Lapsuuteni Mannolassa vuosina 1933-39 

Veli Hämäläinen  
     
Tässä muistojani varhaislapsuudestani. Synnyin 1933 ja olin siten kuusi ja puolivuotias kun koti jouduttiin jättämään 30.11.1939. Siitä  lähdostä   on oma juttunsa. Muistoja löytyi paljon, ken jaksaa loppuun asti, olen iloinen. Lisään myöhemmin kuvia ja linkkejä.
    Osa muistoista on veljeni Reijon muistamia tai vahvistamia, hän on puolitoista vuotta minua vanhempi. Muistamme eri tapahtumia. Joukossa on joitakin mielipiteitäni tai nyt aikuisena tehtyjä päätelmiä joita olen lisäillyt. Ne ovat selvinneet kun olen sukuani tutkinut ja tätejäni ja setääni jututtanut ennen heidän kuolemaansa. Täydentävät muistojani.
    Varhaisesta lapsuuden muistikuvat ovat pyörineet muistissa koko elämäni ajan, lienevätkö ajan myötä silottuneet. En tiedä. Lapsuuteni koti oli Äijäni, vaarini, talossa. 
Äijästä   on oma muistelma josta selviää kylän asioita ja on tässäkin jutussa esillä olevia  ja selventäviä kuvia. Siinä on hiukan samojakin asioita kuin tässä, se on joskus julkaistu kotipitäjän kotiseutulehdessä Koiviston Viestissä.

                                            

Äitini Saimi samoihin aikoihin viereisen kuvan kanssa veljeni Reijo sylissään. Tässä eka kuva minusta myssy päässä isän, Väinön, sylissä joskus kesällä 1934 äijän puutarhassa. Veljeni Reijo istuu vieressä ja isän metsästyskoira pyrkii mukaan.
                                                 Tässä kuvassa olen tivolissa ja suuri suklaakonvehti rasia sylissä ehkä vuonna 1936,

Isä oli saanut Äijältä kahden huoneen peräkamarin asuttavakseen naimisiin mentyään. Hän löysi vaimon, äitimme, Saimin os. Mannonen, samasta kylästä, muutaman minuutin kävelymatkan takaa vuonna 1924. Isä oli pyytänyt isältään tonttia tehdäkseen oman talon perheelleen, mutta ennakkoperintöä hän ei saanut. Siitä isä moitti isäänsä, oli "turnu" kun ei antanut, kuten isäni sanoi. Minne isä oli tonttia mielinyt ei ole tiedossani. Ehkä äiti ei ollut silloin vielä saanut perintöä, silloin olisi tontti ollut veljensä Julu-Enon vierestä. Tontin ja meren vällissä oli Koiviston kauppalan ja Härkälän yleinen maantie, kuten Julu-enollakin. Isä maksoi asumisesta osittaista vuokraa rahana, hän ja äiti osallistui tarvittaessa myös talon töihin. Saamillaan maksuilla Äijä maksoi sisarosuuksia kolmelle jo naimisissa olevalle tyttärelle. Oli varmaan Äijän lähes ainoa säännöllinen tulo.  Isä suunnitteli elättävänsä perheensä kalastuksella ja metsästyksellä, rantatontti oli tietysti haaveena, sellaista Äijälläkään ei ollut. Todennäköisesti tontin osto muualta ja rakentaminen oli silloin rahattomalle perheelle vain haave. Myöhemmin rantatonttikin oli olemassa, äidin perintönä. Rakentaminen alkoi vasta 1943, mutta jäi kesken kun 1944 tuli lähtö.

Äijän kotitalo sijaitsi kahden ojan, Valtinojan ja Kärriojan muodostamalla niemellä, ojien yhtyessä Juhanan rakennusten jälkeen, se laski mereen Suurojana. Suuroja oli veneellä kuljettavissa ainakin talvisotaan asti. Kotiniemen kärjessä oli Äijän serkun Juhana Gabrielinpojan rakennukset. Molempien viljelysmaat ja metsät olivat muualla. Heidän rakennusten välissä kulki Hämäläisten kujaset. Mentäessä idän suuntaan ja Kärriojan sillan yli kujaset jatkuivat Ollilaisten mäelle, Hämäläisten sukua hekin. Mummoni oli Ollilaisia.  Länteen päin mentäessä kujaset haarautui heti Äijän talon nurkan takaa vasemmalle Pätsikän-kujasille ja oikealle edelleen Hämäläisten kujana Valtin-ojan sillalle ja Äijän veljen Abrahamin talon vierestä Mannolan kylän läpi kulkevalle yleiselle maantielle. Maantietä vasemmalle mentäessä pääsi Koiviston kauppalaan ja oikealle Putukselle ja Härkälään.

