Evakkona Halikon Kaninkolassa 1944-47

Veli Hämäläinen  
Heinäkuussa 1944 meidänkin perheelle löytyi väliaikainen sijoituspaikka. Se sijaitsi Halikon Kaninkolan kylässä, Suppalan talossa. Lähdimme Mannolasta 15.6.1944 ja saavuimme Halikon asemalle ja Angelniemen Kokkilaan ehkä viikon kuluttua. Tavaramme ei tullut Halikon asemalle kuten Tiltu Moskovan radiossa ennakoi. Valmiiksi paketoituja tavaroita ei kukaan ehtinyt taloista hakea, ei edes tienvarteen vietyjä. Niin olimme niissä varusteissa, jotka jaksoimme kantaa ja meille määrätyn hevosen kuormaan saimme ja mitä siihen vielä mahtui, ko. hevosen omistajan, Armas Pönnin, tavaroiden lisäksi. Runsaan kuukauden kokoontumisleirillä Kokkilan seurojentalossa viettämämme ajan jälkeen, pääsimme Kaninkolaan, jota aikaa tässä jutussa muistelen.
 
Mannola-Kokkila matkasta ja Evakkona Angelniemen Kokkilassa 1944  kerron omissa jutuissa.

 Suppalassa saimme käyttöömme tilan vanhan päärakennuksen sivukamarin. Siinä oli iso eteinen ja kaksi pientä huonetta, pieni hella ensimmäisen huoneen nurkassa, paistamiseen pääsimme seinän takana olevassa pirtin uunissa, se oli tyhjillään. Huoneemme lienee ollut osittain kalustettu, sillä meillähän ei ollut minkäänlaista pöytää ja tuolia, sängystä puhumattakaan. Ellei ollut, isä oli sellaiset jostain hankkinut, koska meillä sellaiset oli. Asuimme siinä vain pienen aikaa sillä muutimme pirtin puolelle, jossa oli peräkamari makuuhuoneeksi. Miksi sitä ei heti meille annettu ei ole muistissa.

Talon poika pääsi samoihin aikoihin sotaväestä siviiliin ja sai meidän aikaisemman huoneiston käyttöönsä. Nuori sotaväestä vapautunut halusi itsenäistyä, talon ruuissa ja töissä hän kuitenkin oli ja vuosia myöhemmin isäntä, kuten kuulimme. Tilan päärakennuksessa asui kolme aikuista, isäntä ja emäntä ja aikuinen tytär.
 

Tallin vintillä vietti yönsä venäläinen vanki, hän ei jostain syystä halunnut nukkua ison mallassaunan saunakamarissa jota hänelle oli tarjottu. Se oli ison rakennuksen sivussa keskellä ja kahden kolmen oven takana, sekö häntä lienee pelottanut. Hän sai liikkua vapaasti, oli iloinen, nautti elämästään ja kesästä, enemmän taisi pelottaa paluu venäjälle, joka tapahtuikin jo elokuussa.

Minä en ehtinyt olla isossa pirtissä kuin ehkä pari viikkoa, kun siskoni Ulla ja minut lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin 31.7.1944.
    Olin
Ruotsissa 1944-45 . Palasimme kotiin seuraavana vuonna 1945 elokuun 30 päivä.
    Näin nämä muistelot ja kokemukseni Kaninkolan ajasta, ovat kotiin paluumme jälkeiseltä ajalta syksystä 1945 kevääseen 1947.

Ostokortti vuodelta 1945. Sitä aikaa kesti vielä 10 vuotta.

Koulumuistoja vuosilta 1945-47
   
Koulua kävimme Halikon Kaninkolan koulussa, se alkoi heti Ruotsista paluumme jälkeen. Kävimme ilmoittautumassa, minä jatkoin yläkoulun toiselle luokalle ja sisko Ulla yläkoulun ensimmäiselle luokalle. Hän oli aloittanut koulun Pakaan aseman lähellä olevassa Riihiojan koulussa 1942-43 jatkoi Mannolassa 1943-44. Molemmilta jäi yksi vuosi väliin, joten olimme muita vuoden vanhempia. Opettajaksemme tuli Simo Paavilainen, hänen vaimonsa opetti tytöille käsitöitä. Ilmoittautumisemme otti vastaan rouva Paavilainen, hän kokeili meidän ruotsinkielen taitoa. Hän puhui suomalaista kouluruotsia, emmekä ymmärtäneet yhtään mitään. Se kuulosti karmealta, niinpä siirryimme suomenkieleen. Ruotsia emme vuoden aikana kumpikaan kunnolla oppineet.

Olimme veljeni Reijon kanssa aiemmin samalla luokalla, mutta nyt hän pääsi vuoden edelle. Hän oli kylläkin lähes kaksi vuotta omia ikätovereitaan alemmalla luokalla, koska aloittaessaan Mannolassa 1938 sairastui heti syksyllä ja koulu jäi. Seuraavana vuonna 1939 alkoi sota ja niin hänen koulunsa aloitus siirtyi jälleen, nyt syksyksi 1940 ja Orimattilan Riihiojan koulussa. Asuimme silloin lähellä Pakaan asemaa. Siellä aloitimme yhdessä samalla ekaluokalla. Siitäkin ajasta on oma juttunsa.

Koulu sijaitsi n. kolmen kilometrin päässä, matkan kuljimme kävellen, talvella hyvien kelien ja hankikannon aikana suksilla. Jostain löytyi rahaa suksien ostoon, siteet sain ruotsista. Silloin myytiin armeijan ylijäämävarastoista mm. polkupyöriä ja suksia, josta isä sukset osti, itselleen jopa kolme metriset. Myöhemmin polkupyörän.

