Äijäni, Joonas Hämäläinen

Veli Hämäläinen

Äijäni, Joonas Hermanninpoika Hämäläinen syntyi 18.7.1868 ja kuoli sotien jälkeen 20.9.1946 Angelniemen Kanamäessä, odottaessaan vakituista asuinpaikkaa. Hänet on haudattu Angelniemen kirkkomaahan.

   Äijä oli Hermanin ja Reginan, o.s. Putus, toiseksi nuorin lapsi, nuorin oli Aabram-setä. Tyttöjä syntyi kolme, kaikki menivät naimisiin, kahdella on jälkeläisiä. Pojista ensimmäinen eli kaksi kuukautta ja toinen kuoli vanhana poikana 47-vuotiaana. Vain vanhin lapsista, Kaisa, muutti pois Mannolasta, hänkään ei kauas, naapurikylään Kiiskilään miniäksi Hyypiölle.

   Äijä meni naimisiin 1896 ja jäi asumaan kotitaloon mutta Aabram-setä rakensi kodin perheelleen Valtinojan toiselle puolelle Hämäläisten kujasten varteen melkein ojan pientareelle. Kotitalon maita he hoitivat yhdessä vuoteen 1912 asti jolloin jakoivat tilan. Isä-Hermanni asui  Äijän luona ja kuoli 1914.

   Mainittakoon että tämä oli Isopätsikän tilan kolmas jako Isojaon jälkeen ja maapalstoja tuli molemmille viiteen eri lohkoon. Niin ne hajaantuvat kun kaikille on saatava saman arvoista maata.

   Äijälle jäävästä talosta purettiin peräkamari ja ulkorakennukset Hämäläisten kujasten sivulta tallin seinään asti ja siirrettiin Aabram-sedälle, mitä hän niistä teki, ei ole varmaa tieto, todennäköisesti suurensi asuintaloaan ja ulkorakennuksiaan. Äijälle jäi vanha, lyhennetty talo ja puolet pihaa ympäröivistä rakennuksista, puutarha ja sen perällä paja. Aabram-setä sai pajaa vastapäätä, Pätsikän kujasten ja Valtinojan välissä olleen riihen, Äijä rakensi itselleen uuden lähelle Kärriojaa.

   Myöhemmin Äijä rakensi peräkamarin uudelleen kun lapset kasvoivat. Isäni toi taloon 1924 vaimon ja sai peräkamarit haltuunsa, niin siitä tuli minunkin kotini talvisotaan asti.

   Perääntymisvaiheen aikana, talvella 1940 koko pihapiiri ja Hämäläisten mäki poltettiin suomalaisten perääntyjien toimesta, ulkopuolella sijainnutta saunaa lukuun ottamatta, muun kylän mukana.

 

   Äijän talo sijaitsi Hämäläisten mäellä jonka jakoi Hämäläisten kujaset. Kujasten toisella puolella oli Äijän serkun Juhana Gabrielin pojan rakennukset kivinavettoineen, Kärriojan toisella puolen oli toisen serkun Paavo Gabrielin pojan Talo.

   Hämäläisten mäki lienee ollut suvun asuma jo ties kuinka kauan, välillä lienee isäntäsuku vaihtunut, 1600-1700 lukujen vaihteessa sitä hallitsi Pätsikän suku jonkun aikaa. (Anna-Kaisan tutkimuksen mukaan).

   Hämäläisen suku palasi yhtiömieheksi, vävyksi ja isännäksi 1700 luvun puolessa välissä. Metsä ja viljelystä oli toki muuallakin kuin kotipellossa.

 

Hämäläisten mäki ennen, eli 1938 kartan mukaisena, vanhat sillat ja kujaset tyystin hävinneet ja osa muuttunut poluksi.  

Katkoviiva esittää nykyistä venäläisten rakentamaa ohikulkutietä, eroaa vanhasta kylätiestä koulun kohdalla ja yhtyy vanhaan tiehen Sikapetäjikön kohdalla. Vanhakin kylätie edelleen käytössä, jopa Punainen silta, tosin sen kaiteet on rikottu.

