Uuden Vuoden Tervehdys

Kemiön Böhlessä 1947-58 

V eli Hämäläinen  

Kemiön ensimmäinen kausi 1947-1958

 Perheemme asui Halikon Kaninkolassa Suppalan talossa lähes neljä vuotta odottaen vakituista asuinpaikkaa. Minä ja siskoni Ulla olimme runsaan vuoden sotalapsena Ruotsissa 1.8.1944-1.9.1945.  Muistelmani sivuaa paljolti myös perheeni, isäni Väinön, veljeni Reijon ja siskoni Ullan asioita. Äitini kuoli 1954 vähän ennen kuin palasimme sotalapsuudesta Ruotsista syksyllä 1945.

  Ajasta  Evakkona Halikon Kaninkolassa 1944-47 ja Sotalapsena Ruotsissa 1944-45 , on omat juttunsa.
  Siirsin myös
urheilumuistot Bölen ja Mjösundin ajalta omalle sivulle.
    

Muutto Kemiöön
   
Vihdon 1946 isälle tarjottiin maanhankintalain nojalla kalastustilaa Kemiöstä. Isä kävi katsomassa millaisia paikkoja on tarjolla. Valittavana oli pari kohdetta, isä valitsi Böhlen kylässä olleen tilan. Böhlen kartanon omisti Paraisten Kalkin toimitusjohtaja vuorineuvos Erik Sarlin. Böhle oli suuren Wästankärin kartanon sivutila. Böhlen kartano jaettiin kolmen Hoikkalan veljeksen kesken. Meille tarjottu tila oli erillinen, jo ennen sotia lohkottu Böhlen kartanosta. Nimi oli silloin kartoissa vanhalla ruotsilla, mutta muutettiin myöhemmin Böleksi. Toinen vaihtoehto oli vanha yksinäistalo, ilmeisesti vanha Westankärin torppari, Mjösundin lahden puolella ns. Tiiliruukiksi kutsutun alueen vieressä. Sen osti Hilma poikansa Onnin kanssa, Koiviston Mannolasta hekin. Talossa asui myös Hilman sisar Laina ja poikansa Urhon kanssa. Urho raivasi entistä peltoa uudelleen viljelyyn monta sarkaa. Hilman poika oli merimies ja myöhemmin merikapteeni eikä nuori perhe viihtynyt kauan Kemiössä. Onni myi pois kaiken kun äiti kuoli ja Urho osti osan tilasta ja vanhat rakennukset ja rakensi kesämökin joka on edelleen hänellä, Irja serkku osti tontin ja rakensi miehensä kanssa kesämökin, miehen kuoltua Irja luopui mökistä 2000-luvulla ja poika myi pian mökin.
   
Asunto oli Böhlessä parempi ja kalavedet Peimarin puolella kirkkaammat. Valitettavasti ranta oli lähes kahden kilometrin päässä, jossa oli meillä rantaoikeus. Saman tien varrella meillä oli rasiteoikeus myös sorakuoppaan.. Westankärrin kalavedet olivat kahdessa osassa ja meillä olisi niistä n. 20 % osuus kauppakirjassa, se pieneni jostain syystä lopullisessa osituksessa 8 prosenttiin. Me saimme metsälohkon em. Hilman tilan vierestä.
   
Tutustumismatkan hän teki vanhalla polkupyörällä jolla hän ajoi Koivistolta Lauritsalaan. Matkaa oli Halikon Suppalasta n. 35 kilometriä Kemiön kirkolle ja 16 km siitä Böhlen kylään, osan matkaa oli onneksi päässyt linja-autolla, välin Angelniemi-Kemiö kk.

Isä ja veljeni menivät Kemiöön keväällä v. 1947 vapun aattona. Minä ja sisareni asuimme viimeisen koulukuukauden, toukokuun, Tyyne-tädillä, isän sisarella, Laiterlan kartanossa. Se sijaitsi noin kilometrin Angelniemen rajasta, se pidensi meidän koulumatkaa parilla kilometrillä eli kävelimme kuukauden päivittäin 10 km. Emme halunneet siirtyä uuteen kouluun yhdeksi kuukaudeksi. Veljellämme oli jäljellä enää jatkokoulu.
   
Olin muutossa mukana, mutta palasin takaisin kuorma-auton mukana. Isällä oli vaikeuksia saada autoa muuttoon, halikkolaiset autoilijat pelkäsivät Kemiön huonoja teitä, varsinkin kevään rospuuttokelin aikana. Autosta oli maksettava lisähintaa normaaliin ajotaksaan.  
    Matkasimme veljeni kanssa kuorma-auton lavalla ja yritimme valvoa, että kaikki pysyy paikoillaan auton heiluessa huonolla tiellä. Eihän ne kaikki pysyneet, jossain vaiheessa siemenviljasäkki oli päässyt liikkumaan ja törmännyt hangmon, rullaäkeen, piikkiin puhkaisten reiän ja vilja alkoi valua ulos. Olin vaaran huomannut mutta en kyennyt estämään. Oli pakko koputtaa auton kattoon ja hälyttää kuljettaja pysäyttämään. Isä tuli korjaamaan säkin asentoa ja minä siirryin lähemmäksi säkkejä ja tarvittaessa pitämään niitä paikoillaan lopun matkaa. Se oli hankalaa, säkit olivat melkein kuormalavan loppuosassa ja sehän heiluu autossa pahiten. Säkissä oli siemenviljaa, jota isä oli ostanut kevät kylvöä varten. Se paikka tiestä missä pysähdyimme korjaamaan kuormaa, on piirtynyt muistiini niin hyvin, että vieläkin muistan asian kun siitä ohi ajan.
    Uuden asunnon pihaan tullessa kuljettaja ajoi niin lähelle pihamäntyä että sen alaoksa katkaisi kuorman päällä nurin olleen pöydän jalan. Kuljettaja ei kuullut huutoani. Näillä pienillä vaikeuksilla tapahtui muutto uuteen kotiin.
   
Halikkolaiset pelottelivat meitä käärmeistä, niitä on Kemiössä paljon, sanottiin. Kyllä niitä olikin, jopa kotimme rappusten viereen niitä ilmestyi. Pihapiiristä kaikki tapettiin jos kiinni saatiin.  
   
                                        


Rantakäärmeen kuvat on otettu paljon myöhemmin.

Kuvassa uusi kotimme 1947, mutta ilman takana häämöttävää 1948 rakentamaamme navettarakennusta. Välissä näkyvä hatara puuvaja ja huusi purettiin navetan valmistuttua. Kuvattu 1951.

