Pakaan asemaseutu 1940-1943

Veli Hämäläinen  
Muisteluita Pakaan asemaseudulta 1940-1943

 Kun muistoja Pakaalta kirjoittelin huomasin että, niitä pikkutapahtumia olikin paljon, eniten kuin missään muualla asuinpaikkakunnallani. Olin siellä ollessani 7-9-vuotias, lienenkö se ollut kaikkein alttiin ikä uteliaisuudelle ja vaikutuksille. Asuimme Pakaan aseman lähellä keväästä 1940 syksyyn 1943. Muisteluni eivät ole aikajärjestyksessä.

Sanotaan että vanhana alkavat lapsuuden muistot palata mieleen. Nämä muistot mitä tässä olen kirjoitellut ovat olleet mielessäni samanlaisina läpi yli 84-vuotisen elämäni, palautuneet mieleeni aina silloin tällöin. Joskus tuntuu että nyt ne alkavat tulla erilais8iksi.  Itse asiassa muistelin niitä nuoruusvuosina ehkä enemmänkin kuin nyt, silloin kun tunsin itseni yksinäiseksi. Lienevätkö muistot kuitenkin hiukan silottuneet. Muistelut eivät ole aikajärjestyksessä.

Miksi yleensä kirjoittelen muistojani paperille ja nettiin muidenkin luettavaksi? En tiedä tarkalleen, mutta  liekö osa syy siinä, että minulla ei ole jälkipolvea joille kertoisin muistoistani. Olen kyllä surukseni huomannut, että nykyajan lapset ei niitä juuri kuuntele, heillä on vauhti päällä jo lapsuudesta asti touhuta ja leikkiä satojen leikkikalujen kanssa ja vaatia vielä lisää mitä muilla lapsilla jo on. Myös varttuneemmassa iässä ovat urheilu- ja muut harrasteet.

Orimattilan Pakaan asemaseudulle
Keväällä 1940 meidät evakot siirrettiin roomulla Padasjoelta Päijännettä pitkin ja Vääksyn kanavan kautta Vesijärveä myöten Lahteen. Tavaraa meillä oli mitä jaksoimme kantaa. Lahdesta jatkettiin Loviisan kapearaiteisella junalla eri kuntiin ja kyliin, meidät Pakaan asemalle. Lahden-Loviisan heiluvassa junanvaunussa muistan ensikerran nähneeni valkean sylkiastian vaunun nurkassa, samanlainen huomattiin myöhemmin Pakaan asemalla. Oli maan tapa silloin. Kotona sama asia hoidettiin likaämpäriin.

Kun seuraavassa mainitsen Pakaa, tarkoitan Pakaan asemaseutua. Pakaan kylä sijaitsee n. viisi kilometriä Pakaalta lounaaseen.

Kun matkalla Vääksyn kanavassa vesi ja roomu nostettiin Vesijärven tasolle niin Ulla, viisivuotias sisareni, alkoi itkeä, pelkäsi jotta hukumme kun näki veden virtaavan kohisten sulkujen auetessa ja roomun nousevan. Miten suuri pelko olisi ollut jos roomu olisi laskenut?

"Kivitalo" asunnoksi
Pakaalta saimme asunnoksi Niinikosken Höyrysahan työväen asuintalosta hellahuoneen yläkerrasta, huoneen jossa oli hella, pari sänkyä, pöytä ja muutama tuoli, taisi olla kaappikin. Mitähän isä nekin oli ehtinyt hankkia. Sitä kutsuttiin Kivitaloksi, se oli punatiilinen kaksikerroksinen talo. Siinä oli kaksi sisäänkäyntiä pitkällä sivulla, yksi josta pääsi kolmeen alakerran ja kolmeen yläkerran asuntoon ja toinen sahan konttoriin. Kivitaloon ilmestyi muitakin koivistolaisia, mm Kesäläisen Olga ja myöhemmin Villasen perhe Härkälästä.

Yläkerran asunnot olivat talon päädyissä ja välillä oli iso avoin vintti "eteisenä". Kaksi asunnosta  oli ns. hellahuoneita. Me asuimme ensin yläkerroksessa, myöhemmin siirryimme alas hiukan isompaan. Isä ja Reijo lähtivät  keväällä 1943 takaisin vallatulle Koivistolle, kotikylään Mannolaan uutta elämää aloittamaan, auttamaan äijää ja kylvämään hiukan perunoita ja kasviksisa. Alku syksystä isä tulisi hakeen lopun perheestä Mannolaan. Vesi haettiin ämpärillä pihalla olevasta kaivosta ja likavesi vietiin hiukan kauemmaksi ulkokäymälän taakse tunkiolle. Oikealla sauna lähellä Kivitaloa. 

Tässä Kivitalon pihakaivo, oikealla sauna ja takana vanha kanala vieressään käymälät. Kaikkien käyttötarkoitus lienee ollut joku muu vuonna 1963 jolloin vierailin paikalla ja valokuvasin lähiympäristön. Kanalan ja käymälöiden takana oli kostea ryteikkö. Sekin lienee ollut vanhan savikuopan pohjaa. Meitä kehotettiin pysymään sieltä pois.

Toisen pään vinttihuoneessa, asui nuori äiti pienen tytön kanssa, isä sotaväessä. He tarvitsivat hellan viereen puulaatikon eikä kukaan aikuisista suostunut sitä tai ehtinyt tekemään. Minut suostuteltiin kyhäämään se, 10-vuotias poikanen, siitä tuli työn ja tuskan jälkeen vino jolle muut nauroivat.

Heidän naapurinaan asui sahan arvostettu asettaja, raamisahan terien teroittajan ja asentaja, heillä oli tuvan lisäksi kamari. Sahanasettaja oli sahan tärkein ammattimies, joka myös talon vanhana asukkaana piti kuria muille ja etenkin lapsille. Hänellä oli kaksi tytärtä, joista nuorempi Kirsti oli vielä koulussa yläkoulun neljännellä luokalla, kun me olimme ensimmäisellä viimeisenä vuotenamme.

Työnjohtaja Aalto teki myös sahan konttorityöt ja hänellä oli asunto konttorin vieressä. Konttorista pääsi suoraan olohuoneeseen ja muihin huoneisiin. Sinne oli sisäänkäynti myös talon toiselta pitkältä sivulta. Me, veljeni Reijo ja minä touhusimme ja kävimme koulua työnjohtajan, minun ikäiseni, pojan Arvon kanssa ja joskus pääsimme jopa olohuoneeseen. Aina kuitenkin haimme Arvoa keittiön oven kautta.