 

Tässä Hämäläisten-mäki vuoden 1773 kartassa. Siihen on piirretty kaksi taloa, toinen taitaa olla jopa kaksi kerroksinen.
Tämä kartta on tehty ehkä 10 vuotta sen jälkeen kun Hämäläisten suvun Mannolan sukuhaaran esi-isä Johan Erisson Hämäläinen sai tilan nimiinsä. Jostain syystä se oli Pätsikän suvun hallussa 1700-luvun alussa, heitä ennen se oli ollut Hämäläisen suvulla. Johan mainitaan kuitenkin olleen yhtiömies ja meni 1752 naimisiin Helena Pätsikän kanssa.

 

Ainoa kuva Hämäläisten mäen taloista. Mannolan kylätie kulkee Mannosen säleaidan ja Aabram-sedän riukuaidan välissä, Hämäläisten kuja alkaa kylätieltä. Etualalla Aabram-sedän talo aitauksen sisällä. Sen takana (Valtinoja on välissä) on Juhanan talo ja oikealla Äijän talo josta voi juuri ja juuri erottaa keskellä korotetun osan joka oli Äijän yläkamari. Talon päädystä voi myös erottaa pihalle menevän portin. Portin ja Juhanan talon välistä jatkui Hämäläisten kujaset takana vasemmalla häämöttävälle Ollilaisten mäelle ylittäen Kärriojan ja sivuten Juhanan veljen Paavon taloa. 


   Pekkaslaiset (Äijäni sukuhaara), Mikkeliläiset ja Ollilaiset (mummon sukuhaara) olivat Kiiskilästä Mannolaan Isopätsikän tilalle yhtiömieheksi ja vävyksi tulleen  Juhana Erkinpoika Hämäläisen ja Helena Yrjöntyttär Pätsikän jälkeläisiä, syntyneet 1750-60-luvuilla.

   Paikka olikin ihanteellinen, kaksi kalaisaa ojaa reunustivat aluetta, Kärrioja ja Valtioja. Ne yhtyivät ennen mereen laskeutumista Juhanan rakennusten takaa. Olettaa sopii että vielä Hermannin ja Gabrielin aikana, veneellä pääsi kotipihaan asti. Herman kuoli 1914 ja Gabriel kuoli jo 1907.

   Vuoteen 1912 veljekset Joonas ja Aabram kasvattivat perhettään omilla tantereillaan ollen isäntinä omissa taloissaan mutta viljelivät maita yhdessä. Vuonna 1912 maat jaettiin löydetyn perunkirjan mukaisesti.  Naimisiin menneet tyttäret on ilmeisesti ”ostettu” perinnöstä ulos ”vähittäismaksulla” koska tiedetään Äijän avustaneen heitä rahallisesti vuosia, rahalla jota isäni maksoi vuokrana asuessaan perheineen peräkamarissa.

   Äijä oli ottanut vaimon kotikylästä, kaukaisen sukulaisen, neljännen serkkunsa Eeva Hämäläisen, Ollilaisiksi kutsutusta sukuhaarasta. Perheeseen siunautui vuodesta 1900 alkaen 8 lasta, 5 tyttöä ja 3 poikaa. Tytöistä 2 ja pojista 1 kuoli lapsena. Kerrotaan toisen tytön, Lyylin, hukkuneen kevättulvien aikana 1909 Valtiojaan Äijän ja Aabram-sedän väliseltä sillalta.

   Elämisen perustarpeet tulivat Äijän perheelle kuten useimmalle Mannolassa, pelloilta, karjasta, kalastuksesta ja metsästyksestä, oli verkkoja, rysiä ja nuottaosuuksia niin kesällä kuin talvellakin. Tarvittaessa vieraallakin käytiin työssä mm. rakennuksilla.