Talomme toiselta puolelta, siellä oli isän istuttamia omenapuita ja mansikkamaa. Kuvassa Sylvia ja Ulla vuonna 1977.

 

Uusi koti
    Kodiksi saimme 1939 valmistuneen asuinrakennuksen, se oli hatara, huolimattomasti tehty. Sen oli tehnyt henkilö, joka teki niitä puoli-ammattimaisesti, hankki tontin, rakensi pikaisesti huonoista raaka-aineista, asui itse jonkin aikaa, möi pois ja teki taas uuden. Hän taisi olla ns. pikku-grynderi jo siihen aikaan. Tämän "grynderin"  rakentamia taloja oli lähialueella muutama, yksi ainakin mm. Mjösundissa. Talossa oli tuulikaappi jossa oli pyöreähkö peltikatto, ilmeisesti peräisin jostain laivasta, hytin katto. Se oli paksussa krakkelilla olevassa maalissa. Tuulikaapissa oli pienet ikkunat molemmilla sivuseinillä. Sisäeteinen oli  vailla ulkoseinän eristeitä, kapea ikkuna antoi valoa. Vasemmalta nousi raput vinttiin ja rappujen alla oli matala kylmäkomero.
   
Eteisestä oikealle oli ovi keittiöön ja suoraan isompaan kamariin. Keittiössä oli hella ja leivinuuni. Hellaan pantiin puut sivusta, se oli mielestäni hyvä, tuhka ja kipinät eivät koskaan päässeet lattialle kun vastassa oli tiiliseinä. Hella myös lämmitti vesisäiliötä eli lämmintä vettä oli lähes aina. Ikkunat olivat kahteen suunaan. Keittiöstä pääsi pieneen sivukamariin, jossa ikkuna oli vastapäisessä seinässä. Huonetta lämmitti leivinuunin perämuuri. Kylmänä talvena tosin täytyi pitää keittiön ovea auki lisälämmityksen vuoksi. Sisko sai pikkukamarin käyttöönsä. Pikkukamarin tapettien välissä oli paljon lutikoiden jätteitä, ne oli saatu ilmeisesti hävitettyä, koska meidän aikana lutikoita ei enää esiintynyt. Se tapetoitiin uudelleen, opettelin silloin tapetoimaan. Hellan vierestä ja samalta seinältä kuin eteisestä tultiin sisään, pääsi isompaan kamariin kapeasta ovesta. Siellä lämmön lähteenä oli korkea pystyuuni. Isommasta kamarista pääsi myös suoraan sisäeteiseen. Ikkunoita huoneessa oli kahteen suuntaan.  

 

Yläkuva: Naapurin Jaskan tekemässä juhannuskeinussa keinutan naapurin Kaisaa ja sisarta Ullaa. Keinuin tässä keinussa yksinäni pari kertaa ympäri. 

Yläkuva: "Filmaan" tässä jonain jouluna kotona 1950-luvulla.

  Vintissä ei ollut paljonkaan eristettä, sinne lisättiin sahanpuruja, jota saimme kun sahautimme ulkorakennuksen hirret ja laudat, purua ei riittänyt enää sisäeteisen ulkoseiniin.  Vintti oli korkea, sinne oli mahdollista rakentaa pienet huoneet, mutta jäi tekemättä. Kattona oli savitiilinen punainen katto, ilman aluslaudoitusta vain kattoruodot tiilille. Sellaiset oli silloiset kattorakenteet. Osa purusta piti säästää kesää varten jäiden säilyttämiseen, koska seuraavana vuonna hankimme lehmän ja maidon ja voin säilömiseen tarvittiin kylmää jäätä kesällä, vanhan tavan mukaisesti.
    Ulkorakennuksena ei ollut muuta kuin hiukan kallellaan oleva puuvaja ja ulkohuusi.
   
Maata talon ympäriltä saimme n. viisi hehtaaria, josta peltoa oli vajaat neljä hehtaaria, ne viettivät alaspäin ja alaosa hyvin savista ja kosteaa keväisin. Osa pellon saroista ylettyi mäelle aivan tulotielle asti ja yläosa oli puolestaan varsin hiesupitoinen ja yleensä liian kuiva kesällä. Metsäalue, 11 ha, se oli n. 3 km päässä ja oli meren rannalla Mjösundin lahden puolella, em. Hilman rajanaapurissa.

Tässä kallioinen kotimäkemme Kuivamäki. Isä risti sen siksi, kun kunnon kaivoa ei löytynyt. Tässä viljelysmaat (värillinen) kallioiden ympärillä. Musta pilkku näyttää kotimme sijainnin.
Oikein viihtyisä paikka kodille, talo kallioiden keskellä pienet pellot ympärillä, isommat kallioiden takana.

Isä ja veljeni kalassa Mjösundin lahden puolella 1962. Isä oli vienyt vanhan veneen sinne. Veljeni asuu Turussa ja kävi perheineen lomalla Böhlessä. 
 

 

 

Vasemmalla Peimarin-torpan venevalkamamme 2010. Veljen vene pysyvästi talvisuojassa.


Tässä kuvat meidän käyttämästä Peimarin puoleisesta rantavalkamasta ja kallio jonka päällä oli helppo selvittää ja puhdistaa ja pestä verkot. Kuva on vuodelta 1974 ja kuvassa serkku Reino. 


   
Venevalkaman saimme entisen ns. Peimarin torpaksi kutsutun alueen viereisestä rannasta. Nykyisellä (2006) Wästankärrin omistajalla, perijöillä, on tarkoitus siirtää rasiteoikeus muualle, jolla nyt on yli 30 haltijaa. Tarjosivat läheisen lahden perältä matalaa ryteikköisestä rantaa korvaukseksi. Ei vielä onnistunut. Ko. ranta on arvokasta tonttimaata jota perijätär himoitsee ja ovat sen kaavoittaneet. Saman tien varrella oli myös rasiteoikeus hiekkakuoppaan, se on luovutettu jo takaisin kartanolle, mutta entiset rasiteoikeudet ovat säilyneet. Lisäksi oli kylän yhteinen iso palokaivo, hirsi vuorauksella, Hoikkaloiden takapihalla, se oli valtion teettämä. Se lahosi aikanaan.