 Lapsuuden kotipiha oli turvallinen umpipiha, kuten kuvasta näkyy. Kylätielle, Hämäläisten kujasille, oli aina suljettu portti edessä. Toisesta portista pääsi puutarhaan joka oli aitojen ympäröimä. Kolmas mahdollisuus oli mennä pimeän ja pelottavan kujasten kautta karjahakaan ja saunalle. Karjahaka oli muuten aidattu mutta rajoittui yhdeltä sivultaan Kärriojaan, siinä oli siihen aikaan paljon vettä eli oli lapsille vaarallinen. Ojan penkalla, saunan takana, sijaitsi myös Äijä perunakuoppa, maakellari. Riihi oli hiukan kauempana lähellä ojaa. Puutarhan perällä oli paja. Saunan, riihen ja puutarhan rajaama alue oli karjan pieni laidunalue, varsinaisesti karja laidunsi kesällä Pärnikköin niityllä. Isojako oli Mannolassa tehty 1839 mutta perinnönjakojen jälkeen suvun runsaan 400 hehtaarin tila oli sadassa vuodessa useiden perinnönjakojen vuoksi pienentynyt jokaisen perijän kohdalla. Äijän osuus oli n. 7 hehtaaria ja tilukset sijaitsivat eri paikoissa, eli olisi jo tarvittu uusi Isojako koko kylässä. (arkistotieto) Äijä omisti osakkuuden yhdestä Mannolan nuotta-apajasta ja kävi siten nuotalla kuten isänikin.  
    Äijällä oli hevonen ja pari lehmää, vuonna 1912 tehdyssä perinnönjakokirjassa Äijä oli saanut Kyyttö ja Rusina nimiset lehmät, Abraham-setä Kaunikin ja Punikin. (arkistotieto)
Perunkirja löytyy tästä. Minkälaista karjaa Äijällä oli minun elinaikanani, niistä minulla on vain hataria muistoja. Ainakin lampaita ja vasikoita oli ja kanoja, hevosen ja lehmien lisäksi.
    Kotipihan rakennuksista asuintalosta katsoen oikealla, olivat hirsiset tarveaitat, vilja-, jauho- ja työkaluaitat ja ruokatavara-aitta. Pihan perällä hirsiset talli, navetta ja kanala sekä kuja karjapihalle. Vasemmalla, Hämäläisten kujasten vieressä, oli navetan nurkasta lukien lautarakenteiset lehtikerppuvaja, heinälato ja kärrivaja. Portin pielessä oli kaivo.

Äijä on nuoruudessaan osallistunut kylän yhteisten asioiden hoitoon. Merkittävä on ollut hänen mukanaolonsa kun Mannolaan hankittiin kansakoulu, oli ensimmäisen johtokunnan puheenjohtaja vuodesta 1904, 1-4 vuotta. (arkistotieto). Itse oli oppinut lukutaidon kiertokoulussa. Äijä oli aikanaan myös kylän "vanhin" ja osallistui hiukan kunnalliselämäänkin, ollen kylän edustajana joissakin lautakunnassa ja mm. kunnan edustaja kylässä ns. vaivaisten hoitoasioissa. Hän toimi mm. nuorisoseurassa, on urakoinut Nuorisoseura Aurankukan talon hirsiosuuden, jostain siirretyistä hirsistä, ja osallistunut ahkerasti talkoisiin ja muuhun toimintaan.
    Lukutaitoisena hänelle tuli useampikin lehti, ainakin alueen paikallislehti Rannan Sanomat. Tietysti osuuskaupan lehti Yhteishyvä. Hän oli sen johtokunnassa aikanaan. Ilmeisesti meidän perheessä luettiin samoja lehtiä. Muistan meille luetun Yhteishyvän sarjakuvaa josta muistuu mieleen Sattuma Ville.
    Äijä oli jäänyt leskeksi 1933, kolme kuukautta syntymäni jälkeen. Eeva-mummo lienee sairastanut pitkään. Äijän taloutta hoiti vuonna 1912 syntynyt nuorin tytär Iida. Talon töissä auttoi tietysti 1915 syntynyt nuorin poika Jouko ja kesäisin myös äitini ja isäni. Kaksi vanhempaa tyttäret olivat muualla naimisissa, Tyyne-täti (Pönni)  Mannolassa ja Lempi-täti (Myyryläinen) Kauppalassa. Äijän sisar Kaisa (Hyypiö) oli naitu Kiiskilään ja Anna-Maria (Kallonen, kylän yksityiskauppias) Mannolassa.
    Äijän isä Hermanni vietti viimeiset vuotensa Äijän perheessä. (arkistotieto, perunkirja).  
    Äijällä oli polkupyörä muistaa veljeni, lienee ollut kylän ensimmäisiä. Siitä on myös vanha valokuva. Vuoden 1912 perunkirjan mukaan pyörä jäi Äijälle perintönä. (arkistotieto).  
    Äijä harrasti myös puutarhan hoitoa, oli useita omenapuita ja marjapensaita sekä kasvimaa keittiökasveille. Ainakin nauriita viljeltiin koska muistan sen maun vieläkin. Se ei ollut tavanomaista siihen aikaan Mannolassa, kylässä oli tosin Määttäsen kauppapuutarha. Kaksi lähes kuivunutta omenapuuta on vielä jäljellä nykyäänkin, (2005).
    Entisajan talollisilla piti olla mahdollisuus tehdä kotona kaikkea mahdollista. Niin Äijälläkin oli paja puutarhan perällä, jossa raudoitti tekemänsä reet ja kärryt. Aitan seinällä oli teline, malline, jossa valjaiden "vemmel", luokki, taivutettiin. Abraham-setä oli erikoistunut kärryn pyörien valmistukseen, sitä varten hänellä oli omatekoinen sorvi. Myös Abraham-setä kävi Äijän pajassa tekemässä raudoituksia, hänellähän ei ollut pajaa. Hehän jakoivat tilan ja rakennukset 1912. Äijälle jäi kantatila, päärakennuksesta Abraham-setä sai peräkamarit, jotka hän vei mennessään.Ne tehtiin uudestaan kun isä meni naimisiin. Abraham-setä sai riihen joka oli pajan vieressä, Pätsikän-kujan ja Valtinojan välissä. Äijä teki uuden riihen Kärriojan viereen. Abraham-setä oli tehnyt oman talon jo aiemmin, ilmeisesti vuosisadan vaihteessa, naimisiin mentyään Valtin-ojan toiselle puolelle?  
    Veljeni muistaa kun pihalla sahattiin lautoja käsin, korkeiden pukkien päällä oli tukki, isä oli ylhäällä ja Äijä alhaalla. Miksi pihalla sahattiin edellä mainitulla tavalla kotona lautoja, vaikka 5 km päässä kirkolla oli saha. Se johtui siitä, että Äijä oli sahauttanut kauppalassa venelautoja, mutta ne oli epäonnistuneet hänen mielestään ja Äijä päätti sahata laudat itse. En muista veneen tekoa, mutta sahaus taisi tapahtua keväällä ja laudat olivat vajassa kuivumassa, lautapinot muistan.  
    Äijä teki myös kyläläisille kaikenlaista tarvekalua, mm rekiä, kärryjä. Eräs muisto on kun istuin tukilla ja katselin kun hän teki pihalla hautaristiä jollekin. Veljeni muistaa hänen tehneen myös kirstuja kyläläisille. 