Talon päädyssä oli sisäänkäynti leivintupaan, se ei ollut enää yleisessä käytössä, taisivat joitakin tilaisuuksia siellä pitää.  

Kivitalon kuva n.1946 koulukaverini Arvon lähettämä.
Asuimme ensin päätyikkunan takana hellahuoneessa. Päädyn halkeema oli jo silloin rapattu. Myöhemmin asuimme sivussa näkyvän eka ikkuna huoneessa, saman tyyppinen hellahuone kuin yläkerrassa, vain isompi ja korkeampi.
Takana näkyy sahan lauta taapeleita, niitä ei meidän aikanamme ollut radan tällä puolen.

Iltaisin Kivitalo sai ”omaa” sähköä. Sahan höyrypannussa riitti höyryä ”sähkömyllyn” pyörittämiseen sahan seisoessa. Sähkö vilkkui ja oli himmeämpää, ehkä sen aikaiset laitteet olivat heikkoja ja todennäköisesti jo vanhoja. Sähköä tarvittiin vain valaisuun, radio oli vain työnjohtajalla. Siellä saimme ekakerran kuunnella radiosta Markus-sedän lastentunteja.

Kivitalossa asui jonkin aikaa myös perhe, joilla oli sellaisia pahankurisia, jo koulunsa päättäneitä poikia, joita asettaja yritti pitää järjestyksessä. Nämä tekivät hänestä pilkkalaulun, sen aikuisen suosikkilaulun "Eldakajärven jäällä" sävelellä. Sanoista muistan vähäsen: "On asettaja (käyttivät oikeaa nimeä) vankka, käveleekö ankka, on likoilla käherretty perskarvat juu". Sahanasettaja oli lyhyehkö tanakka mies ja tytöt kiharapäisiä.

Myös eräs koivistolainen perhe Härkälästä oli vuoden Kivitalossa. Heillä oli Niilo niminen poika, meitä vanhempi ja yhteiskoulua käyvä poika, joka haukkui meitä keuhkotautisiksi ja suhtautui meihin muutenkin alentavasti, kiusasi mm siten että pyrki lyömään. Kerran kun pelkäsin hänen lyövän pysyttelimme hänestä kaukana, mutta hän maanitteli ja sanoi jotain antavansa, tule lähemmäksi vain, ei hän lyö. Uskoin häntä ja menin, mutta löikin vatsaan niin kovaa että sattui, eikä antanut mitään. Sen jälkeen pysyimme kaikki kaukana hänestä. 

    Hän oli Härkälästä ja oli myös väliaikana Koivistolla, kuten mekin. Hän ajeli Mannolan läpi menevää tietä käydessään kauppalassa olevaa oppikoulua. Satuin kerran olemaan punaisella sillalla ja hänkin tunsi minut, nyt hän oli ihan kivan tuntuinen. Hänet tunnettiin myöhemmin mm Koiviston Viestin toimittajana ja koivistolaisena yhdistys miehenä ja runoilijana. Oli evakkona Toijalassa ja opettajana.
    Muita Kivitalossa asuneita ei ole mieleeni jäänyt.  

Tässä on vasemmalla kolme poikaa jotka paljon liikkuivat yhdessä ja kävivät koulua yhdessä. Vas. Minä ite Veli, veljeni Reijo ja työnjohtajan poika Arvo. Pikkutyttö on Arvon vieras ja oikealla pikkusiskomme Ulla.  Taustalla Kivitalon sauna ja Kivitalo.

Ympäristöä
Kivitalon takana oli savikuoppia joista oli otettu savea tiilejä varten, ne oli poltettu paikalla miilu-uuneissa, kerrottiin. Kivitalo oli varmaan niistä tiilistä. Nyt oli isompaan kuoppaan syntynyt kookas lampi johon oli istutettu ruuttanoita. Niitä yritimme onkia ja joskus onnistuimme, saimme muutaman aika isonkin, niillä oli aika kasvaa koska tuskin kukaan niitä kalasti. Äiti keitti, mutta maku oli sellainen ettei edes isä, kalastaja, suostunut syömään, maistoi vain. Ehkä savinen lampi antoi oman makunsa kalaan. Samaiseen lampeen saattoi pikkuojia myöten nousta haukikin kevät tulvien aikana, koska sellainenkin sieltä saatiin.

Syksyisin savikuopat jäätyivät nopeasti, varsinkin matalimmat. Me olimme tietysti ensimmäiset kokeilemaan kestävyyttä ja pitihän myös jalkansa kastella ja todeta ettei ne vielä kestäneet. Onneksi ei koskaan vakavampaa sattunut, matalammissa oli syviäkin kohtia ja liejuinen pohja.

Kivitalon vieressä oli, aivan ylikäytävän vieressä, pieni torppa jossa vanha isä asusti lievästi kehitysvammaisen aikuisen pojan, Paavon, kanssa. Paavo oli isokokoinen ja me lapset hiukan pelkäsimme häntä. Arvo, työjohtajan poika, uskalsi joskus kiusata Paavoa, työnjohtaja oli siihen aikaan maaseudulla niin arvokas virkamies, ettei sille parantunut pojasta moittia ja vastustaa. Siksi Paavo ei rohjennut Arvoa moittia mutta minulle ja veljelleni vihoitteli. Paavolle yrittivät antaa sahalta töitäkin, oli mm. kaapparin apuna ripoja pinoamassa. Isäni oli joskus sahalla kaapparina ja Paavo apuna, siitä ei tahtonut tulla mitään, niin isän täytyi vähän kovistella ja opettaa häntä, se tietysti suututti Paavoa. Hän sanoi myöhemmin kerran minulle että isäsi on "10-pennin mies". Kerran Paavo kutsui minut pihalla luokseen, en uskaltanut olla menemättä ja peloissani menin. Paavo antoi minulle kourallisen 10-pennisiä ja pyysi minua hakemaan pilsneriä Maijan kahvilasta, hänelle sitä ei myyty. Olihan homma suoritettava, tuli kuitenkin mieleen että kukahan se "10-pennin mies" oikein oli. Pitihän Paavoa ymmärtää, hänen isänsä oli testamentannut mökkinsä ja pienen perunamaansa Orimattilan kunnalle, jotta he pitävät Paavosta huolta hänen jälkeensä.

Veljeni muistaa käyneensä polkupyörällä hakemassa Niinikosken meijeristä jopia, kurria eli kuorittua rasvatonta maitoa, sitä sai ilmaiseksi. Hän osasi ajaa polkupyörällä jo Koivistolla opetellut ennen sotaa.