Isä sai valtiolta lainaa tilan ostamiseen 31. vuodeksi, osan hän maksoi nimellisarvoisilla korvausobligaatioilla joita vielä oli jäljellä. Veneen ja verkkoja hän oli ostanut jo Kaninkolassa asuessamme karjalaisille annetun avustuksen ja lainan turvin. Hän kävi kalastamassa Vartsalan vesillä, kesällä ja talvella, mistä oli luvan kalastukseen saanut. Lisää verkkoja kuitenkin piti saada, niiden saanti oli luvanvaraista. Pauloittamatonta verkon ns. "lievettä" löytyi Turusta jos rahaa oli. Isä pauloitti itse, teki riimut verkoihin ja painot (kivekset) alapaulaan. Ne hän väänsi viiden millin rautalangasta pyöreän tukin päällä ja meisselillä katkoi, liitoksen hän sitoi kangaspalalla ja kalastajalangalla. Koivistolta emme saaneet tuotua mukaan yhtään mitään.

Korvausobligaatiot olivat valtion maksamia korvauksia Koivistolle jääneestä omaisuudesta n. vuoden 1944 arvon mukaan. Niistä sai paremman hinnan jos möi em. pankeille, mutta jos otti vastaan valtion tarjoaman tilan, kuten isä, joutui luovuttamaan obligaatiot nimellishintaan maksuksi. Jos ei halunnut niistä luopua, ei valtio tarjonnut mitään. Silloin joutui hankkimaan tilansa kalliisti vapailta markkinoilta, eikä saanut valtion halpaa ja pitkäaikaista lainaa. Korvausobligaatioilla käytiin Helsingin  pörssissä kauppaa, kerrotaan rahamiesten tehneen hyviäkin kauppoja, ostivat maakunnista köyhtyneiltä karjalaisilta halvalla ja voittivat pörssissä.  
    Isä hyväksyi järjestelyn, hänellä ei ollut omaa rahaa yhtään. Hän oli jonkun verran joutunut myymään obligaatioita perheen elättämiseksi, ns. siirtoväen avustukset olivat hyvin pieniä, jos yleensä sai jotain. Tiedän alaikäisille lapsille niitä maksetun, minäkin niitä sain.    

 Verkon yläpaulaan hän kiinnitti uudenaikaiset valmiit tyrogskohot. Joskus sattui, että hän laittoi kohot liian lähelle toisiaan jolloin niiden nostovoima oli liian voimakas. Silloin niitä täytyi veistellä pienemmiksi.
     Aiemmin isä teki ne tuohesta, kuuman veden avulla rullasi. Kuva Koivisto-juhlilta vasemmalla.

Isä pyrki tekemään, vanhaan tapaan, kaikki itse. Tässä muutama esimerkki. Vieressä riimiverkko. Hän oli isältään oppinut "lasittamaan" verkot, tarkoittaa kuinka löysään lieve, perusverkko, täytyy kiinnittää paulanaruun, tässä alaosan lyijypaulaan. Kuva vasemmalla.
  Painotkin (kivekset) hän teki aikaisemmin galvanoidustalangasta, kuparilankaa ei saanut mistään, taivuttamalla pyöreän tukin avulla ympyrän ja liitokseen kiersi kangasta. Tärkeää oli, että ne oli saman kokoiset, ettei painot menneet toistensa sisään.
 Kuva Koivisto-juhlilta yllä.

Tarvittavia keloja naruille hän teki useita. Myös Vinnan veneen vetämistä varten maihin. 
   Alla siimalaatikko. Valitettavasti se jäi vähäiseen käyttöön kun hänellä ei ollut soutajaa. Siimalla pyynnissä se oli välttämätön.
Kuvat ovat 1990-luvulta. Bölessä asuessamme ei tullut kaikkia kuvatuksi, niiden arvon ymmärsi vasta paljon myöhemmin. Kamera oli kyllä jo 1950-luvulla käytössäni, veljeni toi sen meriltä.

 

Kaikki verkko-puikot isä tekin aina itse. Osto ankkuri olivat kalliita, niinpä hän taivutti 8 mm raudasta koukut kuvan tavalla, työnsi ne salaojaputken sisään, betonia putki täyteen ja lenkki päähän. Niin syntyi painava ankkuri ilman sepänpajaa.
  

  

Tässä on mukana ankkurien lisäksi pari kupua. Kuvuissa on nostovoimana luonnon korkki ja painona salaojaputki pystyssä pitäjänä. Näissä olivat sääntöjen vaatimat liput oikealla korkeudella kepin päässä.  Tässä isän 1950-luvulla ostamat jääporat. Kumpikaan malli ei toiminut hyvin, Vasen lusikka-kaira on vanhin, se vaatii taitoa ja voimaa. Minä en sillä saanut reikää. Oikea kierre-pora ei ollut paljon parempi. Isä osti ne sitä varten, että tekisi alkureiän ennen kuin tuuralla sen suurensi. En tiedä kuinka se oli onnistunut. Pilkkimistä hän ei harrastanut.

Elämisen alkuun Böhlessä  
 
   Ensimmäinen tehtävä oli kaluston hankinta huoneisiin, ne oli hoidettu jollain tavalla silloin kun me oltiin siskon kanssa vielä Kaninkolan koulussa, enkä niistä muista mitään. Muuttokuormassa oli pöytä ja taisi olla pari tuolia. Vuotta myöhemmin teimme isän kanssa "Pirttikaluston", kookkaan pöydän ja yhtä pitkän penkin. Sivusta levitettävän puisen sängyn ja kirjakaapin isä osti huutokaupasta hiukan myöhemmin kun rahaa sattui olemaan.  

Tein isän kanssa yhdessä pirttikalusteet, pöydän ja penkin 1948, laudat on käsin höylätty Kaninkolan koulussa tekemälläni pitkällä höylällä. Pöytä on pääosin isän tekemä. 

    Pöytä nyt on varastoitu kesämökin vajaan, kokoonpantu ulos tilapäisesti kuvausta varten.

Penkki on suurimmaksi osaksi minun tekemä, isä neuvoi ja avusti loveuksien teossa. Olin silloin 15-vuotias. 
    Penkki on nyt  parvekkeella kukkatelineenä asunnossamme ja maalattuna Tampereella.