   Äijä oli taitavia käsistään. Omien talojen lisäksi rakensi taloja muillekin, Äijä mm. urakoi Nuorisoseura Aurankukan hirsiosan rakentamisen siirretyistä hirsistä. Kaikki taloudessa tarvittavat välineet olivat itse tehtyjä, niin puiset kuin rautaisetkin. Työn jakoa veljeksillä lienee osittain ollut, mm. kärrien puiset pyörät teki ja sorvasi Aabram-setä ja Äijä raudoitti. Liekö johtunut siitä, että Äijälle jäi jaossa paja ja setä oli rakentanut tarvittavan sorvin. Samoin muistan sedän ulkorakennuksen seinässä nähneeni telineen jossa vempeleitä, luokkia taivutettiin valjaita varten, mutta Äijällä en sellaista muista nähneeni. Myös nahkatyöt sanottiin onnistuvan, jopa kengät aina parkitsemistä myöten mm. koirannahkaiset rukkaset jotka muistan Äijällä olleen.

   Äijän sanottiin olleen kylän harvoja verkon "lasittajia" joka tiesi kuinka tiukalle tai löysälle verkko pitää pauloittaa jotta verkko "kalastaa" hyvin. Ilmeisesti Äijä oli taidon opettanut pojalleenkin, isälleni, koska hänkin teki verkkonsa itse vielä sotien jälkeen eikä uskonut tehdastekoisiin verkkoihin.

   Äijä teki kyläläisille hautaristejä puusta, ja jopa kirstuja, arkkuja, sukulaisille ja ehkä muillekin. Ensimmäinen lapsuuteni muisto on kun istuin tukin päällä katsellen kun Äijä veisti hautaristiä, lienee ollut joskus vuosina 1935-36.

   Äijä teki myös veneitä ainakin itselleen. Vuosi pari ennen talvisotaa hän vei kauppalaan jollekin sirkkelisahurille tukit sahattavaksi venelaudoiksi. Jostain syystä ne ei kelvanneetkaan Äijälle ja niin hän kaasi uudet puut ja sahasi ne itse isän kanssa vanhalla tavalla, korkean pukin päällä toinen oli ylhäällä ja toinen veti alhaalla. Näin satuin vielä näkemään tällaisen työmenetelmän, oli varmaan raskasta työtä ja Äijä oli jo 69-70-vuotias.

   Äijällä oli vajassa putka, ulkomerikalastukseen käytetty "asunto". Koska sitä oli käytetty, siitä minulla ei ole tietoa, ei ainakaan sinä aikana kun minä muistan. Ei myöskään aikuisella tyttärellä, tädilläni, ollut tietoa. Arveli äijän joskus ostaneen sen. Lapsille se oli mielenkiintoinen "leikkimökki" sinne vain ei saanut usein mennä.

   Äijän uudistusmieltä osoittaa se, että hän oli perustanut puutarhan, ehkä kylässä ollut kauppapuutarha innosti häntäkin kokeilemaan. Äijällä oli omenapuita ja marjapensaita, jotka minäkin muistan ja ilmeisesti myös keittiökasveja, todennäköisesti ainakin naurismaa. Kaksi osittain kuivunutta omenapuuta kasvaa vieläkin v 2005, tuskin tekevät omenia.

   Äijän luonteestaan lapsiin muistan hyvin vähän, herttaisesti lapsiin suhtautuva, leikillään kiusoitteleva, mutta ei kovin läheinen. Äijällä oli tuuhea tukka ja pitkät viikset kuolemaan saakka, jotka hän sanoi kasvattavan niin pitkäksi että saa ne sidottua solmuun niskan taakse, niin ei koskaan tapahtunut.

Ennen ihmisten oli tultava toimeen omien "hoksottimien" avulla jos apua ei satu heti löytymään. 

   Sattui eräänä loppukesänä viljankorjuun aikana kun Äijä ja koko talon väki oli Pärnikköinniityllä korjuutöissä ja iltapuolella lähdettiin kotiin. Myös äitini oli kolmen lapsen kanssa mukana, nuorin Ulla taisi olla parivuotias. Me kaikki muut lähdettiin kotiin kävellen, mutta Äijä hevosella ja Ulla kärryillä mukana. Me muut tulimme oikotietä ja ehdimme juuri kotia kun alkoi raju ukonilma. Äijän matka kävi kärrytietä pitkin ja vei tietysti enemmän aikaa. Kun Äijää ei alkanut kuulua, alkoi äiti hermostua ja pahoitteli ettei kantanut tyttöä kotiin ehkä olisi jaksanut. Mekin, vähän vanhemmat pojat olimme peloissamme, taisimme jopa itkua vääntää, miten on siskon käynyt, tajusimme jo ukkosen vaaran. Äiti lähti jo vastaan kävelemään.

