Vielä kerran... Eistilään

Martan matka ryöstettyyn kotikylään 2002

      Kartta: Jorma Ake

   

"Oisha siell kiva viel kerra käyvä" sanoi Martta Räisänen (os. Wahlqvist), Eistilässä syntynyt ja koulunsa käynyt. "Ei sitä tiijä kui kauva täss viel ellää", kun Tampereen Koivisto-seurassa talvella 2002 alettiin puhua mahdollisesta Koiviston matkasta keväällä.

Martta on yli 80-vuotias ja elämäniloa täynnä, osallistuu aktiivisesti Koivisto-seuran toimintaan ja monessa muussa mukana, aina valmiina lähtemään matkalle. Hän osallistui nuorempana useasti Tampereen Työväenopiston moniviikkoisiin Euroopan matkoihin avustajana, keitti monet aamupuurot ja kahvit leirintäalueilla. Oli keittiössä avustamassa jo 1969 Tampereella järjestettyjä Koivisto-juhlia.

Kun matka alkoi toteutua Martan huolen aiheena oli: "Miten mie Eistilään pääsen, Saarenpäästä en jaksa kävellä, laivasta lankkua myöten en rohkene männä". "Mie lähen mukaan jos joku muukin tullee Estilään, muualle mie en välitä lähtee". Muitakin lähtijöitä ilmaantui.

Niin vihdoin olimme, kaksi Eistilässä syntynyttä, Martta ja Juhani Tuuli, ja yksi saaresta muuten vain kiinnostunut eli kirjoittaja, laivassa matkalla kohti Eistilää. Maihin meidät laskettiin Eistilän lännen puoleiselle rannalle, laituria ei tietysti ollut. Kookas laiva ei uskaltanut mennä 100 metriä lähemmäksi rantaa, kapteeni tuskin tunsi saariston vesiä kovin hyvin. Laiva oli sen verran korkea että laidalle asetettiin tikkaat joita myöten laskeuduttiin noin kaksi metriä alas kiikkerään veneeseen, jollaan sanoisin. Miesten avustuksella Marttakin saatiin jollaan, yhden pitäessä venettä paikallaan ja tasapainossa, kahden ottaessa vastaan ja kahden auttaessa ylhäällä käsistä.

  

Laivan matruusin soutaessa pääsimme rantaan, kengät oli riisuttava ja lahkeet käärittävä, sillä ei löytynyt rantaan asti tarpeeksi syvää vettä jollallekaan, mutta vesi oli kuitenkin lämmintä. Niin olimme onnellisesti saaressa.

"Ai ett minnuu pelotti se venneeseen meno, mutt täs sitä nyt ollaa" oli Martan ilon ilmaisu rannassa. Ranta oli Lepikö Arvon ranta.

Minulla oli tunne kuin orjanmetsästäjillä että meidät huomattiin rannalla ja liikkeitämme seurattiin kokoajan, ihmisiä oli rannassa kun laivasta lähdettiin, mutta ketään ei näkynyt kun rantauduttiin.

Rannan lepikon läpi pujottelimme kohti Juhanin kotitaloa, se on kesäisin asuttu mutta ketään ei ollut nyt kotona. Palasimme hiukan takasin päin polkua myöten ja tulimme Arvo Lepikön talolle jossa nainen pojan kanssa istui pihalla, lienevät olleet rannalla kun lähestyimme mutta poistuivat, tervehdimme, viittoilivat meitä mukaan istumaan.

Talon jälkeen Martta tunnisti tutun paikan, lähteen johon nyt oli kyhätty jonkinlainen rakennelma, se tuntui olevan vieläkin käytössä.

”Se ol sellane ”Elämänlähe” kyläläisil, siint kaik hakkiit vettä jos muualt ol kaivot kuivaant tai niko kevvääl tahto kaivois olla vesi vähä sammeeta. Myö lapset ja nuoret tapasiit siin toisiaan ko se veshaku ol ussei meijä tehtävä, piettii myö hauskaakii.” kertoi Martta. ”Lähteellä ol matala hirsistä tehty puite, kehys, ol siin kansikii, tää nykyne mikä lie ruma hökötys” sanaili vielä Martta.

Lähteeltä lähti vanha metsittynyt tie, nyt polun tapainen, saaren toiselle puolelle. Polun varren metsässä oli paljon vaahteran taimikkoa eri ikäisiä, vuosien kuluttua taitaa saareen syntyä tiheä vaahtera metsä.

Polku johdatti meidät Martan kotipihalle. Kotipelto oli korkean heinikon peitossa ja vaikea kulkunen. "En kai mie vaa taas kaavu ja taita kylkiluita kute 10 vuotta sitt ensimmäisellä matkalla tänne" oli Martan huoli.

Ei kaatunut, ensiksi tuli vastaan sortumassa oleva rakennus, "Se on meijä yhteinen riihi Setäläisii kans, surkeest silkii on käynt".