Tien varrella, jota pitkin koululle kuljimme, oli useita saman koulun oppilaita. Joskus kuljimme koululle eri teitä, oikaisimme metsäpolkuja ja pellon reunoja pitkin. Tavallisin tiemme kulki ensin Suppalasta n. 200 m Halikko-Angelniemi maantielle. Sitä tietä jatkoimme Halikkoon päin tieristeykseen asti, johon vasemmalta yhtyi kylätie Naapalasta, ja me menimme oikealle joka pian nousi jyrkkää mäkeä ylös laajalle hiekkaharjulle, jonka toisessa, eteläisessä reunassa koulumme sijaitsi. Mäki oli niin jyrkkä, että sitä eivät käyttäneet hevosella liikkujat, loivempi kohta löytyi hiukan kauempaa. Ensimmäinen talo tien vieressä vasemmalla oli työväentalo ja sen vieressä pieni urheilu- tai juhlakenttä. Naapalasta joukkoomme tuli lisää koululaisia.

Seuraava olikin kylän "keskus" osuuskauppa, posti ja muutenkin kylän "tietotoimisto". Nyt oli kuljettu noin kaksi kilometriä. Heti kaupan jälkeen tiestämme haarautui vasemmalla tie em. maantielle, kohtuullisen jyrkkänä.

Koulutiemme jatkui suoraan ja kaartui harjun rinnettä seuraten oikealle, ja pian oli koulumme risteys oikealla ja koulu 100 metrin päässä, alakoulu hiukan ennen omassa rakennuksessa. Maantie jatkui Vartsalaan, mutta ensin laskeutui harjulta koulun tienhaaran jälkeen isolle pellolle ja Ilolan kartanon ohi Vartsalan kylään, Halikon lahden rannalle.

Koulumme pihassa oli ja on edelleen (2003) valtavan korkea ja tuuhea kuusi. Koulu ei enää ole toiminut vuosiin. Paavilainen oli monista opettajistani paras, hän innosti minua lukemaan suurmiesten elämänkertoja, muistan mm. Paavo Nurmen ja Benjamin Franklinin elämäkerrat. Franklin oli ukkosenjohdattimen keksijä ja huomattava Yhdysvaltalainen valtiomies.

Tässä koulussa ei ollut kouluruokailua kuten Mannolassa, eväät toimme kotoa. Joulujuhlassa saimme ison pullan, olimme syksyllä elonkorjuun aikaan keränneet viereiseltä Ilolan kartanon pellolta tähkäpäitä isännälle puitavaksi, siten ansaitsimme joulupullamme. Sen ajan leikkuukoneet, ns. itsesitojat karistivat tähkäpäitä joskus paljonkin pellolle, varsinkin jos vilja oli liian kypsää. Ne jäivät pellolle ellei joku kerännyt niitä.

Pulpetti kaverikseni sain Mikon, ison talon pojan Angelniemen rajalta. Meillä ei jostain syystä toveruus oikein toiminut. Mikolla oli tapana tehdä pientä kiusaa ja puheet karkean tapaisia. Muistissani ei ole istuinko hänen kanssaan kaksi vuotta, ainakaan toisesta kaverista ei ole muistikuvaa. Mikko lähti pian yhteiskouluun. Koulussa oli oppilaana useita Koivistolaisia ja kotikyläni Mannolan lapsia muutamia, sukulaisianikin Juhanan sukua.

Koulun veistotunnilla, sen kahden lukuvuoden aikana tein useita töitä, nyt ihmettelen miten olen niin monta ehtinyt. Halusin tehdä hyödyllisiä välineitä ja ilmeisesti ensin  tein pyyheliinatelineen joka petsattiin ja reuna puleerattiin, voideltiin pulituurilla ja kankaalla kiillotettiin. Seuraavaksi tein pitkän höylätukin, veljeni Reijo teki lyhyen höylän.  Seuraavaksi ns. puusepän kaarisahan puitteet, terän kääntöön tarvittavan kiinnityskappaleen tein molempiin päihin sorvaamalla. Terää ei onnistuttu saamaan kuin vasta Kemiöön siirryttyämme ja kouluni jo jätätettyäni. Viimeisenä talvena tein ensin lusikka- ja veitsilaatikon, sillä harjoittelin ns. sinkkausliitoksen tekoa, laatikkoa ei käsitelty petsillä. Minulla oli kova tarve tehdä myös jonkinlainen pieni lipasto, opettaja oli kuitenkin sitä mieltä etten ehdi sitä saada valmiiksi ennen koulun loppumista. Hän suostui aivan pieneen lipastoon, n. 30 x 20 cm ja 12 cm korkeaan eli kookkaaseen rasiaan. Se tehtiin erikoisella tavalla, ensin tehtiin umpilaatikko, hiottiin ja petsattiin ruskeaksi ja puleerattiin, ne olivat sen ajan ainoat pinnan käsittely aineet tässä koulussa, petsiä ja pulituuria oli käytössä. Maalia ei nähty. Sen jälkeen sahattiin laatikosta kansiosa irti, 2 cm, ja kiinnitettiin saranat. Rasia on vieläkin mökillä säilytysrasiana kuten kaikki muutkin Kaninkolan koulussa tehdyt esineet ja tarvittaessa jopa käytössä. Kaikki em. työt olivat tarpeen kun siirryttiin 1947 keväällä Kemiöön ja höylään ja sahaan saatiin hankittua terät, joilla tehtiin kotiimme huonekaluja isän kanssa.

Käsityötummilla sattui minulle pieni haaveri. Veljeni oli veistämässä jotain pölkyn ääressä kun minä kumarruin lähelle hänen takanaan ottamaan jotain lastun palaa. Juuri silloin hän laski kirveen sivulleen ja sen kulma osui otsaani, johon tuli pieni ja mutta syvä haava. Mutta verta tuli vain vähän, tunsin kuitenkin pientä huumausta. Opettaja sitoi haavan varmuuden vuoksi. Säikähdimme kaikki, siinä olisi voinut käydä pahemminkin. Sattumalta juuri sinä päivänä kummitätini, Hilja-täti äidin sisko, tuli meille kylään Vartsalasta. Hän ihmetteli käärettä ohimollani.