Minäkin kävin joskus meijerissä. Mieleen on jäänyt kun seurasin miten kirnusta otettiin voita ulos. Kirnu oli iso vaakarumpu joka pyöri kirnutessa ja valmis voi oli kiinnittynyt rummun ulkokehään. Sisään työnnettiin erikoinen pöytä ja rummun pyöriminen hidastettiin jolloin voi tippui pöydälle. En muista saiko sitä ostaa edes korttiannoksia suoraan meijeristä, tuskin.

  Perhe elämää
Vietimme Pakaalla kolme joulua 1940-41-42 mutta vain yhdestä joulusta on jäänyt jotain mieleen, edes koulun joulusta ole muistissa mitään. Eräänä jouluna sai ostaa omenia, isä oli ostanut yhden oikein ison ja punaisen, ehkä ei enempää myyty, sitä syötiin hartaasti joulun pyhät, isän viipaloidessa jokaiselle lapselle osansa, vähän maistoi itsekin. Äiti oli silloin sairaalassa.  
                                                  Joulun 1941 " jouluomena"

Syksyisin kävimme koko joukko karpaloita poimimassa ja sienestämässä. Sienistä jäi mieleen erikoisesti ns. maitosieneksi sanottu kookas ja täysin kerman valkoinen sieni josta tuli herkkumme. Se kasvoi isojen koivujen juurien lähellä. Muista asuinpaikkamme ympäristöistä sellaisia ei ole löytynyt. Ne löytyivät alueelta joka oli muutaman kilometriä Pakaan asemalta etelään, aluetta kyläläiset sanoivat aarniometsäksi. Synkältä se vaikuttikin. Kävelimme sinne pitkin rataa ja sen piennarta, joka oli yleinen kulkutie silloin. Kai se oli kielletty silloinkin.

Puolukassa käytiin myös koko perhe. Puolukat säilöttiin survomalla n. 30 litran tynnyriin. Se maistui hyvältä talvella ja kävimme joskus, aivan kuin välipalana, ottamassa tynnyristä, kun ei muutakaan joskus ollut. Tynnyriämme taisi joku muukin käydä tyhjentämässä. Sitä säilytettiin Kivitalon suuressa yhteisessä kellarissa.

Isä osti kylän kauppiaan leskeltä pienoiskiväärin, kauppias oli ampunut itsensä. Se oli arvokas tarkkuuskivääri, siinä oli ns. diopteritähtäin ja lyijyä tukissa lisäpainona, kaiketi tähtäystukevuuden vuoksi. Näin isä selosti aseesta kiinnostuneille poikasille. En muista isän Pakaalla metsästäneen. Pääsin myöhemmin Koivistolle sitä kokeilemaankin.  Se pienoiskivääri jäi Koivistolle, isä pahoitteli ettei uskaltanut ottaa sitä selkäänsä kun lähdettiin Koivistolta toiselle evakkomatkalle.  

Vuoden 1940 kesällä tapahtui maaottelu-marssi Ruotsia vastaan, veljeni Reijo pääsi marssimaan mutta minä en, sanoivat että olen liian nuori osallistumaan. En muista ikärajaa enkä matkan pituutta nuorille. Suomi sen maaottelun voitti ylivoimaisesti.           Kuvassa Maaottelumarssin merkki.

 

 

Työnjohtajalla oli lehmä jota kesäisin lypsettiin ulkona ja kärpäset tahtoivat häiritä. Poika Arvo ei ollut innostunut kärpästen hotelloinnista äitinsä lypsäessä. Me veljeni kanssa teimme sitä usein, jopa kilpailtiin vuoroista. Palkaksi saimme nimittäin herkkua, lasillisen lämmintä maitoa.

Meillä oli "maitotinki" pari kilometriä Pakaan kylään päin jostain kartanosta ja me, yhdeksän ja kymmenvuotiaat emme tietysti jaksaneet yksin kantaa, se oli raskasta vaikka vuorottelimmekin. Isä teki meille "korennon" jolla kannoimme, maitohinkki oli keskellä. Joskus tuli riitaa siitä oliko hinkki aivan keskellä vai yrittikö jompi kumpi siirtää sitä toisen puolelle.  
    Maitoreitin varrella oli iso talo jonka pihalla kerran näimme häät, talon tytär oli vihitty jonkun sotilaspukuisen kanssa. Sotilas oli palannut häiden jälkeen rintamalle ja lähes saman tien kaatunut. Tämä on jäänyt minun, pikkupojan, mieleen. 

Sotilas oli ollut sahalla töissä, kantoi olkapäällään lautoja taapeliin, joskus jyrkkiäkin "lankonkia" pitkin, tilapäisiä siltoja pitkin ja oli hyvä pitäjätason hiihtäjä. Kantajat joskus kilpailivat kuka kantaa yhdessä taakassa eniten lautoja, em. sotilas taisi usein voittaa kilvan. Taakassa saattoi olla jopa 10 lautaa n. nelimetrisiä. Näin kerrottiin.

 

Sodan aikana oli pulaa kaikesta, niin myös kengistä. Minulta oli kulunut monoista pohjat ja isä sai jostain nahkaa ja neuloi pikilangalla uudet pohja kenkiin. Isä osasi sellaista tehdä ja sitä oli mielenkiintoista seurata. Ensin hän irrotti vanhan kuluneen pohjan, isä mitoitti pohjanahan kengän pohjan muotoiseksi, Pehmensi nahan ensin kastelemalla hiukan, veisti nahkaan sopivan syvyisen viistouran johon pikilanka ommeltiin ja joka sitten pienellä vasaralla peitettiin eli sidoslanka jäi piiloon. Näin ommel ei heti kulunut.  
    Koulussa oli syntynyt pieneen rinteeseen liukumäki jossa laskimme kengillä mäkeä. Oli vaikea pidättäytyä mäestä vaikka isä oli kieltänyt sen, nahkaa ei ehkä löydy uusiin pohjiin. Sitä kuitenkin joskus kokeiltava vaikka omatunto kolkuttikin heti laskun jälkeen.

Meidät rokotettiin kerran jotain tautia vastaan pakaraan, en muista mitä. Rokotus tapahtui meidän kotona. Tietysti se sattui, mutta emme sitä sen enempää pelänneet. Myös kaverimme Arvo tuotiin meille rokotettavaksi, hän ei kotonaan suostunut. Ajattelivat, jos vaikka suostuisi, kun meidät veljekset rokotettaisiin ensin. Ei auttanut, eikä suostunut, pakottaa piti. Molempien äitien pitäessä kiinni ja Arvon potkiessa ja huutaessa kurkku suorana, rokotus tapahtui. Muistona Arvon rokotuksesta meidän lattiassa näkyi hänen mononsa tekemät naarmut. 
    Muistan parikertaa olleeni lievässä kuumeessa, yritin nukkua, mutta heräsin aina tunteeseen, että seinä kaatuu päälleni. Samaa unta en ole sen jälkeen koskaan kokenut, vaikka kuumetta joskus on ollutkin.