   Tulihan se Äijä vihdoin, kärristä, nelipyöräisestä, oli pyörä irronnut eikä sitä voinut korjata. Oli odottanut pahimman kuuron ohimenoa ja sitten korjannut kärryn. Äijä oli keksinyt hätä ratkaisun, hän sitoi sopivan kokoisen puun viistosti kärryyn neljänneksi pyöräksi eli puun latva laahasi maata pitäen kärryn tasapainossa. Ullan Äijä oli peittänyt jollain peitteellä ja osan kuormaa jättänyt tienvarteen.

Muistan heidän tulonsa Hämäläisten kujasia myöten, tulivat Ollinmäeltä päin yli Kärriojan ja siten joutuivat kääntymään ahtaalta kujasilta kotipihaan hyvin jyrkästi. Meidän portti oli pihan kulmassa kulmittain ja pitkä "varapyörä" ei noin vain kääntynyt. Peruutella ei voinut ja niinhän siinä kävi, että "varapyörä" irtosi kotiportilla, mutta Ulla pääsi turvaan ja liekö huomannut edes pelätä, kärrytkin saatiin raahattua pihalle.

 

Kylän yhteisten asioiden hoitoa                                            Hermanin puumerkki

Äijän ja Aabram-sedän isä Hermanni ei osannut kirjoittaa, puumerkki löytyy, mutta veljekset jo osasivat lukea ja kirjoittaa, kiertokoulussa oppineet ja ymmärtäneet koulutuksen arvon ja tarpeen. Siksipä ovat olleet 1900 luvun alussa puuhaamassa kyläläisten kanssa kansakoulua Mannolaan. Äijä oli jopa ensimmäisessä johtokunnassa ja osan vuosista puheenjohtajana, myös paikallisen Osuuskaupan johtokunnassa hän edusti sukua.

   Molemmat veljekset olivat perustamassa Mannolaan Nuorisoseura Aurankukkaa joka toimii vieläkin ja täytti 100 vuotta vuonna 2003.

   Kylän vanhimpana Äijä lienee ollut jonkun aikaa. Äijän nimi löytyy kirkonkokousten pöytäkirjoista kun hän on takaamassa erään mannolalaisen lainaa kirkon rahastosta.

   Äijä on allekirjoittanut ns. Suuren Adressin jolla vastustettiin talvella 1899 julkaistua Helmikuun Manifestia ja jossa Suomea uhattiin venäläistämisellä.

   Sodan syttyessä Äijä oli jo yli 70-vuotis ja tietysti sopeutuminen vaikeaa. Evakkoon lähtö Äijälle oli vaikeaa, ei hän halunnut tutusta ympäristöstä mihinkään lähteä, sanoi tuntevansa ryssät ja tulevansa niiden kanssa toimeen. Suostuttelun jälkeen hän ymmärsi että ne ryssät jotka nyt ovat joukolla tulossa, ne ei tule ystävinä ja eivät ole niitä joita hän on nuoruudessaan tuntenut.

   Sotatalven Äijä asui Iitissä, kenen luona ei ole muistissa, kävin häntä tädin, Idan, kanssa häntä katsomassa. Kesän ja seuraavan talven Äijä oli meidän kanssa Orimattilan Pakaan asemaseudulla. Muistan kun hän osti minulle jostain sukset, aivan uudet, minulle ne olivat lian lyhyet mutta hiihtämään pääsin. Mäkihyppyäkin kokeilin niillä suksilla, poikain kanssa tekemässä mäessä. Kerran päätin muille näyttää miten hypätään ja ponnistin oikein kunnolla, alastulorinteessä pyörin väkkäränä ja taisin olla sekaisin enkä sen jälkeen siihen mäkeen mennyt, arvioimme pituudeksi 10 m ja se on ennätys edelleen. Mäki oli jyrkässä hiekkakuopan rinteessä johon teimme lisäylämäen että saatiin vauhtia. Äijä ei tullut katsomaan meidän kisoja.