Isä ja Reijo oli jo muokanneet toukokuussa maan ja kylväneet viljat, kun isä haki meidät Kemiöön. Suurin osa viljelysmaasta oli heinällä. Hevonen oli saatu lainaksi, oma hankittiin vasta pari vuotta myöhemmin. Niin maanmuokkaus pääsi alkuun laina vehkeillä, onneksi oli sentään oma hangmo, veitsiäes, se oli äijän perintöä, joilla hän sai kynnettyä ja hangmottua pienen osan pellosta, johon kylvi viljan käsin perinteisellä tavalla ja laina jyrällä tasoitti. Hangmon äijä lienee ostanut joltain mannolalaiselta, jolla ei ollut tarkoitus maanviljelystä jatkaa. Äijä kuoli syksyllä 1946  78-vuotiaana, joten hän on sisukkaasti ajatellut aloittaa uuden elämän evakkona. Suurin syy taisi olla kuinkin voimakas toive päästä pikaisesti takaisin kotiin Mannolaan. Hangmo oli perinnönjaossa annettu isän siskolle Idalle ja veljelle Joukolle. Meille se joutui kun he eivät perheettöminä aikoneet maata itselleen hankkia.

Isä osti lehmän ja separaattorin tiilitehtaan viljelysmaiden vuokralaiselta, joka lopetti vuokraviljelyn kun hevoset olivat hukkuneen suo-ojaan. Ruhot oli käsitelty meidän käyttämän rantatien varrella, suo-oja oli lähellä, ja osa lahonneista jätteistä mm. pääkallot haisi koko kesän.  Kesän lehmä oli tietysti pellolla narun päässä, lieassa. Sitä täytyi käydä päivällä siirtämässä uuteen paikkaan. Talvella se oli naapurin isossa navetassa, koivistolaisia hekin, Humaljoelta. Naapurin vaimo Edla kävi alussa lypsämässä lehmän, kunnes Ida-täti tuli 1949-50 ja lypsi lehmän, sisko Ulla oli 13-vuotias ja kävi vielä kansakoulua. Koulun loputtua sisko opetteli lypsämään.  

Nämä kuvat ovat 1950. Tässä niitän viikatteella. Vuonna 1950 oli jo heinäseipäitä. Ida-täti haravoi ja isä nostaa seipäälle.

Isä oli oman isänsä opissa oppinut tekemään kaiken mahdollisen itse, kuten ennen vanhaan oli pakko. Niin oli myös uudessa kodissamme koska mitään ei ollut edes aina saatavilla 1947 Böhleen tullessamme. Niin myös kuvan viikatteen varsi, jostain ilmeisesti löytyi terä. Isä teki kaninkolassa kirstun vanerista, se oli vanha tapa, että on paikka tavaroilla vieraissa paikoissa, sisälsi tavallisesti vaatetavaraa. Se tuli vähitellen tarpeettomaksi kun kaikki kotona oli löytänyt paikkansa. 
  Kirstu on nyt nostettu mökkini vajani seinälle pysty asentoon kaikenlaisen tavaran säilytykseen, tein siihen välihyllyt. 

Heinän niitimme viikatteella. Koska meillä ei vielä ollut heinäseipäitä, kuivatimme heinät maassa käännellen ja kannoimme ne puriloilla, kantoriu-uilla, korkeisiin kasoihin, kahteen korkeaan haasiaan. Ylimääräisellä heinällä isä maksoi lypsäjän palkan. Muistan heinien kantamisen olleen raskasta työtä, minä olin 14 ja veljeni 15,5-vuotias.  


 

Tiilinavetan vierestä ja pitkän asuinrakennuksen aivan päästä kulki tie meille ja Mjösundiin. Em. rakennusten välistä tie erkaantui vasemmalle Tolfnäsin kartanolle metsän kautta ja oikealle peltojen keskellä  Charlottendaliin (Lottentaaliin kuten kansa sanoi). 
    Aivan pitkän rakennuksen päästä lähti aikoinaan tie naapurin maakuopalle, saunalle ja lähdekaivolle ja yleisenä tienä Lottentaaliin. Kaikki katosivat aikanaan uuden tien valmistuttua.
     Risteyksestä vasempaan tie jatkui myös rantaan, Peimarin-torpalle. 

Tässä Böhlen kartanon rakennukset. Veljekset sopivat kartanon jaosta ja nämä jäivät Kaapren perheelle. Pitkä asuinrakennus katosi 1960-luvulla ja pihalle he rakensivat uuden asuintalon.  Vain tiilinen navetta on edelleen pystyssä. Takana olevat talousrakennukset uusittiin myös myöhemmin

Syksyllä vilja puitiin naapurin, Hoikkalan veljesten, puimurilla. Puimurin omisti yhtymä jota valtio tuki jos yhtymässä oli viisi jäsentä. Isä liittyi viidenneksi jäseneksi ja sai oikeuden käyttää sitä viiden vuoden ajan korvauksetta. Neljä Hoikkalan veljestä maksoi osuutensa ja omisti sen. Veljeksistä kolme oli naapureita ja yksi asui  Nordvikissa.

Maatöiden lomassa oli heti aloitettava kalastus, rahaa elämiseen piti jostain saada. Kesällä 1947 veljeni oli useimmiten soutajana, minun soututaitoon isä ei oikein luottanut, olin liian nuori ja kokematon, mukamas. Isä ja veljeni olivat kesän 1943 Mannolassa olleet yhdessä ja isä oli siellä opettanut hänet kalakaverikseen. Kesällä 1948 minä olin vuorostani isän kanssa kalastamassa, aina kun navetan rakennukselta ehdimme. Veljeni oli mennyt Mjösundin tiilitehtaalle töihin syksyllä 1947.  
    Verkot ja heittouistin olivat ainoat kalastustavat. Isällä ei ollut virveliä, ne olivat kalliita, siksi hän kelasi uistimen siiman vyyhdelle, kauniisti kehälle, veneen takapiitalle, josta se helposti purkautui heitettäessä. Hän heitti, usein miten ns. "lusikkauistimen", aivan kuin puolittain lingoten ja veti siiman hiljalleen takaisin piitalle ja kala kävi uistimeen jos oli syömäpäällä. Siima tahtoi joskus heittäessä sotkeutua, varsinkin jos siihen oli tarttunut jotain merikasvia. Näin mentiin pitkin rannikkoa montakin kilometriä. Sain harvoin kokeilla, se loppui tavallisesti siihen kun siima sotkeutui ja isä hermostui. En muista tultiinko takaisin koskaan ilman kaloja. Huopaaminen, soutaminen peruuttaen, hiljaa isän heitellessä, oli minulle oli pitkäveteistä touhua, joskus olin niin ajatuksissani ja haaveissani, muistan suunnitelleeni tulevaisuutta, että isän täytyi ”herättää” kun vene oli menossa rantaan  
    Ennen uisteluun lähtöä olimme heittäneet verkot veteen ja pois tullessa koimme ne, tarkastimme, oliko kala kulkenut. Usein jätimme verkot yöksi veteen. Kalat olivat tuttuja lajia, haukia, ahvenia, lahnoja, säynäviä.  Joskus saimme verkoista kunnon kalojen joukossa paljon "merihärkiä" simppuja joiden sarvet takertuivat pahoin verkkoon. Limaisia kiiskiäkin jäi verkkoihin jos verkot pääsivät liiaksi pohjaan, myös ne sotkivat verkon pahoin. Niitä ei kukaan ostanut emmekä itsekään syöneet. Uusi kalalaji meille oli kampela, niitä isä ei koskaan ruuaksi laittanut, vaan heitti takaisin mereen, kukaan ei tainnut ostaakaan. Joskus lahnan kutuaikana, jos näimme rannan lähellä kaloja, niin kiersimme kalaparven verkoilla ja siten saimme joskus hyvänkin saaliin. Sellainen kalastus kiellettiin myöhemmin ryöstökalastuksena.  