Asuimme viimeisen kesän 1943 alakerrassa kolmisin, äiti, Ulla ja minä, kun isä ja Reijo olivat keväällä lähteneet jo Koivistolle uutta elämää aloittelemaan kotikylässä. Meille tuppautui kerran sisälle ryhmä mustalaisia, muut Kivitalossa olivat pistäneet ovensa lukkoon. Oli kylmä päivä ja ryhmä levittäytyi hellan ympärille ja mustalaisvaimo levitti vielä saalin miehensä ja lastensa peitoksi. Äiti käski minun nousta penkille ja seurata ettei ne ota mitään hellalta siinä oli keittoastioita ja juuri keitetty korvikekattila. Kupan "ranssilla" oli mm. tulitikkuja. En huomannut mitään otettavan, mutta mustalaisten lähdettyä korvikekattila ja "ranssi" oli tyhjä. Heillä oli ollut ilmeisesti pullo mukana ja sinne oli juuri keitetty korvike kadonnut. Äiti keitti uutta ja arveli heilläkin olleen sen tarve.  

Mentiin kerran äidin kanssa kaupalle ja poikettiin tietysti samalla myös Pakaan asemalle. Joku aivan vieras täti katseli minua ja sanoi äidille, että onpa kaunis poika. Se todennäköisesti hiveli äidin mieltä, mutta harmitti minua, kuka nyt poikaa sanoo kauniiksi. Jos vaikka joku olisi sattunut kuulemaan niin saa hävetä. On ainakin jäänyt muistiin.

Äiti oli ollut juuri ennen sotaa Tiuriniemen keuhkotautiparantolassa ja hänelle oli tehty ns. suuri leikkaus, seitsemän kylkiluuta oli leikattu poikki ja poistettu n. 6 cm pala välistä ja poistettu myös vioittunut osa keuhkoa ja painettu terveosa yhteen. Äiti säilytti liuoksessa yhtä kylkiluun palasta muistona, mutta heitti sen lopulta pois sanoen ettei sitä ainakaan Koivistolle vie.  

Tässä hiukan hämärä kuva teepöydästä. Vas. Äiti Saimi, Reijo ja Ulla.

Joskus sitä on kiukuttelutuulella. Kerran protestoin kun en päässyt ruokapöydässä tiettyyn paikkaan, ikkunan viereen, en heti tullut pöytään vaan pyörin sängyssä ja äidin moittiessa ja patistaessa heitin tyynyn kohti äitiä. Se meni hiukan ohi äidin ja kaatoi lasisen maitokannun jossa oli hiukan maitoa ja kannu särkyi. Siitä seurasi tukkapöllyä ja sain lopulta syödä aamupuuroni ilman maitoa. Muistan poteneeni monta päivää omantuntoni tuskia, enkä meinannut päästä irti pahasta mielestäni. Tiesin että kannuja ei meidän perheeseen joka päivä ole varaa ostaa.

 Äijä, vaarini
Äijä on esillä monessakin Netti-sivuni jutussa. Ida-täti oli tullut meille kun äiti oli sairastunut ja joutunut sairaalaan. Äijä tuli myöhemmin ja asui ainakin osan vuotta. Kesän aikana Äijä nukkui sivuvintissä, sitä ei oltu tehty asunnoksi, halusi olla omassa rauhassaan, asuimme silloin yläkerran vinttihuoneessa. Äijä taisi olla meillä vain kesästä 1942 kevättalveen 1943 jolloin lähti kotiin Koiviston Mannolaan tyttärensä Ida-tädin kanssa. Ida-täti oli meillä ennen Äijää ja kerran olin hänen mukana Kausalassa Iitissä Äijää katsomassa talvella, ehkä 1942. 
    Äijä kertoili meille kaikenlaisia juttuja, yhtään ei ole jäänyt mieleen, harmi.  Kerran menimme asemalla ilmeisesti vain katselemaan ketä tulee ja lähtee, sehän oli joutilaiden huvia. Jostain syystä olin kauempaa Äijästä ja huusin ja kutsuin häntä, "Äijää". Joku lähellä ollut täti-ihminen kuuli huutoni ja alkoi torua minua, että miten minä kutsun vanhaa miestä. Taisin hädissäni sopertaa että hän on "meijä Äijä." No, Äijä selosti tädille mikä ero on karjalaisten Äijällä ja paikallisella äijällä.

Äijä, vaari, 1930-luvun alkupuolella. Olen muistanut hänet tällaisena aina.

Iitin käynnistä on muistissa kun valvoimme aika myöhään, vanhemmilla oli paljon jututeltavaa. Minulle tuli illalla tarve "huussiin". En ensin kehdannut Iidalle sitä sanoa ja kysyä missä huusi on. Lopulta oli uskallettava ja pyysin häntä mukaan, mutta hän sanoi noin ison pojan pystyvän menemään huussiin yksinkin. Se oli kova paikka, sudet tuli pimeässä mieleen, niitä kerrottiin olleen liikkeellä, pelkäsin kovin. Vieläkin muistan sen. Lisäksi hätä oli niin suuri, että en ehtinyt edes huussiin asti, vaan pihalle lumihankeen päästin kaikki, onneksi ei ehtinyt housuihin. Pelkällä lumella pyyhin ahterini ja kiireesti sisään. Pihalla valoa oli sen verran kuin ikkunan ”Molotohvin” verhon vierestä pääsi ja oli hiukan kuutamokin.

Lähellä Kivitaloa oli Maijan kahvila, sinne kylän ukot kerääntyivät turinoimaan ja pilsneriä juomaan, paljon muuta siellä ei tainnut ollakaan. Jotain muistan Äijän minullekin ostaneen. Äijä kävi kahvilassa usein, olihan se ajankulua vanhalle miehelle. Joku alkoi puhua, ehkä äijä itse laskea leikkiä, että Maija on hänen morsiamensa. Tästä olen kirjoittanut kirjeenkin Lempi-tädille, Äijän tyttärelle, Turkuun, että äijällä on sussu. Äijä oli jäänyt leskeksi kesällä kun minä keväällä 1933 synnyin.

