuisten mukana uskalsimme mennä kauemmaksi ja kauemmaksi aina Kokkilan laiva- ja lossirantaan asti, se oli runsaan kilometrin päässä. Lopulta jo poikasakillakin.

Lossi oli ns. kapulalossi jota vedettiin kapuloiden avulla käsivoimin eteenpäin ja se välitti liikennettä Kemiön saaren puolelle. Saimme kokeilla kapulointia, se oli vaarallistakin sillä kapula piti osata irrottaa oikealla tavalla. Seilasimme joskus sillä edestakaisin jos sattui olemaan kiva kuljettaja.

Laituriin poikkesi matkustajalaiva Salosta ja meni Kemiöön päin, niitä oli kiva seurata. Laituriin tuli myös rahtilaivoja, kerran purettiin laivasta siirtolaisten tavaroita, hevoskärryjä, maataloustyökaluja ym. ja mm. hetekoita, metallisia sänkyjä. Niitä oli yhdessä nipussa useita ja laivan vinssillä nostivat ne laiturille. Kiinnitykset oli tehty huolimattomasti ja niin useampia nippuja putosi mereen, laivan ja laiturin väliin. Laiva oli nimittäin niin iso ja ui syvässä, että ei päässyt aivan laituriin kiinni vaan noin parin metrin etäisyydelle laiturista. Sänkyjä yrittivät etsiä ja nostaa ylös merestä, mutta eivät ainakaan meidän ollessa paikalla niitä liejuisesta pohjasta saaneet. Vuosia vuosia myöhemmin kuulin Angelniemellä asuneelta serkulta, että sänkyjen jäänteitä löytyi liejun joukosta kun laituria korjattiin ja paikkaa ruopattiin joskus 1960-luvulla.
     Niitä sänkyjä tuotiin todennäköisesti meidän käyttöön koska me nukuimme lattialla, en kylläkään muista saimmeko niitä käyttöömme. Ei ole muistissa, jos oli minulla tiedossakaan, oliko muualla kokoontumispaikkoja, täytyihän niitä olla.

Kokkilan ranta tuli myöhemmin sinä kesänä tutuksi, olihan rantaan johtavan tien vieressä kauppoja ja virastoja, sillä se oli Angelniemen keskustaa vaikka kirkko olikin Kemiön puolella muutaman kilometrin päässä. Joskus kävimme uimassa lossirannassa, mutta se oli savipohjainen ja siten iljettävän tuntuinen meille mannolalaisille hiekkapohjaisessa ja kirkkaassa vedessä uineille.

Kerran eräs karjalainen hevosmies yritti uittaa hevostaan kieseineen päivineen, ajoi rannalta mereen, eikä tiennyt pohjan laatua ja eihän liejuinen pohja hevosta pitänyt, mutta onneksi pääsi kääntymään takaisin. Meistä näytti siltä, ettei se sieltä ylös pääse ilman apua, taisi miehen pääkin selvitä, oli nimittäin humalassa, kun huomasi mihin oli mennyt. Se oli karjalaismiehen näytöntarvetta.

Eräs paikka viehätti erikoisesti minua ja on jäänyt mieleen, paja mäenpäällä tien varrella. Ystävällinen seppä näytti meille pojille miten kuumaa rautaa taotaan, kävimme siellä usein.

Ihmettelimme myös erästä huonokuntoisen näköistä taloa mäen rinteessä, sanoivat että siinä asui vanha ukko joka piti linnuista. Hän oli rakentanut valtavan määrän linnunpönttöjä tonttinsa puihin, niitä oli jokaisessa puussa, joissakin useampia. Me pojat yritimme laskea niitä ja aina saimme eriluvun, mielessäni nyt pyörii luku 28.

Aikuiset miehet löysivät pian paikan missä sai harrastaa pientä uhkapeliä, korttipeliä, se tapahtui suurien ja tuuheiden kuusien suojassa. Paikka oli erittäin hämärä ja suojaisa, se sijaitsi parin kilometrin päässä Seurojentalosta Halikkoon päin Kanamäkeen menevän tien risteyksessä. Uteliaisuus viehätti meitä poikiakin, kerran sitten hiivimme katsomaan, näimme miesjoukon mutta pian tulikin kiire karkuun kun huomasivat keitä tulijat olivat. Isänikin kävi siellä. Juttuja niistä peleistä kuulimme joskus, kuinka joku oli hävinnyt ison tukun rahaa, ei koskaan kukaan kehunut että olisi voittanut.

Kummasti muistista on kadonnut ketä ennestään tuttuja mannolalaisia Seurojentalossa majaili meidän aikana, en muista ainoatakaan. Kuitenkin usea perhe mannolalaisia ja sukulaisiakin sai tilapäisen majoituspaikan Angelniemeltä ja Halikon puolelle, jotkut myös vakituisen asuinpaikan. Heistä useat on nyt haudattu Angelniemen kirkon hautuumaahan joka on Kemiön saaren puolelle. Arkisto tieto: Angelniemi ja Kokkila oli määrätty viralliseksi mannolalaisten kokoontumispaikaksi.

Mielestäni olimme siellä kauan, mutta emme olleet kuin runsaan kuukauden. Aikanaan sitten, taisi olla heinäkuun puolessa välissä, meille löytyi paikka Halikon puolelta Suppalan talon muonamiehen asunnosta. Ensin olimme pienessä keittiön ja kamarin käsittävässä huoneistossa ja kun talon poika palasi sodasta siviiliin, niin muutimme seinän taakse isoon tupaan ja kookkaamman kamarin asuntoon ja talon poika sai oman asunnon. Vuoden verran talon saunakamarissa asusti Jussi Kuopio Tervahartelasta.

Aika Halikon Suppalassa ja Kaninkolan koulussa on sitten oma juttunsa.
Talaisin sivulleni
Veli Hämäläinen

Takaisin pääsivulle Al la æefa paøo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Muistelmia sivulle 

Vekilon sivulle --- Al paøo de Vekilo