Isä talvikalassa kevätjäällä. 
Kuva 1960-luvulta. Kuvassa isän tekemä, puuosat, potkukelkka.

Tässä kuvat kalastusalueista johon meillä oli kalastusoikeus. 

Vieressä Peimarin puolen kalastusalue, se oli pääkalastusalue isällä. Siinä on merkintä kylän yhteisestä valkama-alueesta.

 

Vieressä Mjösundin lahden puolen kartta. Siihen on vasemmalle piirretty ympyrä ja kruksi, siinä on kesämökkini, veljeni möki on toisella puolen kalliota.

 

    Meillä oli vesioikeus myös Wästankarin kartanon pohjoispuolella, Mjösundin lahdelta, Karunaa vastapäätä (Bredgrynnan kartalla ruotsiksi) olevaan vesialueeseen, joka ulottuu Helgebodan kylään asti, mutta siellä emme koskaan käyneet uistelemassa. Siellä olisi tarvittu oma vene sillä Sandön kiertäminen olisi tiennyt 10 km soutamisen. Vedet siellä ovat savipohjasta johtuen sameat, eikä siellä ole luotoja joiden viereen kalat etsiytyvät. Sen jälkeen kun isä oli ostanut hevosen ja pääsi kulkemaan paremmin hän kalasti myös lahden puolella talvisin. Se oli runsaan, tietä pitkin, kolmen kilometrin päässä. Myöhemmin myös kesäisin kun oli ostanut uuden veneen ja vei vanhan lahdenpuolelle.  

Isän uistelemalla kalastaminen loppui kun minäkin 1948 luvun lopussa menin tiilitehtaalle töihin, rippikoulusta päästyäni. Vuoden kesän 1948 jälkeen isä kalastikin yksin vain "omilla" vesillä ja lähinnä verkoilla kun pojat olivat jo vakituisessa työssä eikä ollut soutajaa. Samoihin aikoihin kalavesien omistajat alkoivat ilmoitella paikallislehdissä, että kalastus heidän vesillään on ilman lupaa kielletty.

Kalat kaupattiin parina ensimmäisenä vuotena talosta taloon kiertämällä ja kauppa kävi kohtalaisesti, sillä naapuri kylässä n. kilometrin päässä Wästankarrin sivukartanossa "Lottentaalissa" (Charlottendal) asui muutamia isoja perheitä Muolaasta tulleita evakkoja ja parin kilometrin päässä Wästankarrin pääkartanossa paljon muonamiehiä, renkejä ja evakkoja. Joskus minäkin olin mukana kantamassa, en pitänyt kaupustelusta, melkein häpesin koko hommaa. Kun köyhä myy köyhälle niin hinnan muodostus on vaikeaa enkä oikein kestänyt kuunnella tinkimistä ja tarjousta.      

Kun 1950-luvun alussa sivukartano Charlottendal kokonaan paloiteltiin Vanhan Vaasan ummikko ruotsinkielisille rintamamiehille ja muolaalaiset sijoitettiin muualla, isä alkoi myydä kiertävälle kalakauppiaalle. Muutaman vuoden jälkeen hän kyllästyi kalakauppiaan hinnoitteluun, alkoi lähettämään kalat Launokorven linja-autolla Turkuun, syksyisin ja talvisin, aina siihen saakka kunnes 1960-luvulla lopetti kalastuksen, myi hevosen ja jäi sairas(kansan)eläkkeelle.  

Minulla oli vielä jatkokoulu 1947 käymättä, sen kävin Mjösundin supistetussa koulussa eli kahtena iltana viikossa. Toisena vuotena opettajana oli Koivistollakin, mm. Saariston koulussa, opettajana ollut Tyyne Urpo. Siskoni kävi vielä pari vuotta päivisin. Kun olin 1948 mennyt työhön tehtaalle, ja kun työstämme tuli vuorotyötä, niin kävimme joka toinen viikko koulua ja useamman tunnin kuin aikaisemmin. Meitä oli 6-7 poikaa tehtaalla vuorotyössä ja koulu vielä kesken. Muut oppilaat saivat tyytyä meidän tahtiimme. Millainen lie ollut työlainsäädäntö silloin.

Näin oli elämämme löytänyt uomansa.                                

 Ulkorakennus valmistui 1948, hirsiosa ensin  ja loppuvuonna katto ja seinät. Ensin sauna,  samana vuonna. Navetta ja talli 1979. 1950 viljasiilot ja sontaruuma ja huusi. Puuvaja myöhemmin.  Koko ulkorakennus maalattiin sittemmin punaiseksi, paitsi hirsiosuus värittömällä puunsuoja maalilla.

 Hirsiosa valmistui ensin, kuvassa vasen pääty jossa pieni ovi ja ikkuna ja savupiippu, viereisessä kuvassa puunlatvan takana

Keskellä pieni ikkuna ja isot pariovet josta kulku kujan läpi navettaan ja talliin. Oikealla pienet pariovet vilja laareihin ja pieneen varastoon. Oikeassa päädyssä pariovet yleisvarastoon ja työhuoneeseen. Takana oikealla lisäsiipi puuvajana. Takana näkymättömissä sontaruuma ja huusi. Kuva 1960. 