  Koulussa
   
Aloitin koulun Pakaan aseman lähellä olevassa Riihiojan koulussa saman aikaisesti veljeni kanssa. Olen puolitoista vuotta nuorempi. Veljeni oli aloittanut koulun syksyllä 1938, mutta sairastui keltatautiin (munuaistautiin) joten koulu jäi kesken. Seuraavana vuotena 1939 hän aloitti uudestaan, mutta tuli sota koulu otettiin Lottien käyttöön ja kaikki mannolalaiset lähtivät marraskuun 30 päivä sodan alta pakoon. Uusi alku tapahtui siis vasta syksyllä 1940 molemmille yhdessä.

 Reijo ei muista koska oppi kirjoittaan, mutta minä aloin opetella jo talvella 1940 Padasjoella, kirjoittelin isälle rintamalle lähetettäviin kirjeisiin meidän kaikkien nimet monta kertaa tikkukirjaimilla.

Talvella 1941 emme tietysti vielä osanneet sujuvasti lukea, niin isä päätti auttaa meitä. Lainasimme koululta Kiven Seitsemän Veljestä ja isä luki sitä meille iltaisin. Se oli lapsista jännä kirja, olihan se meidän ensimmäinen ”luettu” kirja. Ehkä opettaja oli sitä suositellut. Minulla ei ole käsitystä paljonko isä siihen mennessä oli kirjallisuutta lukenut, myöhemminkin tuskin ollenkaan. Sanomalehtiä kylläkin luki ahkerasti, usein tarkkaan melkein koko lehden.

Veljeni muistaa alakoulusta, oli kolme kertaa parituntia laiskalla kun ei suostunut laulamaan la la la la la. Opettaja oli jopa isälle käynyt valittamassa, ettei veljeni suostu laulamaan. Isä oli sanonut opettajalle ettei hänen tarvitse laulaa.

Alakoulun opettaja oli Aili Myllyvirta. Kouluajoista muistan sen kun kerran koulusta lähtiessä ja reppuja pakatessa vetäisin Arvon repusta tyhjän maitopullon pois, leikilläni kiusaksi, olihan Arvo meidän kavereitani. Arvo suuttui ja löi pullolla päähäni niin kovaa että veri alkoi vuotaa. Joku haki opettajan. Hän putsasi pääni ja jätti meidät molemmat laiskalle, yhdessä me varmaan palasimme kotiin sen kummemmin vihoittelematta.

Eräs alakoulumuisto on sellainen joka minua harmitti, yksi tyttö sanoi toisille että menee minun kanssani naimisiin kun tulemme suureksi. Keksin hänelle sellaisen kiusan, että sanoin hänelle opettajan pyytäneen häntä käymään luonaan välitunnin aikana. Katselimme kun hän meni ja yllätyksemme opettaja antoi hänelle sokeripalan lohdutukseksi kun tyttö rupesi itkemään ja huomasi häntä narratun. Sokeripala hiukan harmitti meitä muita. 

Tästä on myöhemmin pieni muisto. Minulla oli 1950-luvun lopulla tapana reisata juhanneksen tienoilla tutustumassa eri paikoissa Juhannusjuhlia. Sinä vuonna olin Lahdessa. Ja juhannuspäivänä päätin käydä katsomassa Arvoa Orimattilassa. Se oli viimeinen juhannus kun minulla ei ollut autoa. Kuljin siihen asti linja-autoilla. Tiesin suurin piirtein missä päin Arvon koti oli. Läksin käveleen sinne päin ja kyselin vastaan tulijoilta missä Aallot asuvat. Viimeiseltä tulijalta kysyin talon paikkaa. No hän sanoi ja lisäsi että tuoltahan Arvo näyttää tulevan. Arvo oli menossa Kalliorinteen lavalle ja kutsui minut mukaan. Meillähän oli hauskaa että näin tavattiin. Vahinko vain en tavannut hänen vanhempiaan. Käveltiin paikkaan mistä linja-auto tulee. Sinne mennessä ohitimme paikallisen baarin. Esittelen sinulle baarin myyjättären sinulle. Baari ei ollutkaan vielä auki, vahinko. Olisit tavannut tytön joka lupasi sinun kanssa mennä naimisiin. Tyttö on hiljainen, käy tansseissa harvoin. Pyysin Arvolta, että sanoo jos hän tulee tansseihin. Taisin tanssia useamman kerran, kun kohtasin Arvon ja sanoin, että minun on lähdettävä Lahteen koska linja-auto sinne lähtee pian, minulla on hotelli huone siellä. Arvo ei tyttöä nähnyt ja hän käy varsin harvoin tansseissa. Hänen perheensä ei oikein taida salli sellaisia huveja.

Kerran meiltä loppui kuukauden voiannos ja äiti laittoi suolaa leivän päälle, joku tietysti irvisteli siitä, minua se suututti ja heitin suolaa sen silmille, valitti heti opettajalle. Opettaja oli vihainen mutta ei jättänyt laiskalle.

Toisella luokalla alakoulussa teetettiin myös pojilla tyttöjen käsitöitä. Virkkasin mm. patalapun, siitä tuli kiero. Kuitenkin luokan parhaan nenäliinan tein, käänteen ompeleet olivat tasaisemmat ja siistimmät kuin muilla, ei edes tytöt tehneet niin hyviä. Olin mielissäni kun opettaja kehui. Mitä muuta tein ei ole muistissa, veistosluokkaa ei alakoulussa edes ollut.

Meillä alakoululaisilla oli terveystarkastus yläkoulun puolella. Vain alushousut jalassa seisoimme rivissä kun valkotakkinen lääkäri, katsoi ryhtiä ja kysyi vointia. Otti sitten puulastan, tarkasti hampaat ja samaisella tikulla väänsi maitohampaan pois. Monilla oli suu sen jälkeen verinen, myös minulla.

Kerran tappelin välitunnilla yläkoulun pojan kanssa jonkun suukopun jälkeen, molemmat pyörimme pihan hietikossa, emmekä huomanneet välitunnin loppuneen ja opettajan ilmestyneen pihaan. Olimme alakoulun alueella. Laiskalle siitä olisi joutunut, mutta tytöt tulivat todistamaan, että yläkoulun poika oli aloittanut ja tullut meidän puolelle. Rajoja ei ollut kovin tarkoin merkitty.

Kolmantena vuotena siirryttiin yläkouluun, sen opettaja oli Kustaa Ervanne. Hän käytti lukulaseja normaalisti kun halusi lukea. Harmoonia soittaessaan hän pisti toiset lasit edellisten päälle, näki silloin ilmeisesti hiukan kauempaa. Ihmeellisintä oli se, kun jotain tekstiä ei nähnyt kummallakaan laseilla kunnolla, niin otti molemmat lasit pois ja katsoi oikein läheltä nenä kiinni paperissa, jolloin kaiketi näki tarpeeksi tarkasti.