Lapsuuden tapahtumia  

o Keväisin Valtin-oja tulvi joskus voimakkaasti. Olen nähnyt kun vesi virtasi yli puisen Hämäläisten kujasten sillan, jäiden yrittäessä rikkoessa sitä. Poikia, niin myös minua, se tietysti houkutteli, piti näyttää että uskalsi mennä sillan yli kaiteita myöten yli. Kevättulvat oli aina olleet lapsille vaarallisia. Äijän sisar Lyyli hukkui sillan pielessä aivan pieninä. Hänen kohtalostaan meitä aina varoitettiin, näin kerrottiin.
    Myös toisella puolella, Kärriojassa, vesi tulvi keväisin ja meni joskus yli sillan. Tämä silta oli maasilta ja kesti tulvat paremmin. Muunakin aikana siinä oli vettä niin paljon, että isä piti siinä ankeriassumppua sillan vieressä. Isä kalasti ankeriaita siimalla ja ankerias nielaisee koukun syvälle suuhunsa, eikä sitä saa pois, siiman tapsi (lanka) katkaistaan, ankeriaat laitetaan sumppuun jossa se pian sylkäisee itse koukun ulos. Luonnon oikku sekin.  Siimaan laitetaan uusi tapsi ja koukku. Minua ankeriaat pelottivat.
    o Kerran talvella odotimme levottomana äidin kanssa isää kotiin saaresta. Isä kävi saaressa oravia metsästämässä, niitä oli siellä paljon. Koiviston saarien  ja mantereen välissä oli leveä ja syvä salmi Viipurin lahdelta Koiviston salmen eteläosaan. Salmeen avattiin talvisin väylä laivoille Koiviston ja Viipurin välille ja etelään päin aina  Pietariin asti. Niin sattui nytkin isän ollessa saaressa. Jäänmurtajan ääni kuului hyvin kylään, siellä tiedettiin milloin väylä avataan. Kävimme pihalla kuutamossa kuulostamassa murtajan ääntä, miten se lahdella etenee. Isän oli tarkoitus ehtiä ennen kuin murtaja avaa väylän. Hän oli myös tietoinen murtajan tulosta sinä päivänä, siitä oli tiedotettu. Isä oli metsästyskaverinsa, serkkunsa Einon kanssa liikkeellä potkukelkoilla, eivät ehtineet ennen murtajaa, niin oli tultava railon yli jäälauttoja pitkin. Sen ajan jäämurtajat mursivat jään vain pieniksi ja suuremmiksi lautoiksi, joita myöten saattoi onnella päästä railon yli. He pääsivät sillä kertaa.
    o Isä metsästi osan elämässään ammattimaisesti, hän kertoi kun toiset kävivät ennen sotaa metsätöissä ja Möllikässä, Koiviston puutavarasatamassa,  laivoja lossaamassa ja lastaamassa, niin hän saattoi saada saman palkan metsästämisestä. Silloin ketusta saattoi saada lähes kuukauden palkan. Isä oli pieni kokoinen eikä mitenkään harteva ja voimakas.  
    o Kyllä hän kävi Möllikässäkin, silloin kun ”tivinä” (työnjohtajana) ollut lankomies Pönni sattui työhön ottamaan. Metsästystä ei koko vuoden aikana voinut harjoittaa.  
    o Isän Möllikän eväät olivat minun suurinta herkkuani. Hänen piti jättää osa eväsleivistä syömättä ja tuoda ne takaisin. Olivat tietysti jo hiukan nahistuneita. Joskus minua huijattiin, äiti teki kotona uudet eväsleivät ja antoi salaa ne isälle hänen kotiin palatessa ja isä antoi minulle ja täydestä oli käynyt. Näin kerrottiin. Kaikkea mielihaluja sitä lapselle tulee. Hiukan kovettuneesta
ruisleivästä pidän nykyisinkin, esim. jälkiuunileivästä.
    o Isä oli v. 1939 hankkinut moottoriveneen Väinö Tahvonpoika Mannosen kanssa, sukulaisuutta en ole pystynyt selvittämään. Heillä oli aikomus aloittaa yhdessä ammattimainen kalastus. Väinöllä oli oikeus venevalkamaan Mannolan niemen ja Suurojan suussa. Siihen he olivat kaivaneet venevalkaman. Syksyllä pohjoismyrsky riepotteli heidän venettään ja rikkoi sen laitaa. He korjasivat veneen, mutta eivät tainneet ehtiä kalastaa paljonkaan, kun molemmat joutuivat syksyllä 1939 linnoitustöihin, kun uhka idästä voimistui. He olivat tuoneet veneen talveksi Äijän kärri-vajaan, jossa se vajan mukana paloi talvella 1940.
 