Navetan ja vajan rakennus
 
   Talvella 1948 kaasimme metsästä puut navettaa varten ja ajoimme ne laina hevosella Keramian tehtaan päädyssä olleeseen kenttäsirkkelin viereen, jossa ne sahattiin hirsiksi ja laudoiksi ja hevosella rahdattiin kotiin. Hevosen laina maksettiin työllä, olin mm. syksyllä puimassa Tiiliruukin, (alueen kutsumanimi, entisen tiilitehtaan paikka), silloisen isännän pellolla, ajoin hevosella viljapellolta puimurille ja nostelin viljan puimakoneen syöttäjälle. Välillä jopa kokeilin puimakoneen syöttöä, vaarallista käsille.

Puiden kaato ja sahaus ja ulkorakennuksen rakentaminen, veivät niin paljon aikaa, ettei isällä jäänyt paljon aikaa kalastamiseen. Kuitenkin jonkun verran täytyi ehtiä. Mistä rahaa tuli elämiseen, en oikein muista, korvaukset olivat menneet kaikki tilan lyhennysten maksamiseen ja eivätkä riittäneetkään. Veljeni oli mennyt tehtaalle töihin syksyllä 1947, 16-vuotiaana, ja minäkin vuoden 1948 lopulla lokakuussa 15,5-vuotiaana eli yhteistyöllä elimme.

Keväällä 1948 aloitimme navetan rakentamisen. Isä oli joskus ollut isänsä, Äijän, kanssa hirsirakennusta tekemässä ja kesällä 1943 Mannolassakin, joten työ kävi täysin omin taidoin ja voimin. Minäkin kokeilin hirren merkkaamista ja veistämistä ja kulmaliitoksen tekoa. Lienee jollakin lailla onnistunut. Syksyyn mennessä ulkorakennuksen hirsiosuus eli navetta ja sauna ja koko vesikatto valmis, päreillä katettu. Päreet oli tehty naapurin pihassa, jonne oli tuotu pärehöylä. Pärekaton tekoa olin jo päässyt harjoittelemaan 1943 Mannolassa, kun olin kattotalkoissa Julu-enon vajan katolla Muursuon niityllä. Hirsiosan riivisin, tilkkisin, iltaisin ja sunnuntaisin, se oli annettu minun tehtäväksi, kävin nimittäin samanaikaisesti rippikoulua. Lopullisesti koko rakennus oli valmis 1949, eli talli, viljahuone ja –laarit sekä työkaluvaja. Navetan valmistuessa oma lehmä pääsi seuraavaksi talveksi omaan navettaan. Joskus 1979 minä kutsuin, jostain syystä isä ei halunnut sisartaan itse kutsua, Ida-tätini meille avuksi. Hän oli yksinäinen eikä vielä oikein tiennyt mihin suuntaan Angelniemeltä lähtee, ainakin niin pitkäksi aikaa että Ulla varttuu ja kykenee lehmän lypsämään. Isä oli ihan hyvä ruuan laittaja. Ida-täti viihtyi meillä pari vuotta.  

Rippikoulu  
   
Syksyllä 1948 minulle alkoi rippikoulu Kemiön kirkolla, kuljin sinne isän vanhalla polkupyörällä, joka päivä neljän viikon aikana, viitenä päivänä viikossa ja yhtenä sunnuntaina. Kemiön kirkolle oli matkaa 18 kilometriä mutkikasta ja mäkistä soratietä. Matkaa kertyi 36 km päivässä eli yhteensä 756 km. Meidät pitkämatkalaiset oli vapautettu sunnuntaisesta kirkonmenoista. Rippikoulun tunnit pidettiin kirkossa, koska seurakuntatalo oli remontissa. Se oli mielestäni viihtyisä ja harras paikka opetukseen. Koulussa oli ainakin neljä koivistolaista minun lisäkseni ja muutama muu karjalainen. Ripiltä pääsin 31.10.1948. Olin pukeutunut mustaan rippipukuun, olimme käyneet isän kanssa ostamassa sen Turusta. Mistä löytyi siihen rahaa? Ripiltä pääsyn päivänä oli kylmä ja puissa n. 2 cm huurre, näkyy mm. yhteisessä kuvasta kirkon edessä. Onneksi ennen sitä päivää pakkasta ei ollut koko aikana. Palkkioksi sain raamatun, se annettiin kahdelle pojalle ja kahdelle tytölle. Ainoa kirkossa paikalla ollut sukulaiseni oli kummitätini, Hilja-täti. Emil ja Hilja-täti rankensivat siihen aikaan taloa parin kilometrin päähän Gundbyhyn, Kokkilantien varteen. Kävin pari kertaa katsomassa heidän rakennustaan, seinät ja katto oli valmis, ikkunoita Emil asensi parhaillaan.
    Veljeni oli käynyt rippikoulun Perniössä edellisenä vuotena, he asuivat sen ajan myös Perniössä. Perniöön oli sijoitettu väliaikaisesti Koiviston kirkkoherranvirasto ja pappina oli Mauno Koivuneva. Siskoni kävi rippikoulun syksyllä 1950, Kemiössä ruotsinkieliset käyvät keväisin. Sitä varten ostin hänelle lahjaksi polkupyörän, se oli harvinainen englantilainen pyörä omine standardeineen, johon ei meinattu saada esim. uusia kumeja. Taisi olla halpa suomalaisiin verrattuna ja pyörien saatavuus oli siihen aikaan huono. Syys- lokakuussa säät pyöräilyyn sorateillä olivat mitä olivat. Siskolla oli mahdollisuus yöpyä Hilja-tädin, äidin siskon luona Gundbyssä. En muista yöpyikö, heidän talonsa oli silloin jo valmis.

Rippikuvani.

Olen ylärivissä oikealta 8. ja vasemmalta 7.

Ripiltä päästyäni menin viikon kuluttua töihin Mjösundin, Keraminan kattotiilitehtaalle. 

Vuodet 1948-58 ja 1963-73 Keramian palveluksessa on talletettu omaan juttuunsa, joka tulee aikanaan?

Elämää Böhlessä  
   
Toukokuussa 1949 isä kävi Piikkiöstä ostamassa hevosen, mannolalaiselta kaukaiselta sukulaiselta. Veljeni muistaa ratsastaneensa sen kotiin. Hän oli edellisenä vuonna lähtenyt merille ja oli välillä maissa. Hevonen oli ollut armeijan palveluksessa, ehkä sodassakin, koska siinä vielä näkyi kyljessä isot numeron jäljet. Armeijassa numerot muodostettiin leikkaamalla hevosen takalapaan karvaa lyhyemmäksi numeron muotoisena. Se kasvaa aikanaan takaisin, mutta ilmeisesti hitaasti kun jäljet näkyivät vielä 1949. Hevonen oli suureksi avuksi myös kalastusmatkalla rantaan. Myöhemmin, kun isä alkoi käydä kalastamassa myös Mjösundin lahden puolella, hevosesta oli vielä suurempi apu. Sinne oli matkaa tietä myöten 3 km.  