Kerran Ervanne suuttui sahanasettajan tyttärelle Kirstille kun tämä ei tuntunut tajuavan mitään, jos paljon kuuntelikaan ja huusi että "mikä prinsessa sinä olet kun kaikki täytyy erikseen opettaa". Kirsti oli sellainen pimutyyppi jota ei koulu kiinnostanut, jos luki läksyjäänkään.

Sodan aikana oli koulussa erilaisia talkoita joita innolla teimme. Eräs sellainen oli pihkan kerääminen. Etsimme pihkaa sahan tukkiplaanilta, muistista on kadonnut paljonko saimme. Toinen keräilykohde oli luut. Niitä löysimme entisen teurastamon tontilta, jonne niitä oli haudattu. Niitä joutui vaan kaivamaan syvältä, saaliin suuruutta en muista. Niitä kävi moni muukin poika etsimässä. Pihkaa että luita tarvittiin liiman valmistamiseen sodan aikana.  

Suuret mottitalkoot pidettiin koko Suomessa eräänä vuonna. Olimme veljen kanssa isän mukana talkoissa koulun viereisessä metsässä. Isän kaatoi ja halkoi puut me pinottiin ne. Yhden motin saimme aikaiseksi. Palkkioksi saimme ostaa rautaisen rintamerkin, pienen kirveen. Jos olisimme tehneet enemmän, en muista määriä, niin olisimme saaneet hopeisen tai kultaisen värisen.     Talkoo kirves, rautanen.

Yläkoulussa 1942-43 teetettiin mm. juoksupyörä, kirvesvarsi ja pesäpallomaila. Arvo sai pesäpallomailasta parhaan arvosanan, tosin opettaja ei ehkä tiennyt, että se oli hänen isänsä tekemä. Arvon oma tekemä oli niin väärä, ettei opettaja sitä hyväksynyt, oli jo kyllästynyt neuvomaankin. Ja antoi hänelle kotitehtäväksi tehdä uusi ja pyytää neuvoa isältä. Ei Arvo mailaa kotona edes yrittänyt tehdä vaan sen teki isä ja siron tekikin. Olin kateellinen.

Kerran hiihtelimme hämärässä kouluun ennen joulua kun kuulin kauniilla äänellä laulettavan laulua ”Mä vartiossa seison yöllä yksinäin…”. Laulaja oli Arvo, joka oli lähtenyt kouluun eri latua kun me. Tiesin Arvon olevan hyvä laulaja. Se oli sota-ajan suosittu laulu.

Osa koulumatkasta kulki pellon reunaa ja joskus lumimyrsky haittasi. Erään kerran oli satanut paljon lunta, emmekä menneet suksilla kouluun. Kotiin palatessa myrskytuuli ja lumituisku oli niin voimakas ettemme nähneet eteemme ja vaikeaa oli hengittääkin. Piti kulkea takaperin joten eksyin tieltä ja upposin syvään lumeen, maantieojaan. Aloin pelätä että pääsenkö edes pois ojasta ja löydänkö tielle. Huutelin hädässäni jo muita koska he olivat kadonneet näkyvistä. Tuulenpuuskien välillä löytyivät muutkin ja selvittiinhän siitäkin.

Meillä oli määräys tulla kotiin suoraan koulusta, mutta joskus viettelys pojilla on liian suuri seikkailuun. Saimme Arvon kanssa päähämme tehdä tunneleita lumeen, lunta oli nimittäin hyvin paljon. Sahan mäellä oli matalaa, pikkupojan korkuista kuusikkoa, lähes kokonaan lumen ja vahvan hangen, peittämää. Hangen alla lumi oli pehmeää ja kuusien väleistä pääsi ryömimään tarvitsematta paljon kaivaa. Kädet olivat ainoat välineemme. Ilmeisesti kaivelimme niin kauan, että äiti tuli etsimään meitä. Kuullessamme äidin huudon nousimme ”pintaan” hangen alta. Veljeni oli kotiin tullessaan kertonut mihin pojat jäivät. Olimme aivan märkiä. Siitä saimme toruja, Arvo taisi saada enemmänkin kuin toruja. Isä oli silloin sotapalveluksessa eikä äidillä ollut tapana kurittaa, isä joskus antoi remelillä, vyöllä, ahteriin. Jos joskus oli syytä antaa voimakkaampaa kuritusta niin uhkasi antaa solkipuolella. Sitä ei koskaan tarvittu. Pikkusiskolle riitti varotukseksi vitsa oven puolessa, en muista sitä koskaan käytetyn.

  Askartelua
   
Minua kiinnosti kaikenlainen näprääminen, tein puukolla kaiken näköisiä esineitä, mm pieniä leikkirekiä ja muita leikki­välineitä puutikuista ja minua pidettiin taitavana ikäisekseen. Muistan hyvin mm. pari-reen joka oli ehkä 20 cm pitkiä. Edellä mainitun perheen pikkutytön teki niitä mieli ja niin annoin ne hänelle lähtiessämme Koivistolle syksyllä 1943. Siihen aikaan ei leikkikaluja tainnut paljon olla niin pienillä lapsilla.

Isä opetti meille vispilän tekoa koivunvitsaksista. Kyllä siinä oli vääntämistä ja tekemistä miten sai kädensijan oikein ja kauniin näköiseksi ja tiukaksi. Tulihan siitä käyttökelpoinen. Vispilän teosta parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen sen viimeistely. Liian pitkät vitsakset on leikattava sopivan pituisiksi. Poikasen kädessä puukko ei aina ohjaudu niin kuin pitäisi, vitsakset leikkautuivat sopivasti, mutta samalla meni myös pienipala nimettömän sormen päästä, ei siitä verta tullut. Kasvoihan siihen uusi pala, mutta jälki näkyy siinä tänäkin päivänä, muistona lapsuuden vispilänteosta.

