Kalaputkilla

Vilho Kaukiainen muistelee kalastusta kalaputkilta
Koivistolaisii Koivulehtii 2000 lehdessä

        Kalaputkilla

Kun meren jäätyminen itäisellä Suomenlahdella oli hiljentänyt kovat syksyiset myrskyt, alkoi talvikalastuksen aika. Tästä elinkeinon haarasta oli muodostunut kiinteä tapa myös Koivistolla. Uurastettiin jäällä jopa 30-40 km etäisyydellä kotisaaresta.
    Kalastusta varten tarvittiin tilapäisasunnoksi sopivat lämmöt pitävät putkat eli kojut. Niiden rakentamiseen tarvittavan materiaalin täytyi olla kevyttä, koska monesti jäiden rikkoutuessa jouduttiin nopeasti siirtämään putkat paikasta toiseen. Kevyttä kuusilautaa käytettiin enimmäkseen rakentamiseen. Kooltaan putkat olivat erilaisia, tavallisin koko oli 210  x 210 cm. Runko muodostettiin panelilaudasta, paksuudeltaan puoli tuumaa. Sisäpuolelta tiivistetiin pinkopahvilla ja jotkut käyttivät lehmänkarvoista kudottua huopaa, joka kuitenkin oli kosteutta keräävää. Tuulen läpäisyä yritettiin estää näillä keinoilla.
   Putkan peräseinälle laitettiin vuoteet, ylä- ja alapeti kumpikin kahdelle miehelle. Yläpeti työnnettiin päiväksi kasaan. Ikkuna tehtiin ovesta oikealle seinälle, siinä oli kaksi lasiruutua. Sen alapuolella oli alaslaskettava  pöytä joka ruokailun ajaksi tuettiin vaakasuoraan. Oviseinällä oli sitten alaslaskettava istuin. Syödessä istuttiin alapetin laidalla ja vain kaksi miestä kerrallaan.
   Oviaukon täytyi olla vähän sivussa, että saatiin tilaa kaminalle, petskalle. Lämmitystä ja keittämistä varten putkan rakentaja joutui hankkimaan valurautaisen kaminan, joka oli varustettu neljällä, ruuvilla kiinnitettävällä jalalla sekä savutorvella. Torvessa taas oli ns. juska eli savupelti. Kamina-seinällä oli rahko eli teline, johon ruokailuvälineet tarkoin nuoltuna pantiin paikoilleen.
   Ohut kattohuopa putkan päällä piti asumuksen vedenpitävänä. Lattia taas tehtiin kuivasta kuusi-ponttilaudasta. Ulkoseinässä piti olla myös kädensijat siirtämistä varten.
   Oli valmistettu myös erikoinen työreki. Putkaa pidettiin sen päällä tai siirtämistä varten nostettiin siihen. Saverikot olivat taas sellaiset apurakenteet, että saatiin hevosen aisat kätevästi rekeen kiinni kun varsinkin heikkojen jäiden aikana jouduttiin pitempiin siirtoihin. Kun jäät olivat vahvat, seisoivat putkat turvallisesti suoraan jäällä ja vuorattiin lämmön takia lumella ympäriinsä.
   Ymmärrettävistä syistä putkat olivat ahtaita neljän miehen asunnoksi. Jo ruuanvalmistus tuotti hankaluuksia. Mutta kun jo lähtiessään jokainen tiesi nuo vaikeudet, antoi sopu tilaa. Aamutee kiehui iloisesti ja yhteisesti. Sen yhteydessä syötiin tukevat voileivät kotieväistä tehtyinä. Aamuhämärissä riennettiin apajille. Päiväsaalis saattoi olla jopa kuusituhatta kappaletta hailia, n. 150 kg. Se vei ajan niin, että hämärä jo alkoi viimeistä päästellessä.
   Tavallisesti oli miestä kohti kahdeksan verkkoa. Päivän mittaan jouduttiin avaamaan monta reikää. Saattimessa nostettiin aina kahden verkon päät yhtäaikaa. Ne oli sidottu keskinaruun. Avattiin siklareikä ja köytettiin kokemusnaru siklareijässä olevaan naruun. Kokemusnarulla voitiin verkko vetää takaisin pyyntiin. Kun kaksi verkkoa oli koettu, laskettiin keskinarusta verkko alas pohjaan ja verkon siklapäät. Samaan tapaan koettiin kaikki verkot.
   Illan tultua palattiin putkille. Hevoset olivat hakeneet saaliin ja tuoneet ruokaa ja puita. Alkoi varsinainen ruuan valmistus. Läskiä pannulle, siihen vettä ja pannu täyteen hailia. Jos yksi pannullinen ei riittänyt, tehtiin toinen. Jälkiruuaksi keitettiin jääkilikoista tsajua. Puhdas jäävesi oli jokseenkin suolatonta.
   Uni alkoi jo hyvinkin maistua. Yläpetin tekoa varten täytyi kahden miehen lähteä ulos. Kun toiset kaksi oli valmiina yläpetillä, pääsivät alapetiläiset sisälle ja nukkumaan. Oli tosi, että rautakamina oli antanut lämpöä vähän liikaakin, silti aamulla naulojenpäät kiilsivät paksussa jäässä. Ilmastointiakin olisi aamuisin kaivattu, kun oli illalla tullut vankasti syödyksi. Vällyt pitivät kuitenkin lämpimänä ja se oli pääasia.
   Vuoden 1917-18 talvena rikkoutuivat jäät kolme kertaa. Putkia jouduttiin vetämään tavaroineen miesvoimin. Kuljettiin jopa 20 km. Yhdeksän putkaa ja 34 miestä ajelehti irronneella lautalla länteen päin neljän vuorokauden ajan kymmeniä kilometrejä. Tuulen kääntyessä palattiin takaisin samoille seuduille. Vedettiin putkat vahvalle jäälle n. 15 km matkan. Sellaista se oli talvikalastus ja putkamiehen elämä. Vaikka se joskus vaati ihmishengen niin kuin meri aina vaatii osansa, niin elinkeinona se oli tuottava kohtuullisesti. Se kasvatti myös vahvoja ihmisiä, jotka eivät vaaroja pelänneet.

Tässä linkkejä muille lehden jutuille.
Perinne käsitöitä, 2000
Murrejuttuja, 2000
Jouluaatto, Martta Räisänen muistelee, 2001
Seikkailu Ruontin saarella, Hilma Heino muistelee, 2001
Eräs kalajuttu Alvatissa, Hilma Heino muistelee, 2001
Aitini, Vilho Kaukiainen muistelee, 2001
Ohjeita eläinten ruokkimiseen v. 1851, 2001
Koivistolaisii Koivunlehtii

Takaisin alkuun Reveno al komenco
Koiviston Keskusivulle --- Al la centra paøo de Koivisto
Pääsivulle --- La æefa paøo