Opettaja Paavilainen tarjosi minulle keväällä 1946 työtä puutarhassaan kasvimaan kääntöä. Puutarha kuului opettajan luontaisetuihin ja suuresta omenatarhasta hän saikin tuntuvan lisän palkkaansa. Minä sain kolmesta kerrasta palkkaa 255 mk, olin ollut 1, 6, ja 11 päivinä kesäkuussa työssä. Muistan sen olleen raskasta. Säilyneestä taskukassakirjan tiedoista sain myöhemmin tarkat tiedot ansioistani.

Koulussa pidin piirustuksesta vaikka en oikein piirtää osannutkaan, mutta tarkasti kopioimalla sain jonkinlaisia kuvia aikaiseksi.  

Tässä muutama piirustukseni, valkea paperi on vuosien myötä saanut oman värinsä. Niissä molemmissa on jokin kuva ollut mallina. Teekannussa oli aito esine.
Kaveri joka oli hyvä piirtäjä, irvaili sitä kun piirsin ikkunoiden heijastuman terävänä, hän teki ne epäterävinä kuten taiteilija.  Arvostelu ei aina tunnu hyvältä.

Pari kertaa opettaja hermostui minuun. Historian tunnilla oli puhe siitä minkä nimisiä puolueita on olemassa ja ilmeisesti myös ulkomaiden puolueista oli kysymys. Minä nimesin tietäväisenä sellaisen puolueen kuin "Natsit". Opettaja hermostui ja tiukkasi, että keitä ne ovat, en osannut selittää enkä rohjennut sanoa että saksalaisia. Ilmeisesti se oli hänelle arka-asia, olihan sota vielä muistissa. Kiitokseksi sain seisoa sen tunnin loppuun.

Toisella kertaa aiheena olivat eläimet ja hän kyseli niiden nimiä. Minä jälleen viisaana ilmoitin että "metsän riista". Opettaja tiukaan sävyyn tiukkaamaan, että mitä riistaa, niitä on monenlaista. Mielestäni opettajan puhe oli jollain tavalla vähättelevä, hyökkäävä, ärsyynnyin ja menin jotenkin "lukkoon", enkä suostunut sanomaan mitään vaikka hyvin tiesin mitä hän tarkoitti. Opettaja suuttui ja seisotti sen tunnin ja vielä seuraavankin tunnin. Päätteli kaiketi että uhmasin häntä, niin lienee tapahtunutkin.

Minulla ei ole laulunääntä, laulunumeron, viisi, hän antoi sillä perusteella mitä kuuli kun koko luokan laulaessa tuli viereen kuuntelemaan lauluani. Joulu- ja kevätjuhliin luokasta muodostettuun kuoroon minulla ei ollut asiaa eikä haluakaan. Meitä lauluäänettömiä oli luokassa vain muutama, viisi kuusi poikaa. Kuoron harjoitellessa luokan edessä me saatiin olla pulpeteissa ja ilveilimme kuorolaisille, opettaja oli kuoroa johtaessaan selin meihin eikä nähnyt mitä puuhasimme. Huomasi tietysti sen kun eräät kuorolaisista eivät kyenneet pidättämään hymyään. Kerran eräs pojista ampui kumirenkaan avulla paperista tehdyn "kuulan" kuorolaisia kohti, se ei tosin osunut kehenkään, mutta opettaja tietysti huomasi. Mutta kukaan kuorolaisista ei "muka" huomannut ampujaa. Sillä kertaa ei kukaan meistä jäänyt laiskalle eli jälki-istuntoon.

Kevätjuhlaa varten opettajan rouva, joka niitä järjesti, antoi minulle lausuttavaksi runon "Herkules sankari". Olin opetellut runon hyvin ulkoa ja kenraaliharjoituksissa luokan edessä jännitin ja hermostuin ja unohdin koko runon. Aloitin parikertaa ja yritin muistella, ei onnistunut, opettaja käski katsomaan paperista, joka oli minulla kädessä selän takana, en katsonut, aloitin alusta, mutta pysähtyi jälleen ensimmäisen säkeen jälkeen. Vasta toisella kehotuksella otin paperin esiin ja luin runon. Runoa ei todennäköisesti juhlassa esitetty. Muistan tilanteen edelleen varsin voimakkaana, eikä esiintymistilanne ole koskaan ollut minulle helppo.  

1945 Toivonliitto järjesti vuosittain raittius-kirjoituskilpailun. Sain kerran jonkun palkinnon, kunniakirjan.

Koulun hiihtokilpailussa satuin kerran pärjäämään niin, että sain viidentenä palkintona Pekka Töpöhännän seikkailukirjan, Pekka Töpöhäntä seikkaili Götan kanavassa. Paikallinen osuuskauppa Tähkä lahjoitti koululle palkintoja. Sillä "ansiolla" minut lähetettiin Halikon koulujen välisiin kilpailuihin. Minun omat sukseni olivat huonot sekä ruotsalaiset takaa kiinnittyvät siteet eivät tahtoneet pysyä kunnolla kiinni, siksi ne eivät olleet mielestäni sopivat niin tärkeään kilpailuun. Sain lainaksi Suppalan talon tyttären vanhat sukset. Niillä kilpailu meni ihan penkin alle, mononi ei pysynyt siteissä ollenkaan. Emme raaskineet tehdä kunnon reikiä siteitä varten, ne aukenivat monta kertaa hiihtäessäni. Taisin olla melkein viimeinen sarjassani.