    o Isällä oli 1930-luvun alussa kidekone ja myöhemmin radio. Kidekoneen muistan aitassa nähneeni. Isä kertoi vieneensä radion lopulta aittaan kun kylän sukulaiseukot alkoivat joka pyhä tulla kuuntelemaan jumalanpalvelusta, kyllästyi latauttaan akkuja kirkonkylässä. Äijällä ei ollut vielä silloin sähköä, ilmeisesti kuitenkin 1930-luvun puolessa välissä sähkön hankki.  
    Muistan samaisessa aitassa nähneeni jalaksilla varustetun pienen mökin, se oli ”putka”, jossa kalastajat yöpyivät aavalla merellä kalastaessaan. Äijä on saattanut joskus vuosisadan vaihteen tienoilla käydä putkan kanssa kalassa, mitään juttua en koskaan kuullut milloin olisivat käyneet. Tätini arveli kylläkin Äijän ostaneen sen.
    o Muistini lokeroista löytyy tilaisuus Mannolassa jossa näytettiin värikuvia Afrikasta, mm. kirahvi ja leijona ovat jääneet mieleen. Tilaisuus lienee ollut jokin lähetysjuhla ja tapahtui talossa jossa oli sähköt, sillä kuvat heijastettiin seinälle jollain laitteella. Muistan sen tapahtuneen jossain talossa joka oli pätsikän kujan vieresä. Sehän alkoi Äijän talon nurkalta.
    o Isän metsästyskaveri oli hänen serkkunsa, Abrahamin poika, isää vuotta nuorempi Eino. Einolla oli tapana ottaa minut joskus mukaan kun hän oli hevosen kanssa liikkeellä. Eino oli silloin vielä poikamies ja jostain syystä hän halusi järjestää minulle jotain tekemistä. 
    Kerran keväällä kävimme Einon kanssa Koiviston kauppalassa hakemassa lautoja, ne oli siellä sahattavana. Koti matkalle lähdettäessä Eino oli ostanut minulle jäätelön, elämäni ensimmäisen, se ei minulle maistunut ja niin se heitettiin erään talon kuusiaidan yli jonkun pihaan. Eikä jäätelö erikoisen herkkua ole vieläkään.
    Toisen kerran keväällä jolloin oli vielä lunta maantiellä, minä hiihtelin tiellä ja Eino tuli jostain polkupyörällä. Hän tarjosi minulle kyytiä siten, että vetää minua perässään. Sidottiin suksikepit peräkkäin ja niin lähdettiin Mannolan tietä. Kun lähestyttiin Hämäläisten kujasten alkua, loivassa mäessä vauhti koveni ja kaarrettaessa kujasille lensin vauhdilla nurin. En muista siinä pahemmin käyneen, Einokin pelästyi, etten vain olisi itseäni loukannut.
    o Einon veli Arvo otti minut myös kerran kyytiin rekeensä, kun hän kevättalvella ajoi hevosella hiekkaa kylän rannasta kotiinsa. Täydellä hiekkalastilla kaarsimme Mannolan niemen takaa kohti Lavaksi kutsuttu rantaa. Jää jalasten alla alkoi ritistä ja taipua, Armas lisäsi vauhtia ja minua alkoi pelottaa ehdimmekö rantaan ennen kuin uppoamme. Ehdimme, mutta ei siinä mitään vaaraa ollutkaan, jää oli kaksikerroksinen, vahva jää alla. Reki olisi uponnut vain hiukan. Miksi Armas lisäsi vauhtia, johtui siitä, että jos reki olisi pysähtynyt hevonen ei ehkä olisi jaksanut saada sitä uudelleen liikkeelle, sillä se olisi uponnut vahvaan jäähän asti, eli muutaman sentin. Näin Armas minulle nauraen selitti. Armas oli aina nauravainen ja hymyileväinen.
    o Tämä samainen mäki, josta edellä kerroin ja joka silloin tuntui jyrkältä on jäänyt toisellakin tavalla mieleen. Olin äidin kanssa menossa ilmeisesti osuuskauppaan, joka oli mäen päällä, kun vastaan tuli suuri koira, yhtä korkea kuin minäkin ja kääntyi minua kohti. Siitäkös minä säikähdin, aloin huutaa suoraa huutoa ja itkemään, eikä äiti meinannut saada minua rauhoittumaan. Ei koira vihainen ollut, mutta koirien täytyi käydä haistelemassa, varsinkin jos haistaa toisen koiran hajun ja meillähän oli aina koiria, isän metsästyskoiria. Tämä muisto tulee vielä aikuisenakin mieleen kun näen ison koiran ja tunnen pientä pelkoa. Sanovat koiran aistivan sen.  
    o Omasta koirasta oli isälle joskus riesaa, eräs pystykorvista alkoi tykätä kanoista, karkasi pihasta naapurien kanaloihin. Muutaman kerran varkaissa käytyään isä yritti kouluttaa sitä, antoi selkään omien kanojen vieressä, ei se omiin ollut koskaan koskenutkaan. Koulutus ei auttanut, niinpä isä päätti lopettaa sen. Otti koiran ja haulikon mukaansa ja meni aitan taakse ja kielsi meitä lapsia tulemasta ulos. Hetken päästä minä karkasin ulos ja ehdin nähdä kun isä ampui, koira ei heti kuollut vaan makasi maassa, katsoi surkeana isää ja heilutti hätäänsä. Toisella laukauksella isä lopetti se kärsimykset. En muista koiran nimeä, mutta erään meidän koiran nimi oli Hopi.  
    o Aivan viereisen naapurin mirhrn kanssa meille syntyi kiva leikki. Hän oli isän pikkuserkku Armas Juhanan poika joka asui Hämäläisten kujasten toisella puolella. Armas kävi säännöllisesti Möllikässä töissä ja kun hän tuli kotiin ja talutti pyörää tullessaan sillalta pientä mäkeä ylös meidän portin ohi, jossa minä usein roikuin, niin minä usein huusin että: "Armas anna markka" ja Armas vastasi: "Huomenna, huomenna". Koskaan hän ei markkaa antanut enkä odottanutkaan. Mistä tällainen leikki alkoi en muista, mutta voin hyvin olettaa, että Armas on joskus pyytänyt minua laulamaan, kuten aikuisilla oli silloin tapana ja luvannut markan. Minä ujona tuskin lauloin, en ainakaan kunnolla, mutta pyysin kuitenkin markkaa. Leikki tuntui kivalta ja kesti yhden kesän.  
   