Savilammikoiden jäälle piti talvella päästä luistelemaan, mutta mistä luistimet? Ei ollut rahaa ja oliko saatavinakaan. Olimme kyllä kuulleet ”Nurmeksesta”, kenkiin kiinnitettävistä luistimista, mutta mistä me sellaiset olisimme saaneet. Sota-aikana oli tärkeämpiäkin hankintoja työnjohtajankin perheellä. Niinpä päätimme tehdä itse. Jossain lehdessä taisi olla malli ja ohjeet. Minulle tuli jo Koivistolla Joka Poika niminen lehti ja sillä sisarlehti Joka Pojan Askartelu ehkä malli oli siinä. Teimme sopivankokoisista puusta kenkiin sidottavat kapulat ja teriksi löysimme vanhan pokasahan terän. Sahasimme em. kapulaan ensin terille urat ja sitten kiilasimme terät uraan sileä puoli alas päin. Saimme terät katkottua sopivan pituisiksi, mutta emme kärkiä kunnolla viistoksi. Katkaisu olikin tekniikkalaji mutta jollain konstilla se onnistui. Sahanterät olivat ohuet, joten ei niistä kunnon luistimia tullut, ne upposivat jäähän jo meidän kevyistä painoista. Tiesimme että sahalla oli vanhoja raamisahan teriä ja ne olivat paksumpia, mutta itse emme pystyneet niitä muokkaamaan eikä kukaan suostunut tekemään.

  Touhuilua
   
Minä opettelin polkupyörällä ajoa Pakaalla. Isällä oli erikoinen pyörä, sen runko oli normaalia korkeammalla, muistaakseni lähes 10 cm. Sillä oli runkojen välistä siten helppo ajaa, pyörä joutui ajaessa olemaan vinossa. Opettelin tasapainon hallintaa siten, että sahan mäestä otin vauhtia aina korkeammalta ja korkeammalta, tasapaino säilyi aina pitemmälle ja pitemmälle, lopuksi aina kivitalon pihaan asti eli vaarallisesti yli junaradan yli(taso)käytävää myöten. Muutama päivä ennen koulun alkua lähdin ajeleen koululle ja  kaaduin pahasti lähellä koulua. Naama oli ruvessa kun aloitin koulun käyntini toiselle alakoulun luokalle syksyllä 1941. Tien laidassa oli pehmeää hiekkaa ja tasapaino horjahti ja jouduin löysään hiekkaan, kaaduin ja naama edellä tiehen.

Me innostuttiin tietysti mäkihypystä kun luimme lehdestä Lahden mäestä silloisesta kuuluisasta hyppääjästä Leo Laaksosta. Tehtaan santakuopassa meillä oli pieni mäki mutta sehän ei riittänyt. Niinpä me Arvon kanssa tehtiin lisäkoroke. Raahasimme lautarojuja "torniksi" ja saatiin lisää vauhtia. Sitten vaan hyppäämään. Muistan viimeisen hyppyni siitä mäestä. Äijä oli ostanut minulle tavalliset sukset, jotka olivat liian lyhyet tavalliseen hiihtoonkin, ilmeisesti saanut halvalla tai jos ei ollut paljon valinnan varaa. Kun loppujen lopuksi olin rohjennut ottaa vauhtia ”tornistamme” ja uskalsin myös ponnistaa, niin lensin komeasti ja säikähdin itsekin. Mätkähdin maahan pyörien alustalla ympäri, pökerryksestä selvittyäni huomasin poikienkin pelästyneen. Onneksi en kolhinut itseäni eikä suksetkaan rikkoutuneet. Häpeissäni kaatumisesta mutta miesmäisenä arvioin pudotuspaikkaa, todeten ilmalennon olleen  n. 10 metriä ja pitempi kuin muilla, tosin kaatunut hyppy. Se on jäänyt mäkiennätykseni. Saimme raahata  ne lautarojut takaisin sahalle kun Arvon isä huomasi tekosemme.
    Lapiosuolla, Pakaan kylän metsässä muutaman kilometrin päässä, oli hyppyrimäki, ehkä n. 25-30 metrin mäki. Kävimme pari kertaa kokeilemassa, uskallammeko hypätä. Emme uskaltaneet, alustalta laskeminen oli meille liian helppoa. Kiipesin kerran hyppyrin päälle ja peruutin niin ylös kuin oli mahdollista ja laskin siitä, mutta ei sellaisella vauhdilla mihinkään lennä, putosin vain hyppyrin nokalta tasaiselle. Hyppytornista ei uskaltanut laskea meistä kukaan. Aikuisia ei koskaan ollut mukana.

Arvo innostui kasvattamaan kaneja jonkun tutun neuvosta, sai kanipariskunnan ja me tietysti tulimme avuksi hoitamaan. Kivitalon takana oli entinen kanala jonne kanit sijoitettiin. Kanit alkoivat lisääntyä kauheasti, teimme pilttuita uroksille ja naarailla, mutta eivät koiraat niissä pysyneet. Arvon isä Eino tarkasti mitkä olivat koiraita ja  mitkä naaraita, mehän ei siitä mitään ymmärtäneet. Meillä alkoi lopulta olla kanalassa lattiatasossa neljä karsinaa ja vielä yksi parveke. Jopa parvekkeelta koiras hyppäsi reunan yli alas.

Me palattiin 1943 Koivistolle, Reijo ja isä keväällä, me muut syksyllä. Me olisimme ottaneet pari kania mukaan mutta isä ei antanut. Kaneja oli serkuilla kotikylässä Mannolassa vapaana vaivaksi asti. Arvokin lopetti kanien pidon meidän lähdettyämme. En muista tekikö joku niistä paistia, Arvon isä taisi kerran kokeilla ja tarjosi meillekin, ei maistunut.

Arvo oli joltain perhetutulta saanut pienoispuimakoneen n. metrin pituisen. Se oli ihmeellinen laite, puintirumpu pyöri ja oljen ulostyöntäjät toimivat kuten oikeassa koneessa, sivussa jyvien säkityslaite paikallaan. Arvo ei oikein ollut kiinnostunut koko lahjasta ja kauppasi sitä minulle kun lähdimme Koivistolle 1943, mutta isä ei antanut ostaa.

Kerran sain seurata sahalla miten kirjanpitoa pidettiin kun laudat laskettiin ja merkattiin ylös puulevylle. Ne piti tarkasti kirjata koska ne olivat ns. vientitavaraa ja vietiin junalla Loviisaan ja siellä laivaan ja Saksaan. Laudoista kaapattiin, sahattiin, pois vajaakanttiset osat ja siirrettiin suoraan junan vaunuun, sahalla oli oma sivuraide ja työpiste oli aivan raiteen vieressä.