Kaninkolan koulun poikien ja joidenkin lähiseudun poikien välillä, he kävivät kirkonkylän koulua, oli jostain syystä jonkinlaista vihanpitoa ollut kenties jo pitkään, en tiedä syytä. Minäkin sain siitä osan. Hiihtokilpailut tapahtuivat kirkonkylän koululla ja niiden aikana eräät pojat, eivät kilpailuun osallistujat, haastoivat riitaa meidän koulun poikien kanssa kun odottelimme palkintojen jakoa. Eräs tunnisti minut vieraaksi, tuli ja vetäisi minua suoraan ns. turpaan, osui leukaan ja suulle paksulla kintaalla, vetäydyin kiireesti syrjään omien joukkoon. Huomasin sen olevan itseäni kookkaampi ja muitakin riidan haastajia oli lähellä. Ei lyönti mitään haavaa aiheuttanut, mutta mieltä jäi kaivelemaan "häviö" kun en lähtenyt iskua "kuittaamaan". Myöhemmin lähetimme terveisiä riidan lietsojalle erään pienen pojan mukana, että varokoon meitä. Pojan tapasimme samassa osuuskaupassa jossa mekin asioimme. Joku meistä tiesi häirikön nimen. En minä ainakaan enää tavannut häntä, onneksi. Kaikenlaista koulujen välistä "sotaa" sitä pitääkin poikain harrastaa.
    Edellä mainittu tapaus tuli elävästi mieleen 20 vuotta myöhemmin kun hain työtä samaisessa koulussa silloin toimineesta radiolaatikkotehtaasta. Ei tullut siitä minulle työpaikkaa, vaikka omistaja tarjosi luksusasunnon ym. etua, työtehtävä ei ollut sellainen mitä olin etsinyt.

Kouluhammaslääkäri antoi kerran talvella käskyn mennä hammaslääkäriin Saloon. Se oli elämäni ensimmäinen istumiseni hammaslääkärin tuoliin, eikä mikään miellyttävä tilanne. Menimme sinne potkukelkoilla Viurilan ja Joensuun suurten kartanoiden kautta. Jo meno jännitti, koska kartanoiden teitä ei oikein olisi saanut käyttää. Itse hammaslääkäri Schauman taisi olla hermostunut tai ei pitänyt pelokkaista lapsista. Yhtä hammasta täytyi porata, jokainen tietää miltä se tuntuu sen ajan laitteilla. Porattaessa annoin aina periksi, eikä poraus meinannut onnistua. Lopulta hän tarttui kaksin käsin päähäni ja karjaisi, ettenkö osaa pitää päätäni paikoillaan. Onnistuiko poraus ja paikkaus, ei ole jäänyt muistiin.

Touhua Kaninkolan aikana
   
Elämää ulkopuolella koulun, sitähän oli vaikka kuinka paljon, seuraavassa muistin pätkiä niistä. Vaikka olimme Karjalan evakkoja, niin meillä ei ollut vaikeuksia sopeutua paikallisen lasten joukkoon. Tosin meitä evakkolapsia oli lähiseudulla paljon. 

Talviajan harrastukset olivat pääasiassa sisällä lukemista ja ulkona hiihtämistä. Minulle tuli parilehteä, partiolaisten Joka Poika ja Suomenpoikien Suomenpoika, se oli lakkautetun suojeluskunnan Sotilaspojan jälkeinen lehti, ei tainnut ilmestyä kovin pitkään. Molemmissa oli kaikenlaisia tehtäviä, niitä yritin innokkaasti tehdä ja joskus lähettää lehtiinkin. Ideani eivät olleet hyviä ja taiteellisia, joten niistä ei koskaan palkintoja tullut tai edes julkaistu.

Muita lehtiä joita meille, em. lisäksi, olivat Saloseudun Sanomat. Olin usein hakemassa postia Osuuskaupan luota ja toin myös aina Suppalan talon postin. Heille tuli Suomen Kuvalehti ja se alkoi minua kiinnostaa, isäntä antoi sen joskus lainaksi. Aloin isältä kerjätä sen tilaamista ja vihdoin kesällä 1946 hän sen tilasi loppuvuodeksi. Jostain rahaa löytyi. Lehdestä tulikin suosikkini, vanhat numerot olivat vielä kaikki tallella tähän asti (2007), nyt olen hävittänyt nuoremmat vuosina 1980-2006 tulleet lehdet ja lopettanut tilauksen.
    Poikasena alkanut kiinnostukseni lehtiin on jatkunut läpielämäni. Olen kerännyt tilaamistani lehdistä oman sivun, se löytyy linkin ”Lehteni” alta.  

Onnittelukortti 1944 siskolle Onnittelukortti 1945 Onnittelukortti 1946

Huvia siihen aikaan ei lapsilla ja nuorilla ollut paljonkaan, oli keksittävä itse. En muita että aika olisi tullut pitkäksi, ei ainakaan pahoja tehty. Eräs joulun ajan huvi oli sulattaa kynttilän pätkästä talia esim. lehden sarjakuvan päälle. Taliin tarttui lehdestä painomuste ja taliin tuli peilikuva. Kopioitu kuva sekin, kai sen idean olin jossain lehdestä nähnyt.

Kerran tein talon pienoismallin piirustuspaperista, pahvia ei ollut, suunnittelin taitekattoisen talon johon tein suuret lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Isä sanoi ettei tuollaista taloa kukaan rakenna. Nyt minulla on kesämökki jossa on lähes koko seinän korkuiset ikkunat, vain lämpöpatterit vievät alhaalta n. 40 cm tilaa. Haaveilin silloin että minusta tulee aikuisena rakennusmestari.

Minulla oli Kaninkolassa ollessa silloin tällöin pientä kuumetta ja silloin nukkuessani näin voimakkaita unia mm. kaksi kertaa maailmanlopun. Molemmissa unissa aurinko alkoi voimakkaasti pyöriä maapallon ympäri, laskeutuen matalammalle ja matalammalle. Toisella kerralla aurinko melkein putosi alas. Silloin 13-vuotiaalle tuli mieleen, että tuleeko maailmanloppu kolmannella kerralla. Ei ole tullut. En nähnyt kolmatta kertaa samaa unta. Siihen aikaan lehdet kirjoittelivat atomipommista ja miten isosta pommista saattaa syntyä ketjureaktio, jota ei osata pysäyttää ja silloin tuhoutuu koko maapallo.