      
Isä ja meidän Vappu jota naapurin Kaapre kengittää.

                            
Veljeni oli merillä ja osti hyvän kameran, se oli minulla lainassa jonkin aikaa ja pitihän sillä kuvailla. Vasemmalla isä kottaraispönttöä asentamassa. Keskellä talven lumikinokset kuopalle ja silloin tyhjälle kaivolle. Oikealla istun kaivon uudella kannella.  
Kissamme viihtyi usein tämän puun oksalla. Alhaalla oikealla isän Turussa asuva veli Jouko kävi meillä etsimässä kaivon paikkaa, hänellä kääntyi pajun varpu vesisuonen kohdalla. Sen se tekikin, mutta  vesisuoni oli pieni ja kallio tuli vastaan kun kaivoin. Hän oli aikoinaan Keramian junalautan "kippari" kun se 1950-luvulla kuljetti muutamana kesänä tilliä Turkuun. Keramian satamassa lastattiin tiilet junan vaunuun ja Turussa voimakas nosturi nosti ne raiteille. Taloudellista hyötyä en koskaan saanut tietooni, mutta ainakin yksi tiilien käsittely väheni ja sitä myöten myös tiilien hävikki. 

Tämä aika Böhlessä, oli varsin suljettua, ainoa liikkumamuoto oli isän polkupyörä ja sillä kolme tarvitsijaa. Kun olimme molemmat veljen kanssa tehtaalla työssä, niin käytimme sitä vuorotellen jos oli isältä vapaa.

Kun olin selvinnyt rippikoulusta ja mennyt tiilitehtaalle töihin, tutustuin paikallisiin nuoriin ja pääsin mukaan nuorten rientoihin. Se oli pääasiallisesti urheilua. Mjösundissa oli urheilukenttä jossa oli lähes joka ilta jotain touhua.
    Olen siirtänyt urheiluani käsiteltävät muistoni omalle sivulle.
 

Työhön menon jälkeen oli hiukan rahaa käytössä muuhunkin kuin välttämättömiin tarpeisiin. Aloin tilata lehtiä omiin nimiin ja ostaa kirjoja joita mielin. Suomen Kuvalehden isä tilasi pyynnöstäni, nyt jatkoin itse sen tilausta. Heti sodan jälkeen, 1945 alkoi ilmestyä nuorille tarkoitettu lehti Harrastelija, sittemmin Tekniikan maailma, tilasin sen 1948 alkaen. Lähes kaikkiin lehtiin tuli katkos Teknillisen koulun ajaksi, raha ei riittänyt. Valitut Palat ei lakannut tulemasta silloinkaan. Teknillisen koulun päätettyäni tilasin Helsingin Sanomat ja se tuli aina 2000-luvulle asti, jonka jälkeen olen tyytynyt sunnuntain numeroon.

                Lehdistäni tulee aikanaan oma sivunsa.  
   
Lehdet ovat harrasteeni edelleen, niitä olen tilannut liikaakin ja säilyttänyt jokaisen lehden. Tosin olen nyt vuoden 1980 jälkeiset lehdet joutunut hävittään tilan puutteen vuoksi. Lopuksi koko valtavan lehtiarkistoni jouduin hävittään 2010 kun muutimme Tampereelle, vain yksittäisiä lehtiä on jäljellä. Jätepaperikeräyslaatikot olivat ainoat joille ne kelpasivat.

Suhdettani lehtiin kuvaa tapaus 1948 kevättalvella. Olin isän kanssa v 1948 jostain syystä kävelyllä Tolfnäsin metsässä ja oikaisimme talvella tehdyn hakkuuaukeaman poikki. Näin lehden märässä lumessa, toin sen kotiin ja kuivatin. Se oli Apu-lehti. Ihmettelin miksi joku voi heittää arvokkaan lehden metsään. Hakkuuaukealla oli ollut sotilaiden leiri, ja lehti heidän tähteitään. Sodan jälkeen oli työvoimapulan vuoksi sotilaita komennettu metsän hakkuuseen. Luin lehden ja tilasinkin sen, tuli muutaman vuoden. Apu-lehdestä olin tietoinen sillä meillä oli kotona Joulu-Apu vuodelta 1945, veljeni oli kait ostanut sen Salosta.
    Myös kirjallisuutta aloin ostaa. Lahjakirjoista olen kirjoittanut aikaisemmilla sivuilla. Eräs ensimmäisistä kirjoista on Yrjö Kokon Neljän tuulen tie. Sen jälkeen olen hankkinut hänen suomenkieliset kirjansa kaikki. Seikkailukirjoista ensimmäinen oli Jack Londonin Merisusi. Mika Valtarin kirjoista aloitin Sinuhe egyptiläisestä. Veljeni osti 1950 Pikkujättiläisen, yleistietokirjan. Siitä oli jäänyt mieleeni lukemani juttu Esperanton kielestä, kiinnostuin siitä. Meni 22 vuotta ennen kuin sain tilaisuuden sitä opiskella ja Esperantoa voi sanoa pitkäaikaisemmaksi harrastuksekseni, joka jatkuu edelleen.  
    Alkuaikana kirjojen merkitys oli minulle suurempi kuin nykyään, nyt kirjoja on liikaa.
         

                            Jos sisua riittää niin saatan kirjoittaa kirjoistani oman jutun.  
   
Olin vuosina 1951-1954 syyskuun alusta huhtikuun loppuun Turun Teknillisessä koulussa, mutta kesät 1952 ja 1953 olin urheilussa täysillä mukana, tarkoittaa että vietin kentällä useampia iltojani. Siltä ajalta on olemassa jonkin verran valokuvia, sillä minulla oli veljen kamera käytössä, vuosina 1952-1953, hänen asevelvollisuuden ajan. Hän oli ostanut sen Saksasta merellä olleessaan.

Teknillisen koulun ajasta tulee aikanaan oma juttunsa.  
  
   Teknillisen koulun aikana, talvella 1953, jouduin Mjölbolstan, Meltolan keuhkotautiparantolaan Karjaalle keuhkopussiini tulleen nesteen vuoksi ja olin 1,5 kk poissa koulusta. Selvisin kokeista ja niin sain päästötodistuksen keväällä 1954 toisten kanssa.  