o Eräs pelottava muisto on hyvin pysynyt muistissa. Olimme olleet Äijän kanssa Pärnikköin-niityllä heiniä kokoamassa, äiti ja kolme lasta. Nuorin Ulla vasta kaksivuotias. Kesken kaiken alkoi nousta uhkaava sade ja ukkospilviä ilmestyi taivaalla. Äiti ja me pojat lähdimme oikotietä kotia, mutta pikkusisar pakattiin heinien vällyn sekaan sekaan kärryille. Äijä lähti ajamaan hevosella kohti kotia pidempää kärrytietä. Olimme olleet kotona jo jonkun aikaa eikä Äijää vain kuulunut ja ukkonen riehui täydellä voimalla. Äiti alkoi hermostua ja lähti lopulta vastaan. Äidin hermostuneisuus aiheutti pelkoa meille pojillekin.  

Tulihan Äijä viimein ja äiti aivan kastuneena. Äijän kärrystä oli toinen takapyörä rikkoontunut. Hän oli keksinyt pikaisen keinon jotta pääsee kotia, peittänyt ensin pikkusiskon hyvin, ei Ullalla ollut hätää. Äijä kaatoi sopivan kokoisen puun, sitoi sen kärryyn neljänneksi pyöräksi siten, että latva laahasi maata takana ja kärry pysyi vaakasuorassa. Raskasta se lienee ollut hevoselle, mutta kotiin Äijä pääsi, vaikeaa oli vain kääntyä pihaan Hämäläisten kujasilta, sillä neljäs "pyörä" oli pitkä. Sekin jollain tavoin onnistui ja Ulla pääsi äidin syliin ja isoveljet huokasivat helpotuksesta.  