Kesäisin olimme veljeni kanssa harventamassa sokerijuurikkaita ja saimme hiukan tuloja. Kesällä 1946 metrin urakkahinta oli  yksi silloista markkaa. Jonkinlainen tavoite oli yksi kilometri päivässä, en koskaan siihen päässyt, voimani ja taitoni riittivät 800 metriin. Veljeni saavutti sen ainakin kerran, hän oli kokeneempi koska harvensi jo toista kesää. Juurikkaan harvennus oli Varsinais-Suomessa suosittu kilpailulaji nuorten keskuudessa siihen aikaan ja vielä myöhemminkin. Parhaat ja urheilulliset nuoret taisivat päästä yli kahdenkin kilometrin. Urakkaan kuului parin-kolmen viikon päästä tarkistus harvennus. Vanhassa vuoden 1946 kassakirjan mukaan olen 22.7. saanut 2272 markan (142 €) tilin. Tarkoittaa sitä että olen harventanut 2272 m.
    Mainitun Taskukassakirjan olin tilannut v 1946 Suomen Kuvalehdessä olleesta Postisäästöpankin mainoksen mukaan. Siinä on paljon historiaani, tietoa, jotka olin unohtanut. Ensimmäinen merkintä on 20.4. jolloin minulla on ollut entistä säästöä 320 mk, nykyiseltä arvoltaan n. 20 €. Oliko minulla noin paljon rahaa? Internetistä sain kertoimen 0,374/6 euroa, ehkä sillä oli ostovoimaa sen verran. Viimeinen merkintä on 20.12. jolloin olen jouluksi ostanut kirjan 26 markalla.
    Olen kaksi kertaa viikossa postin kannosta saanut 5 mk kerralta, ilmeisesti Suppalan isäntä on sen maksanut. Työväentalon teatterilipusta olen toukokuussa maksanut 20 mk kahtena perättäisenä päivänä, ilmeisesti eri näytelmät. Teatterissa on tietysti juotu limonaatia, josta maksettu 5 mk (0,31 €). Asioilla olen usein juossut ja saanut 10-20 mk kerralta. Kenenkä asioilla olen juossut ei ole muistissa, ehkä Suppalan isännältä , ainakaan perheen sisällä sellaisesta ei ollut tapana maksaa, taskurahoista emme tienneet mitään. Sellaisiin ei yksinkertaisesti ollut perheellä varaa.     
    Kirjeitä olen lähettänyt useita, lähetykset ovat maksaneet 8 mk (0,50 €) ja linja-autolippu 21 mk, joulukuun 16. päivä, ilmeisesti Saloon. Lehtiä  olen sieltä ostanut 173 markalla, yksi niistä on ollut Urheilijan Joulu 1946, joka on maksanut 60 mk, se löytyy arkistostani. 
    Olen ansainnut 20.4.-24.12.1946 välisenä aikana 2912 mk (182 €), loppu saldon ollessa 1886 mk (118 €). Aika hyvin 13-vuotiaalta.  

Tässä taskukassakirjani kertoo elämäni tarinaa yhdeltä kesältä. Pienten tulojeni lisäksi mitä olin touhuillut. Numerot ei oikein pienessä koossa näy, mutta tekstistä osa selviää.

 Minulla oli myös kova tarve askarella kaikenlaista ja niinpä pyysin isältä joululahjaksi silloin ilmestyneen Ilmari Jäämaan " Nuorten Kokeilijain ja Keksijäin Kirja" kirjan uusinta painoksen 1945. Halusin tehdä jotain kirjan ohjeista, varsinkin pieni kirjapaino kiinnosti, tutkin sitä lukemattomia kertoja ja puuosia taisin jo aloitella tehdäkin. Jätin yrittämisen, koska maaseudulla esim. kirjasimien hankinta oli mahdotonta ja tuskin Salostakaan mikään kirjapaino vanhoja kirjasimia olisi luovuttanut. Koko kirja oli hyvin kaupunki, varsinkin Helsinki, keskeinen, joissa toimii erilaisia kerhoja joista oli mahdollista saada opastusta. Pettymys oli myöhemminkin, koska en kyennyt yhtään kirjan ohjetta noudattaa. Kirjassa oli hyvin paljon sähkö- ja radiotekniikkaan liittyvää, minulle täysin vieraita aineita.
    Myöhemmin sain toisenkin askartelukirjan Turusta tädiltäni, kun kuuli tarpeistani. Vuoden 1946 Olavi Hakkarainen "Poikien Teknillinen Askarteluopas". Siinäkin paljon sähkötekniikkaan liittyvää, johon minulla ei ollut perustietoa. Lehtisahaus tuli kuitenkin sen kirjan myötä suosikikseni, jota olen vielä aikuisenakin harrastanut. Sain isän ostamaan lehtisahan, teriä siihen oli vaikea saada, jostain niitä kuitenkin löytyi. Askartelin monenlaista mallia Joka-Poika lehdestä. Ne ovat säilyneet, joten kuvat löytyvät sivultani. Suosikki malliksi tuli merimiehen kannattama neulatyyny, tein niitä häälahjaksi serkulleni Annikille ja talomme tyttärelle Mairelle jossa asuimme. Itsellekin säilyi yksi kappale.  

Tässä muutama Kaninkolan koulussa tehtyjä esineitä. Oli silloin 13-vuotias. Naulakossa on tai oli lautojen reunat puleerattu ja levyt liimattu ja käsin höylätty. Niin myös lipastossa.

Siinä oli ohjeet myös periskoopin tekoon. Meillä sattui olemaan pari pientä käsipeiliä ja niistähän sellainen syntyi. Jostain sain kolmen millin vaneria ja niistä tein neliskulmaisen torven ja peileille kaiversin pienet kolot. Hyvin periskooppi toimi, mutta mitään tekoa sillä ei ollut, olin liian vanha leikkimään ja peilit olivat vain lainassa perheeltä. Askarteluvälineistä oli silloin kova pula, liimaa ja pieniä nauloja ei juuri löytynyt. Rakennustarvikkeethan olivat silloin luvanvaraisia.