 Mentyäni koulun jälkeen työhön, 1954, ostin ensimmäisestä tilistä oman polkupyörän. Jaguaari-merkkisen, sen jolla polkee vaari, kuten mainostettiin. Maksoi 160 silloista markkaa. Se vapautti jo paikallisesti paljon, autosta en edes haaveillut.  

Siskoni mennessä rippikouluun ostin hänelle polkupyörän, englantilaisen. 

Eka tilistä Teknillisen koulun jälkeen ostin itselleni Jaguaari-merkkisen polkupyörän. Se paloi 1965 Mjösundin Talon autotallin palossa.

Tässä "filmasimme" naapurin Martin kanssa pilkkimistä. 

1950-60-luvulla harrastelin kaikennäköistä askartelua. Tässä koira-tauluni. Malli on kopioitu Metsästys ja Kalastus-lehden kannesta.


    Teknillisen koulun jälkeen, 1954, työni tehtaalla muuttui. En rahattomana edes yrittänyt etsi työtä teknikkona muualta ja koska minulle tarjoutui tilaisuus tiilenpolttajaksi, siihen olin saanut jo kesälomani aikana tutustua. Se oli hyvää kokemusta ammattiini. Olin tarpeen vaatiessa myös työkaluvaraston hoitajan, johon sain tutustua jo ennen teknillistä koulua. V 1955 avautui tehtaalla sitten työnjohdon paikka ja siitä lähtien olen palvellut teknisenä toimihenkilönä muutamassa työpaikassa.

  Oliympiaretkestä on oma juttunsa.   

      Asevelvollisuuteni aloitin vasta tammikuussa 1957 teknillisen koulun ja sairauden vuoksi ja sekään ei kestänyt kuin 22 päivää.

Kuva veneen piirustuksesta jota aloin tehdä

Veneen tekoa  
   
Kesällä 1957 Hoikkalan ladossa pidettiin veneentekokurssi, oliko se järjestetty vain karjalaisille ei ole tiedossani. Siihen osallistuin minäkin, mutta valitsin vaikean veneen tehtäväkseni. Minulla oli jo aikaisemmin hankittu Vikla-purjeveneen piirustus, haaveilin tekeväni vaneriveneen. Nyt päätinkin tehdä tasasaumaisen puuveneen 12 mm laudasta. Hain Turusta Piisparistin sahalta laudat, paluu kuljetuksena tehtaan tiilien rahtia ajaneen autolla. Niin venemestarin avustuksella aloitettiin. Muut kurssilaiset tekivät tavallisen Koivistolais-mallisen kalastusveneen ja hankkivat yhteisesti tarvikkeet. Loman aikana työ sujui hyvin ja jopa joutuisasti, mutta työaikana ei tahtonut ehtiä millään venetyöhön ja intokin alkoi loppua. Veneeni oli ladossa yli talven, ei tekemisestä kesällä tullut mitään. Syksyllä 1958 Kaapre tarvitsi vajansa heinille, niin toin puolivalmiin veneen kotipihalle, toivoen kesälomilla tekeväni sen valmiiksi. Sivulaudoituksesta ei paljon puuttunut, vain yksi lauta keskeltä molemmilta puolilta. Veneen malli oli vaneriveneelle tehty ja siksi sivussa on kulma kuten piirustus näyttää. Jouduin olemaan noin viisi vuotta poissa kotoa ja sen aikana veneeni alkoi lahota. Kun palasin kotiin, tuntui vaikealta veneeni kohtalo. Kävin tietysti usein kotona mutta en huolehtinut veneen suojauksen kohentamisesta. Sen ajan muovit eivät oikein kestäneet. Meillä ei ollut tarpeeksi sisätiloja sen säilytykseen ja niin hajotin koko tekeleen. Harmi.

Vuonna 1958  tehtaan omistavalla yhtymällä oli taloudellisia vaikeuksia, arvelin ettei minulla, nuorimpana työnjohtajana, kenties olisi  jatkossa paikkaa tehtaalla, varsinkin kun tulevaisuus näytti huonolta koko teollisuudelle. Niinpä päätin käyttää ajoissa tilaisuutta hyväkseni ja lähdin maailmalle kokemusta etsimään. Ensin maaliskuussa, Helsinkiin Arabian-tehtaalle, josta joulukuussa sain komennuksen Urjalaan Nuutajärven lasitehtaalle. Olin siitä kiitollinen, en viihtynyt Hesingissä. Sieltä jatkoin keväällä 1961 Ruotsiin, jossa olin työssä kolmen paikkakunnan tiilitehtaalla. Halusin tutustua Ruotsin tiiliteollisuuteen. Mielenkiintoisia aikoja kaikki.  
         Ajasta maailmalla Helsinki-Urjala-Ruotsi 1958-1963 saattaa tulla muistoja myöhemmin.

Palasin keväällä 1963 kotiin ja Mjösundin tehtaalle työnjohtajaksi tulenkestävän tiiliosaston työnjohtajaksi ja tarvittaessa myös työntutkijaksi.
Teen kahdesta ajasta tehtaalla yhteisen jutun, yritän kuvailla miten kattotiiliä,  salaojaputkia ja tulitiiliä sekä seinätiiliä siihen aikaan tehtiin.

    Siitä, mitä touhusin tehtaan ulkopuolella, vapaa-aikana, siitä on kaksi tarinaa, oma juttu Böhlen sekä Mjösundin ajassa. Molemmissa on paljon samanlaisuutta, ja muistot on saattaneet hiukan sekaantua. Se ei haittaa eikä ole vaarallista, muistot ovat omiani.

Jos jaksoit loppuun siitä kiitos sinulle. Miksi kirjoitan näinkin yksityiskohtaisesti? Teen siksi, että vanhana, kun muisti on kadonnut voin itse lukea, missä ja mitä kaikkea sitä on touhunnut. Jokaisessa tekemisessäni on tietysti aina jotain tunnetta mukana, mutta kuten olet huomannut, että ns. todellisista tunteellisista asioista en ole kirjoittanut, niiden ilot ja surut pidän itselläni, ja ne olen pääsääntöisesti unohtanut, kuten luonto kaiketi tekee.  Mjösundissa tutut kutsuivat minua Velkisi, alkujaan perheen sisäinen.

Takaisin pääsivulle Al la ĉefa pa ĝo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Sekalaista sivulle
Hämäläisten sivulle