Otettiin siinä valokuva, muista rakennuksista oli korkean ruohikon joukosta vain peruskiviä löydettävissä. Niin pääsimme saaren itäiselle rantatielle. Tämäkin oli metsittynyt ja ruohottunut mutta polkupyörällä ajettavissa kuten n. 10-vuotias poikanen osoitti ohi ajaessaan.

Istuutuimme rantatien penkalle ruokailemaan Aleksanteri Lepikön talon kohdalla. Talo oli pystyssä mutta pahasti revitty, kuvasin sitä sen erikoisen seinärakenteen vuoksi. Se oli tehty n. kolmen tuuman hirrestä, lisäeristeenä oli samoin n. kolmen tuuman sammal ja pintalaudoitus, kuusi tuumaa ja lisäksi sisä- ja ulkoverhous lienee ollut riittävän lämmin saaren tuulille.

Kotiin tullessani sain tietooni, että talon väki oli Aleksanterin vaimon ja äitini kautta sukua minulle, en muistanut sukuani Eistilässä asuneen.

Samalla kohtaa rantaa oli iso betoninen laituriarkku, venäläisten rakentama, mutta siltaa rantaan ei enää ollut jäljellä. Kymmenen vuotta aiemmin siinä oli rantaan asti ollut kiikkerä kävelysilta lankuista, kertoi Martta käydessään ensikerran Eistilässä sitten lapsuuden. Vanhassa kartassa siihen on myös merkitty laituri. Meressä törrötti kaikenlaista rautaromua. Lepikon talon vieressä tienpenkalla oli romuttunut kookas rautavene ja tien toisella puolella toinen, pienempi.

Kävelimme vielä matkan saaren pohjoiseen suuntaan. Tapasimme matkalla, Mikko Peipon talon kohdalla, laiturilla naisen aurinkoa ottamassa, nainen tuli meitä tapaamaan. Hän osasi muutaman sanan suomea ja kun Juhani osasi muutaman sanan venättä, niin ymmärsimme sekakielellä että naisen tyttö on naimisissa Suomessa Savonlinnassa. Paikalla oli kaksi taloa toinen melkein uusi, nainen kertoi viettävänsä kesät täällä. Kukapa ei viettäisi?

Palasimme takaisin ja jatkoimme Martan koulutietä Saaristonkoululle.

 

Ennen koulua oli kuivunut entinen lahti, matalikko: "Tuoho lahell myö tultii aina koulust urheilemmaa ja leikkimää ja oll siin juhliikii pietty, nyt tuo näkkyy olevan pitkii heinii vallas" totesi Martta ohi kulkiessamme. "Tuost lähtöö kulull oikotie jota myö usjast mäntii, nyt siitä ei taija päästä läppiikää" hän jatkoi kun lähestyttii koulua. Koululle tultiin nyt kapeaa polkua pitkin, jäljistä päätellen harva siinä nykyisin kulkee, itse piha oli korkean heinikon peitossa.

Koulu oli tietysti rappiolla, revitty sisäpuolelta osin ulkopuoleltakin mitä on rakennusmateriaaliksi kelvannut mm. uuni oli hajotettu, rakennus kuitenkin pystyssä, savupiiput näkyivät vielä katolla, sama hävitys ulkorakennuksessa. Muutama vuosi aiemmin siellä oli eistiläläiset kotiseutumatkailijat yöpyneet makuupusseissa kertoi Juhani, joka on ahkera Koiviston matkailija tämä oli jo hänen 31. matka.

Eistilän saaren länsilaidan polkua palattiin takaisin rannalle josta meitä tultiin hakemaan. Etsimme rannasta paremman paikan veneen rantautua ja niin pääsimme kuivin jaloin jollaan.

Laivaan nousu oli hiukan vaikeampaa kuin sieltä jollaan tulo, mutta onnistui sekin ilman haaveria, jos nyt vaikka hiukan pelottikin.

Muisteli Veli Hämäläinen
Martan matkaa ja itse ensikertaa elämässään Eistilässä ja tyytyväisenä että
on käynyt Koiviston saaressa.

Kerranko viel… Martta pääsee kotopihan vallanneiden kukkien keskelle?

Tässä linkkejä muille lehden jutuille.
Perinne käsitöitä, 2000
Murrejuttuja, 2000
Jouluaatto, Martta Räisänen muistelee, 2001
Seikkailu Ruontin saarella, Hilma Heino muistelee, 2001
Eräs kalajuttu Alvatissa, Hilma Heino muistelee, 2001
Aitini, Vilho Kaukiainen muistelee, 2001
Ohjeita eläinten ruokkimiseen v. 1851, 2001
Koivistolaisii Koivunlehtii
Kalaputkilla, Vilho Kaukiainen muistelee, 2000
Martta muistelee eka sivulle

Takaisin alkuun Reveno al komenco
Koiviston Keskusivulle --- Al la centra paøo de Koivisto
Pääsivulle --- La æefa paøo