   Lähellä Pakaan asemaa oli Maijan kahvila ja ruokala viereisen sahan työntekijöille ja Äijällä oli tapana käydä siellä kahvilla, todennäköisesti korvikkeella. Joskus pääsimme mukaan, taisi joskus ostaa meillekin jotain. Liekö silloin lapsille mitään ostettavaa paljon ollut. Kysyimme joskus "mitä sie siellä niin usein käyt", hän vastasi kiusotellen, että Maija on hänen morsiammensa ja minä tietysti heti kirjoittamaan tädilleni, Äijän tyttärelle, Turkuun että Äijällä on morsian. Äijä oli jäänyt leskeksi 1933.

   Asuimme silloin yhdenhuoneen hellahuoneessa toisen kerroksessa, 6 henkeä, kesällä Äijä halusi nukkua omassa rauhassaan ja muutti seinän taakse vinttiin, se oli jännä paikka lapsille, viistokatto ja jiirissä valoisa kattoikkunan vuoksi. Vintit olivat kiellettyjä paikkoja lapsilta mutta nyt sinne pääsi usein Äijän luokse.

   Äijä palasi Mannolaan heti kun se oli mahdollista 1942. Äijä teki palamatta jääneestä saunasta tilapäisen asunnon ja asui siinä tyttärensä Iidan kanssa. Isäni palasi Mannolaan keväällä 1943 ja rakensivat yhdessä Äijälle ulkorakennuksen vanhalle perustukselle, sen nurkassa isä asui kesän 1943 veljeni Reijon kanssa ja syksyllä vuokrasi asunnon kokoperheelle jolloin minäkin pääsin Mannolaan. Keväällä 1944 aloimme rakentaa omaa taloa äidin tontille.

   Äijä ei ehtinyt muuta rakennusta aloittaa kun tuli uusi lähtö, hän oli tuolloin jo 75 vuotias.

   Äijä kuoli silloisessa tilapäis-kodissaan pienessä mökissä Angelniemen Kanamäessä 1946. Hänet pantiin arkkuun yksinkertaisin vanhoin menoin, paikalla kolme tytärtä, isäni, minä ja veljeni.. Tyttäret ajoivat vainajalta parran, asetettiin arkkuun ja laulettiin virsi. Arkku avattiin vielä hautajaisissa ennen hautaan laskemista kirkon edessä vanhan karjalaisen, ortodoksisen tavan mukaan vaikka Äijä ei ortodoksi ollutkaan.

Äijä on haudattu Kemiön saaren puolella olevaan Angelniemen kirkkomaahan lähelle veljeään. Hänen haudalleen on kukkia edelleen vieneet lapsenlapset joista kukaan ei asu Angelniemellä ja pian koittanee aika jolloin heitä ehkä muistaa lastenlasten lapset, jos heillä on mitä muistella. Tämän tapainen kirjallinen muistelu on siksi hyvin tärkeää ja alkaa olla viimeinen aika tehdä se kun vielä on elossa henkilöitä jotka ovat eläneet lapsuutensa äijien ja mummojen kanssa.

Äijän talon paikka nykyisin. Vieläkin kasvavat omenapuut vasemmassa laidassa ja keskellä kuvaa. Koivujen takana ison tuvanuunin jätteet.  Tie oikeassa kulmassa on venäläisten rakentama oikotie 1992 Äijän pihan läpi koululta Sikapetäjikölle, nyt jo asfaltoitu.

 

Takaisin pääsivulle Al la æefa paøo -----Takaisin alkuun Reveno al komenco
Koiviston Keskussivulle --- Al la centra paøo de Koivisto
Hämäläisten sivulle --- Al la paøo de Hämäläinen
Mannolan sivulle --- Al la paøo de Mannola