Kerran keväällä isä näytti miten tuohitorvi, paimentorvi, tehdään. Suulake osa tehtiin kolme senttisestä tuoreesta pajusta, reikä avattiin kiertämällä sisus pois. Sitä väännettiin auki yhdessä, ensimmäiset ei onnistuneet, mutta saatiin yksi onnistumaan. Täytyi löytää keväällä nopeasti kasvanut paju. Suulakkeeseen isä vuoli pari reikää joten saatiin aikaan kahdenlaista ääntä. Koivusta leikkasi tuohinauhan ja siitä kiersi käyrän torven. Ja ääntäkin siitä saatiin. Toisen torven hän teki pajun kuoresta, siitä tuli tukevampi kuin koivun tuohesta mutta ääni oli myös matalampi. Ne kuivuivat pian piloille.

Angelniemen Kokkilassa ja Kanamäessä käynti oli mieleinen tapahtuma, jos sain isän polkupyörän käyttööni, joskus jopa käveltiin, liekö ollut n. 4 km. Siellä asui useita Mannolasta tulleita perheitä ja eräällä, oli vihainen koira, jokin sekarotuinen. Joskus sattui että niiden kookas poika oli kävelyllä maantiellä ja sen harrastuksiin kuului koiran usuttaminen meidän kimppuun. Ei mitään koskaan pahempaa sattunut, mutta koiran ärhentely hampaat irvessä pelotti ja pojalla oli hauskaa.

Isä oli ammatiltaan kalastaja ja metsästäjä. Talvella hän kävi kalastamassa Vartsalassa kun oli saanut ostoluvat ja avustusta verkkojen ostoon. Vartsalaan oli matkaa n. 5 km, olin kerran isän mukana verkkoja kokemassa. Metsästämässä isä kävi Suppalan isännän haulikolla ja isännän mailla, omat aseet olivat jääneet Mannolaan. Mesästyslupa hänellä oli vanhastaan.

Olin kerran mukana kun isä ampui teeriä ns. "kuvalta", hänen toisella reissulla. Isä oli ampunut ensin yhden teeren, nylkenyt teeren ja täyttänyt sen paperilla. Sitten tehnyt hataran suojamajan risuista lähelle pellon reunalla olevia koivuja, teeret tulivat niihin tavallisesti ruokaileen. Hän vei täytetyn teeren korkealle koivuun ja menimme kojuun odotteleen. Ei kestänyt kauaakaan kun teeriparvi saapui teerenkuvan houkuttelemina. Isä ampui yhden, parvi lähti lentoon, tekivät lyhyen lenkin ja palasi, näin tapahtui monta kertaa ja joka kerran isä ampui kaksipiippuisella haulikolla yhden tai kaksi. Hän sai kaikkiaan seitsemän teertä, taitava ampuja kun oli. Teeret eivät pitäneet vieraan teeren ilmestymistä reviirilleen, siksi ne palasivat aina uudelleen ja uudelleen hätyyttämään sen pois, sanottiin silloin. Isä antoi isännälle yhden ja vei loput Salon torille, silloin metsän riistaa sai torilla myydä. Pian kuvilta metsästys kiellettiin, se todettiin liian riistaa haaskaavaksi metsästystavaksi.

Myös meitä poikia riistan pyynti kiinnosti. Oli usein hyvät hiihtokelit ja hanki kantoi ja näimme paljon jäniksen jälkiä. Päätimme kokeilla saisikohan niitä saalistettua ansalangoilla. Saimme isältä ohutta kalastajalankaa ja vähän neuvoja. Sidoimme pari ansaa erään ojan risukkoon, missä näimme usein jäniksen jälkiä. Seuraavina päivinä kävimme innokkaana kokemassa ansojamme. Olimme huonoja metsästäjiä, emmekä koskaan saaneet mitään ja jäniksetkin katosivat ansojemme lähettyviltä. Lopulta purimme ansamme, kun yksi oli hajonnut, liekö joku isompi otus ohimenneessään rikkonut sen. Intommekin lopahti ja kevään tulo pehmensi hanget. Siihen aikaan ansapyynti oli sallittua.

Isä kävi töissä muuallakin kuin kalastamassa, mm. Suppalan talossa ja muuallakin. Kävi muutaman kerran Kokkilassa laivoja lastaamassa, siellä työskenteli useita Mannolan miehiä.  Kerran lupasin aloittaa ruuan teon ennen kuin hän saapuu kotiin. Käristin sianlihanpaloja pannulla tarkoituksena tehdä kastiketta kastikejauheesta. Rasvaa taisi tulla liian vähän koska lisäsin vettä, mutta silloin siitä tuli puuroa eikä jauhot ruskistuneet. Minulta pääsi itku, kun huomasin tehneeni virheen ja tuhlanneeni arvokasta lihaa ja kastikejauhoa, kaadoin kaikki likaämpäriin. Aloitin alusta, ja isä ehti juuri tulla kotiin jatkamaan. Sain opin, että ei minun olisi tarvinnut niitä pois heittää, vesi olisi tietysti kuumennettaessa hävinnyt. Mutta mistä poikanen sellaista tietää, se on opeteltava kokeilemalla.

Äijä, vaari, asui silloin Kanamäessä, Angelniemen puolella pienessä mökissä tyttärensä Idan kanssa. Me käytiin usein häntä katsomassa, kesällä kävellen ja talvella hiihtäen. Tietä myöten oli matkaa ainakin 5-7 km mutta me oikaisimme metsäpolkuja myöten ja säästimme ehkä puolet matkasta.

Äijästä, 74-v, jäi mieleeni kun hän pani voita kahviin, varmaankin korvikkeeseen. Voi oli kortilla,  tytär joka oli vastuussa taloudesta, huomautti siitä. Äijä vastasi että "kuka mitekii". Äijästä minulla on vain kivoja muistoja, niitä on tosin vähän, koska hän ei ollut aina esillä ollut persoona.  Meistä lapsista tuntui pahalta se,  että heidän, Äijän ja tyttären, välillä oli joskus pientä toraa. Kaiketi molemmilla oli hermot pinnalla, kun tulevaisuudesta ei ollut minkäänlaista tietoa. Siirtoväen korvauksista ei vielä 1945-46 ollut tietoa ja rahat lienee olleet vähissä, todennäköisesti elettiin avustusten turvin. Äijältä jäi maatila jossa 7 ha peltoa ja 25 h metsää, (arkistotieto) lapsen mielestä komea talo ulkorakennuksineen, joka oli lapsille turvallinen umpipiha. Talvisodassa suomalaiset joukot polttivat perääntyessään koko Hämäläisten mäen ja lähes koko kylän. Hän puhui meille usein siitä mitä tehdään kun palataan Mannolaan. Sitä iloa Äijä ei päässyt kokemaan, hän kuoli 1946, vuoden veljensä Abrahamin jälkeen. Heidät haudattiin Angelniemen hautuumaahan.