 

Äijän kolmipyorä ja puun latva vankkurit.


    o Äijän riihenpuintia muistan joskus seuranneen, nähnyt miten karstoja heilutetaan. Se on sellainen ovela leilahdus ja sille täytyy saada sopiva rytmi. Äijällä oli jopa ns. viskuri millä ruumenet erotettiin jyvistä, sitä pääsin kokeilemaan. Viskuria veivattiin kammesta ja sopivan nopeasti jotta syntyy tarpeellinen ilmavirtaus joka puhaltaa ruumenet pois mutta ei jyviä. Se oli liian raskasta pikkupojalle.  
    o Mehän asuttiin Äijän peräkamarissa, mutta ulko-ovi oli Äijän tuvan kulmassa, eli tie kulki ensin oli tuulikaapin kautta tupaan ja sitten eräänlainen alkovi, kylmä työhuone, jossa mm. ruokatavaroita ja maitoa käsiteltiin ja säilytettiin ja niiden astioita pestiin. Samasta huoneesta oli raput vinttihuoneeseen, äijän makuukamariin. 
    Kun opin kunnolla kävelemään niin minulla oli tapana juosta tuvan ja meidän kamarien väliä. Samoihin aikoihin isä oli lopettanut tupakan polton ja antanut piipun Äijälle. Liekö äiti kysynyt isältä että miksi annoit sen Äijälle. Joka tapauksessa kuulin sen ja menin sanomaan Äijälle että: "piippu pois äiti sano". Olin sanonut sen useamman kerran ennen kuin se huomattiin ja sain toruja.  
    o Siitä meidän ja tuvan välisestä juoksentelusta sain melkein elinikäisen pelon setääni Joukoa kohtaan. Minähän en juossut hiljaa vaan huusin iloissani kovaa kuten lapsi tekee. Kerran setäni oli juhlinut kylällä myöhään ja halusi tietysti sunnuntaiaamuna nukkua pitkään. Minähän en sitä hänelle suonut, vaan iloisena huusin juostessani ja herätin sedän, joka nukkui tuvan peränurkassa. Setä ponkaisi ylös ja karjaisi hyytävällä äänellä ja minä säikähdin ja aloin huutaan ja itkemään ja nauliudun pelosta paikalleen, osaamatta mennä mihinkään suuntaa, en edes takaisin kotikamariin. Äiti kuuli tietysti huudon ja tuli hakemaan minut pois ja haukkui setäni joka oli silloin alle parikymppinen. Kesti aikansa ennen kuin rauhoituin. Sedän pelosta  selvisin vasta aikuisena kun asuimme kolme kuukautta samassa huoneessa, minun opiskeluaikanani Turussa, Lempi-tädin, hänen sisarensa, kodissa. Muistan kun kävimme yhdessä Lempi-tädin saunassa ja minun oli harjattava Joukon selkää, jätkämiehen selkää sanoi hän, juuriharjalla. Ja se on kuten tiedetään kerkea.


    o Viimeisen joulun (1938) Äijän tuvassa muistan hyvin. Olimme joulupöydässä joka oli katettu tuvan pitkälle pöydälle, joulupukki kävi ja toi lahjat, isä oli poissa. Hän tuli joulupukin lähdön jälkeen remeli (vyö) kaulassa aivan kuin olisi käynyt pihanperällä huusissa, käymälässä. Oli toiminut joulupukkina. Mitä lahjoa sain en muista, mutta veljen lahjan muistan. Se oli vieterillä kulkeva auto, olin kateellinen ja minua lohdutettiin että ensi jouluna (1939) on minun vuoroni. Vuoroa ei koskaan tullut, sota vei vieteriauton. Ei se peltinen autokaan kauan kestänyt, jo joulupäivänä se ajoi päin Åijän uunin vieressä ollutta puulaatikkoa ja hajosi, eikä toiminut sen jälkeen. Taisin itkeä veljen tukena. 
    Siinä kun jouluiltaa istuttiin ja ihailtiin lasten lahjoja, tuskin aikuiset lahjoja vaihtoivat,  näin miehen kasvot ikkunassa, ne hävisivät nopeasti, eivätkä muut sitä huomanneet, juttelivat keskenään ja katselivat toisiaan. Sanoin heille mitä näin, mutta eivät uskoneet, sanoivat minun nähneen innossani joulutonttuja. Uskoivat vasta seuraavana aamuna kun näkivät lumessa lähes uusien kumisaappaiden jäljet. Jouluaatoton iltana oli satanut märkää lunta ja näkyi selvästi että joku oli kurkistanut ikkunasta Äijän tupaan. Jäljet johtivat pihan poikki kujan läpi karjahakan ja aidan yli Hämäläisten kujasille ja katosivat muiden kulkijoiden jälkiin Ollinmäelle. Tästä on jäänyt vieläkin tarve vetää pimeällä ikkunaverhot aina eteen.
    o Äidin vanhemmat olivat kuolleet jo ennen sotia ja jättäneet hänelle perinnöksi rantatontin ja metsässä olevan pienen pellon, Muta-artteliksi sanotun, ja hiukan metsää. Muta-arttelin suopellosta oli puolet palannut silloin kun se oli kolme vuotta venäläisillä, eli se oli nyt vetelä suo jälleen. Pientä latoa olivat venäläiset suojelleet koska olivat kaivaneet pienen ojan ladon ympärille. Rantatontille isä haaveili joskus rakentavansa perheelleen kodin. Senkin sota esti. Vuonna 1943 ehdittiin aloittaa talon rakentaminen, mutta toinen sota ajoi meidät jälleen vieraille maille. Perutukset olivat valmiit ja lautataapelit vieressä. Puut isä oli talvelle kaatanut ja keväällä kenttäsirkkelillä perheen voimilla sahattu ja taaplattu.
    Mutta peltoa ehdittiin viljellä, me lapset touhuttiin siinä mukana. Perunaa ehdittiin istuttaa mutta joku muu ne korjasi. Muuta muistoa ei ole kuin että pellon vierellä oli pieni lato ja sen sisällä kerran pidettiin sadetta ja pelättiin kovaa ukonilmaa. Eväiden syönti oli niillä retkillä aina huippukohta, mitä oli eväänä ei ole muistissa.  