Pari kilometriä Suppalasta Angelniemelle päin oli tiilitehdas, pääsimme kerran sitä katsomaan. Se kiinnosti minua. Päätin kerran itse tehdä tiilen meidän hellassa. Tein tulitikkulaatikossa tiilen, kuivatin sen ja panin uuniin puiden joukkoon. Suoraan tuleen joutuessaan se hiukan halkeili. Tiileni oli hellassa vain parin kolmen ruuan valmistuksen ajan, mutta yksi kulma oli kuitenkin jo hiukan punainen. Liekö tiilenkokeilu ollut enne, sillä sattumalta lopullinen siirtokotimme Kemiön Böhlessä oli lähellä suurta tiilitehdasta Mjösundissa, jonne menin töihin. Ja myöhemmin alan koulun käytyäni oli monta vuotta työnjohtajana samaisessa Keramian tehtaassa. 
Siitä tulee juttua toisella sivullani joskus.

Vappuna 1947 isä ja veljeni muutti Kemiöön, mistä isä sai niin sanotun kalastustilan, olin muutossa mukana, mutta palasin takaisin sillä emme halunneet vaihtaa koulua siskoni kanssa yhdeksi kuukaudeksi. Asuimme sen ajan Tyyne-tätimme, isän sisaren, luona Laiterlan talossa jossa hän asui yksikseen. Koulumatka oli nyt parikilometriä pitempi. Sen kuukauden aikana kudoin isälle 20 millisen syöttiverkon, isä pyysi sellaisen tekemään koska kerran kalastustilan saimme. Isä oli opettanut verkon kudonnan jo Mannolassa. Isä paulotti sen kun saavuin Kemiöön.  
     Tyyne-täti oli asunut aikaisemmin Naapalassa, mutta kun tytär meni Naapalan pojan kanssa naimisiin niin hän muutti Laiterlaan. Nuorempi tytär ja poika olivat menneet Turkuun töihin, minne myös Tyyne-täti muutti saatuaan korvaukset ja ostettuaan talon Hirvensalosta.

Tapasimme Mannolan koulun oppilaita vapaa-aikanakin mm. tervahartelalainen perhe asui aivan koulun alapuolella, Pirkko ja Pertti olivat meidän luokalla, kaksostytöt alakoulussa. Sukulaisia ja naapureitamme Mannolassa oli muutamia myös samassa koulussa, muistan sisarukset Vappun, Lean ja Heikin, samoin Sannan. Kaikkiin heihin yhteydet katkesivat kun sijoituskuntamme sattuivat eri puolille Suomea, vain Lean ja Sannan olen tavannut myöhemmin.

Heitä ja paikallisia nuoria tavattiin usein, lähes päivittäin, kun odottelimme postia maantien vieressä osuuskaupan alapuolella. Usein postilinjuri oli myöhässä ja meillä oli aikaa touhuta kaikenlaista mm. kaivoimme syksyllä läheisen ladon heinien sisään ikkunan kohdalle salalokeron jonne mahtui neljäkin 13-vuotiasta, Pirkko ja Hellin, Pertti ja minä. Talvella mm. teimme potkukelkoista yhtenäisen jonon ja laskimme maantiellä mäkeä, liikenne ei silloin häirinnyt eikä me sitä. Paikallisista lapsista on mieleeni jäänyt Marjatta ja Hellin sekä Raimo. Marjatta on minut parikertaa tunnistanut Turussa eräässä vaatetusliikkeessä, naisilla tuntuu näkömuisti olevan tarkempi. Raimo oli setänsä kanssa rakentamassa 1950-luvulla Mjösundin koulua.

Koulun ulkopuolisista paikallisista huveista muistan vain vähän. Työväentalossa pidettiin tansseja kun luvat helpottuivat, sinne norkoilemaan isä ei meitä päästänyt, mitä nyt kerran salaa piipahdimme. Yhden kesäjuhlan muistan, taisi olla 1946, liekö ollut vappujuhla, pieni ryhmä ihmisiä marssi punaisten lippujen perässä, mistä he marssivat ei ole jäänyt mieleen. Itse juhlasta puhui Sylvi-Kyllikki Kilpi, ja yksi lause on jäänyt mieleen; "Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi" kuvatessaan venäläisten mielenlaatua ja vaatiessaan suomalaisia kuuliaisuuteen. Minulle tuli mieleen, että kuinka hän uskaltaa sellaista sanoa venäläisistä ja siihen aikaan. Ilmeisesti aatetoverilla oli siihen oikeus. Olin kyllä lehdistä seurannut politiikkaa ja tunsin tunnetun puhujan nimen ja aatteen.

Kaninkolan Osuuskaupasta Saloon päin on syvä laakso jonka pohjalla virtaa Vartsalan joki. Sinne nousi Halikonlahdelta kaloja, isä teki haavin jolla kävimme keväisin kalastamassa. Kalastustapa oli sellainen, että isä asetti haavin pokittain jokea siten, että suuaukko oli vastavirtaan ja me veljen kanssa kepillä porskutimme eli hätistimme kaloja myötävirtaan. Keväällä ylemmän veden aikaan saimme hyvin säynäviä ja vähän muutakin kalaa. Isä myi kalat Salon torilla. Emme nähneet joella muita kalastajia, maat joen ympärillä omistivat isot kartanot. Eivät kuulemma tykänneet kalastelusta, mutta lienevät ymmärtäneet karjalaisten tarpeen saada ruokaa ja hiukan tulojakin, kun emme kuulleet kieltoja. Kävimme yleensä kalassa aikaisin aamulla tai myöhään illalla.
    Myöhemmin ravustusaikana veljeni innostui ravustamaan, talon isäntä antoi rapumertoja ja neuvoja, rapujahan ei Mannolan joissa ollut. Minä olin useimmiten mukana. Kyllä niitä saatiinkin ja isä vei Salon torille. Rahoista olen tilikirjani mukaan saanut osani eli 15 mk.
    Kerran Suppalan talon isäntä halusi opettaa myös miten ne keitetään. Padassa keitettiin vesi ja elävät ravut heitettiin kiehuvaan veteen, missä ne kiehuessa tulivat aivan punaisiksi kypsyessään. Keitto tapahtui meidän tuvassa. Sen jälkeen piti rapu repiä käsin hajalleen ja imeä mehut palasista. En suostunut maistamaan. Ravun syöntiin kuului tavallisesti viinaksien nauttiminen, talonisäntä oli sitä varannutkin ja isälle tarjosi. Isäntä oli viinaksille perso muutenkin.
    Samaisessa joessa oli tien vieressä koski ja siinä mylly, en muista oliko se enää toiminnassa. Joki teki myllyn alapuolella mutkan ja maasto oli mutkassa tasaista nurmea pienehköllä alueella. Siinä jo koulunsa lopettaneet nuoret joskus urheilivat, työnsivät kuulaa ja hyppäsivät korkeutta. En osallistunut niihin, mutta veljeni kävi pari kertaa, mutta sai lähdöt sieltä. Maat omistavan kartanon pojat valikoivat seuransa. Tämä on ainoa kerta, kun tunsimme ettemme ole tervetulleita kaikkien paikallisten joukkoon.

Sen ajan ja ikäisten poikien suhtautumista tyttöihin kuvaa tapaus koulumatkalta. Menimme oikopolkua ja keväällä oli pienessä ojassa paljon vettä ja sillaksi oli asetettu jokin hutera lankku. Pojat uskalsivat sen ylittää rohkeasti, mutta tytöt pelkäsivät. Pikkusiskoni oli mukana ja autoin häntä kädestä pitäen ylittämään ojan. Tietysti piti avustaa myös pari muuta tyttöä, ja siitäkös toiset pojat saivat aiheen ilkkua, oi mikä tyttöjen sankari. Sain siitä kuulla myöhemminkin. En muuten pidä itseäni kovin kohteliaana, ujous esti sen poikasena ja vanhempanakin kohteliaisuus tahtoo unohtua.

Talvisin pidettiin Halikon lahdella, Vartsalan ja Kokkilan välisellä jäällä ravikilpailut. Sinne tietysti meidänkin piti mennä. Oli toistakymmentä astetta pakkasta ja paikallaan ollessa yleisölle tahtoi tulla kylmä. Mieleen on jäänyt kuuluttajan kehotus "Hyppä flikka ettei varppa jäädy", kaiketi se sai liikettä. Siellä tapasin sattumalta myös minua vanhemman serkkuni äidin puolelta Raimon, Mannolasta hänkin, asui Angelniemellä. Hän oli löytänyt kivan näköisen tytön, joten en rohjennut mennä tervehtimään. Tapasin tytön myöhemmin Nuutajärvellä työtoverini vaimona.

Saimme kuulla että Vartsalan paperi- ja kirjakauppaan oli saatu kiiltokuvia ja sisarenikin piti niitä saada. Lähdin mukaan turvaksi, tie sinne johti Pirunvuoren yli ja ympäri vilkuillen ylitimme sen, kiiltokuvat olivat kuitenkin loppuneet, mutta seuraavalla kerralla niitä saimme. Ja kuviahan siskoni vihkoon on kertynyt paljon, tytöt niitä vaihtoivat ja kirjoittivat muistovärssyjä. Myös ns. siirtokuvat olivat silloin muotia. Kiiltokuvat olivat niitä ainoita värillisiä kuvia mitä oli saatavilla. Mukana pari kuvaa sen ajan kiiltokuvasta ja muistovärssystä siskoni Ullan vihosta.

Aika on tummentanut paperin ja on tainnut olla kosteuttakin vintissä.

Paikallisten isäntien ja varsinkin emäntien suhteutumisesta evakkoihin on kirjoitettu paljon, miten suhtautuminen Karjalan evakkoihin oli huono. Meidän talon, Suppalan isäntä ja emäntä olivat ystävällisiä, isäntä lainasi isälle aseen metsästystä varten, opasti veljeäni ravun pyyntiin, antoi meille pojille mahdollisuuden ansaita sokerijuurikkaan harvennuksessa ja sisko sai aina joululahjan. Talon tyttären mennessä naimisiin, siskoni pääsi morsiustytöksi ja sai kauniin mekon sitä varten eli muistot siltä ajalta ovat hyvät. Evakothan sijoitettiin lähes pakolla tyhjiin muonamiesten, renkien ja piikojen asuntoihin.

Kokkilassa pidettiin kesällä uimakoulu jonne halikkolaisetkin saivat mennä. Minä en sinne rohjennut lähteä, mutta siskoni halusi ja oppi uimaan niin hyvin, että "kandidaatin" paperin sai. Jatkoa eli "maisterin" paperi jäi saamatta, kun muutimme Kemiöön ja siellä uimakoulukin oli siihen aikaan ruotsinkielinen.

Tällaiset olivat muistoni elämästä Halikon Kaninkolassa vuosina 1944-47. Kiitos jos jaksoi lukea.
Muisteluni jatkuvat joskus Kemiön Böhlestä josta isä sai hankittua pienen vakituisen asuinpaikan ns. kalastustilan. Sen metsälohkolla on nyt veljesten kesämökit rannalla.

Takaisin pääsivulle Al la æefa paĝo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Sekalaista sivulle   
Hämäläisten sivulle