    o Mannolan erikoisuuksiin kuuluu Laikon mäki, se sijaitsee noin kilometrin päässä kylästä.   Mäki on dyyni-muodostelma ja hyvin hienorakeista hiekkaa. Talvella siellä oli isoimpien lasten kivoja laskettelu mäkiä useista paikoista. Minun Laikon-muistoni on siellä pidetyistä Vappujuhlista, jota pääsin äidin mukana katsomaan. Mieleeni on jäänyt vappuviuhkat joita näin siellä ensikerran, en muista ostettiinko minulle. Sen hiekkaa on viety aikoinaan Pietariin kuulun museon Eremitaasin rakentamiseen. 
    o Toinen Mannolan erikoisuus oli tasainen, myrskyjen tasaama hiekkakenttä jossa kasvoi lyhyttä ruohoa, sitä kutsuttiin Lavaksi. Se sijaitsi Mannolan niemen länsituulilta suojaamassa lahdessa mutta pohjoistuulille avoimena ja tasoittamana. Se oli toisinaan ylävesien aikana veden alla. Siinä varttuneemmat nuoret pelasivat palloleikkejä.  
    Minun mieleeni on paremmin jäänyt Lavan ja kylätien sekä Suurojan muodostamaan kolmioon jäänyt sammakkolampi. Talvella sen jäätyessä siihen tehtiin Napakelkka. Siinä sai kovaa vauhtia jos uskalsi kyytiin mennä. Tavallisesti pyörittäjät innostuivat pyörittämään liian lujaa. En uskaltanut mennä kyytiin vaikka mieli teki.  
    o Kolmas kylän erikoisuus oli lähellä Sammakkolampea ja Lavaa, aivan Härkälään vievän tien varressa, Sikapetäjikkö. Viisi ikihonkaa oli ollut siinä jo ainakin isoisovanhempien ajoista asti. Se paikka on ollut ilmeisesti kylän nuorison kokoontumispaikka, kuten Lavakin. Erään hongan kuivuneen ja poikkisahattuun tynkään oli vuosien aikana nuoret veistäneet nimikirjaimiaan, jotka olivat näkyvissä vielä 1990-luvulla. Nyt muistot on poltettu nykyvenäläisten nuorten toimesta.  
    Sikapetäjikön nimestä on kaksi legendaa. Ensimmäinen on että se olisi ollut joskus lahelaisten, eli esi-isieni, sikolätti ja että sikoja olisi siinä kasvatettu aitauksessa. Silloin se on ainakin tullut hyvin lannoitettua. Toinen legenda kertoo että siinä olisi vain teurastettu sikoja, puiden vahvat oksat kestivät isojenkin sikojen riiputuksen.

o Eräs lapsuuteni leikki oli kun asetimme tyhjät tulitikkurasiat, joita keräsimme, lattialle kiemurtelevaan jonoon ja sitten kaadoimme ensimmäisen. Riemuiten seurasimme jonon kaatumisen etenemistä. Se oli harvoja leikkikalujamme. Samalla tavalla leikimme Domino-palikoilla, jos niitä meidän leikkikaluiksi annettiin. Muuta leikkiä emme niillä ymmärtäneetkään. Mistähän ne oli meille tulleet, merimiehiä ei aivan lähisukulaisissa ollut, Pietarissa kävijöitä kylläkin.  
    o Toinen leikki jota leikimme oli ns. kivitarha, muistipeli jossa kiviä asetettiin rinkiin ja kukin pelaaja otti toisen tarhasta kiven ja se jolta se vietiin, sen oli tunnistettava kivensä. Itse taisin olla enemmän seuraaja kuin pelaaja. Olin pelin jo unohtanut mutta sukulaistäti muisti säännöt ja niin olen voinut opettaa sen veljen lapsenlapsille. Peli löytyy linkin
Kivitarha   takaa.  
   
o Isä näytti meille varjokuvia käsillä, asettaen sormet sopivasti niin varjosta tulee jonkun eläimen pää. Suurisuisen suden pään varjon me pojatkin opimme tekemään ja sillä peloteltiin toisiamme. Meillä on täytynyt olla 1930-luvun lopulla jo sähköt koska varjoleikkiä leikimme. Tuskin se olisi öljylampun valossa oikein onnistunut.
    o Eräs seuraleikki jota muistan vieraiden kanssa harrastetun, oli arvoitusten kyseleminen. Äijän tuvassa oli omia ja vieraita iltaa istumassa ja me lapset olimme siinä mukana siten, että kävimme meidän puolelta äidiltä kysymässä arvoituksen mitä piti kysyä, äidillä taisi olla nippu lehtileikkeitä josta sai perinne juttuja. Ja vauhdilla juoksimme tupaan ja kysyimme aikuisilta, mitä se on. Veljeni oli hyvä kysyjä, minulta tahtoi arvoitus unohtua kamarin ja tuvan välillä. Se oli meistä hauskaa, vaikka tuskin tajusimme arvoituksista mitään, yritimme vain muistaa mitä piti kysyä.  
    o Jo 1930-luvullakin oli lapsilla keräilykohteita. Eräs sellainen oli kahvipaketeissa olevat autonkuvat. Niitä mekin keräilimme, muistissani ei ole paljonko ehdimme kansioon saada kun tuli lähtö Mannolasta. Kansiossa oli kuvat kohteista mitä piti etsiä eli mitä meillä ei ollut.  
    o  Pääsiäisenä kylässä pidettiin ”litsojaiset”, en muista mitä muuta pääsiäiseen kuului, mutta litsomassa olin minäkin. Äiti oli antanut minulle keitetyn kanamunan ja markan rahan jotta voin ostaa uuden jos häviän litsomisessa. Tietysti heti hävisin, ehkä joku vanhempipoika oli lyönyt hiukan sivuun josta kohtaa muna rikkoontuu helpommin. Niinpä piti ostaa uusi muna. Ostin sen äidin puoleiselta serkku-pojalta, ajattelin hänen olevan luotettavin. Toisin kävi, hän myi minulle raa'an munan. Se selvisi naapurin, Tommolan tuvassa, kun litsoin jonkun kanssa, Muna hajosi ja tivat tippuivat housuille, penkille ja lattialla. Katkera itku sitä pääsi, mutta naapurin emäntä  siivosi jäljet ja lohdutti. Juoksin kotiin ja serkkupojalle rohkenin sanoa että huijasit minua, joka oli vanhempi ja isompi. Äiti taisi käydä torumassa poikaa. Olen häntä siitä muistuttanut vielä nykyisinkin, aikuisena, mitä teit.  
    o  Auto viehätti poikia silloinkin, varsinkin kun kylässä ei niitä montaa ollutkaan. Enolla, em. raa´an kanamunan myyjän isällä, oli ”pirssi”, taksi nykyisittäin. Kerran hän tarjosi kyytiä Koiviston kauppalaan, oli kai jokin tarve asiotavaa sinne. Kauppalaan oli viitisen kilometriä matkaa. Oli lämmin kesä ja minulla ei sattunut olemaan muuta päällä kuin uimahousut. Matkalla viivyttiin kuitenkin niin kauan että ilma viileni. Minulla alkoi tulla kylmä ja häpesin asuani. En muista miksi viivyttiin, mutta todennäköisesti kuulussa Heleniuksen kahvilassa, pirssien kokoontumispaikassa. Kotiin kuitenkin tultiin, äiti oli alkanut jo huolestua koska mukana oli myös pari vuotta nuorempi sisareni. Taisi äiti moittia veljeään. Toista kertaa en kyytiin mennyt, jos nyt tarjottiinkaan.  
    o Muistiini on jäänyt sellainenkin tapaus kun äidin piti kevät kesällä paistaa mustikkapiirakkaa. Hän alkoi avata pulloa jossa mustikat oli säilöttynä. Äidin avatessa pulloa se paukahti auki ja osa mustikoista suihkusi kattoon. Mustat jäljet olivat katossa vielä kun jouduimme kodin jättämään. Syy piirakan paistoon oli kun odotimme em. enon lasten tulevan kylään. Minulla on elävä kuva mielessä vieläkin kuinka serkut kävelivät ikkunan edestä Äijän ovelle, kolme poikaa ja tyttö. Muistiini ei ole jäänyt sitä, saimmeko mustikka piirakkaa? Luultavasti saimme. Katri, enolaisten ja meidän yhteinen serkku, muistaa myös olleensa mukana.

 Kiva jos jaksoit koko tarinani loppuun. Tästä eteenpäin on oma juttunsa, lähdöstämme Mannolasta marraskuun 30 päivä, illan hämärtyessä ja pimetessä.  
    Olen jonkun muistelman osan yhteydessä jo kertonut, että muistoni ovat olleet aina mielessä samanlaisina, tulevat mieleen silloin tällöin, eivät kylläkään kaikki kerralla yhtä aikaa. Tarkoitan etteivät ne ole tulleet mieleeni vasta nyt vanhana. En osaa sanoa miten ne on ”siivilöityneet” ajan mukana. 


Takaisin pääsivulle
Al la æefa paøo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Sekalaista sivulle