Merkintä tekniikka oli sellainen, että sileä laudan pätkä oli ruudutettu pieniin ruutuihin. Kun merkintä alkoi niin eka laudasta painettiin piikillä ruudun kulmaan merkki ja joka laudasta aina merkki uuteen kulmaan, ruudun kulmiin tuli neljä merkkiä eli neljä lautaa. Sitten vedettiin pisteistä piikillä viiva eli ruutuun tuli neljä sivua, nyt oli kahdeksan lautaa. Seuraavaksi syntyneeseen neliöön vedettiin viivat kulmasta kulmaan, näin saatiin kaksi lautaa merkityksi ja niin yhteen ruudukkoon tuli kymmenen merkintää eli kymmenen lautaa oli kaapattu ja siirretty junan vaunuun. Seuraavaan ruutuun tuli seitsemän merkintää koska ruudun yksi sivu oli jo valmiina eli kaksi pistettä ja viiva. Ruudut laskettiin yhteen, huomioiden että rivin ensimmäisessä ruudussa oli kymmenen merkintää. Tällaista opetti laudanlaskija minulle, poikaselle.

Saha oli tavanomaisin meidän poikien kiinnostuksen kohde. Mehän liikuimme yleensä työajan ulkopuolella, muina aikoina meidät ajettiin sieltä pois. Kerran pääsimme kuitenkin autotallin vintille ja näimme mitä aarteita siellä oli. Autojen vanhat nopeus- ja matkamittarit herättivät mielenkiintoamme. Eivät antaneet niitä meille, niinpä meidän piti päästä vintille. Vintille emme päässeet sisärappuja myöten kun autotallin ovet olivat lukitut. Jostain löysimme tikapuut joita kykenimme kantamaan ja kiipesimme oven päällä olleesta luukusta sisään, tikkaat vedimme ylös ja niin etsimme puolipimeässä aarteita. Kun olimme "saalistusmatkalla” varsinkin tytöllä oli tapana etsiä meitä, missä olemme ja mitä puuhaamme, tekivät "hälytyksen" vanhemmille jos katsoivat aiheelliseksi. Nytkin kuulimme että meitä etsittiin sahalta. Olimme niin kauan hiljaa että vaaraa oli ohi. Löysimme sopivan mittarin, toimme kotiin ja purimme se osiin, siitä sai numeroilla varustettuja pieniä rullia joista voi kuivitella tekevänsä mitä tahansa. Siihenhän meillä ei ollut taitoa, pääasia meillä oli saada se puretuksi, sen aikuiset mittarit saikin puretuksi. Ainakin yhden puretun mittarin veimme takaisin, tietysti hajotettuna. Emme niitä kasata osanneet.  

Tässä Niinikosken Höyrysaha Osakeyhtiön rakennus n. 1946 Arvolta saatukuva. Katolla taisi v.1940-43 olla kookas nimikyltti jossa sahan nimi oli isoilla kirjaimilla. Oikea kookas rakennus oli varsinainen saha, valkea rakennussiipi oli autotalli ja korjausverstas. Valkeassa osassa ylhäällä näkyy ikkuna josta menimme vintille ja josta kerron tekstissä.

Useasti meidän leikkimme olikin piileskellä tytöiltä, sahalla sellaisia paikkoja olikin paljon. Eräs sellainen oli lautataapelien monet lokerot. Ilmeisesti nopeamman kuivumisen toivossa laudat oli taapeloitu ristiin ja harvaan, niin että sinne jäi jopa 0,5 x 1 metrin aukkoja ja aukko jatkui aina taapelin kattoon asti. Taapelit oli ladottu 50 cm pukkien päälle ja alta pääsi helposti aukkoon. Kun otti laudan pätkän mukaan niin sai istuin alustan, sivusta saattoi nähdä lautojen raosta kun meitä etsittiin. Ja tarpeeksi ylös kun meni niin eivät päässeet näkemään rakosista, eivätkä uskaltaneen usein ruohoisen taapelin alle ryömiä ja yhdessä taapelissa aukkoja oli lukemattomia. Jotkut taapelit oli ladottu tiiviimmiksi eikä niiden aukkoihin mahtunut.

Useimmiten se oli leikkiä, mutta kerran oli melkein tosi kysymyksessä. Arvo jolla oli joskus taipumus tehdä tosi pahaakin. Kerran hän oli löytänyt pikkulinnun pesän ja hävittänyt sen, emme ehtineet estää. Tytöt huomasivat ja itkien hautasivat poikaset. Uhkasivat rangaista meitä. Me pakoon ja pääsimme sisään isoon höylätyn tavaran varastoon, seinän alta ahtaasta välistä jossa esteenä oli vain korkea ruoho. Siinä me olimme mestareita rikkomatta mitään, tiesimme mistä minnekin pääsee. Tytöt näkivät minne menimme, hakivat aikuisia apuun, saivat avaimet ja tulivat etsimään.  Varaston raput ja käytävät olivat varsin hatarat eikä niissä mitään kaiteita ollut, arvelimme ettei heistä kukaan uskalla kiivetä ylös. Koko joukko uskalsi tulla toiseen kerrokseen, me jatkoimme kolmanteen kerrokseen. Kolmanteen alkoi kiivetä rohkein aikuinen, silloin meille tuli kiire. Huomasimme että varaston harjan poikkituille oli heitetty jotakin lautoja ja mehän pääsimme sinnekin, eikä sinne edes alhaalta päin näkynyt. Kolmanteen kerrokseen tullut taisi olla äitini. Kun eivät löytäneen, luopuivat etsimisestä, arvelivat että olimme vikkelämpiä ja häipyneet lautavarastosta.

Meni aikaa ennen kuin palasimme kotia ja kun syyllinen selvisi niin Arvo sai vain suuremmat nuhteet kun me. Kuritusta saimme harvoin, meille isä antoi joskus "mitä kuuluu ja kuka käski", se tarkoitti esim. remelillä, vyöllä, kevyttä piiskausta. Mutta meillä oli jännää.

Eräänä keväänä lähellä Kivitaloa poltettiin miilua, saha tarvitsi koivuhiiltä. Vanha miilunpolttaja kutsuttiin työhön. Me pojat saimme uuden mielenkiinnon kohteen, seurasimme koivuhalkojen ladontaa ja miilun peittämistä mullalla. Olimme paikalla kun se sytytettiin ja alkoivat pienellä tulella polttaa. Miilua vahdittiin yötä päivää. Valvojan tehtävä oli seurata ettei peitteen päältä ala tulla sauhua liian voimakkaasti, se oli merkkinä että tuli leimahtaa pian läpi, piti olla valmiina peittämään. Koko ajanhan miilu savusi hiukan. Jotain nestettäkin valuttivat putkea myöten miilun alta, mitä lienee sisältänyt veden lisäksi.

Vanha mestari kertoi meille mielellään miten miilua pitää polttaa, ei saanut päästää tulta liian voimakkaaksi, puut palavat eivätkä hiilly.

Niinikosken Maamiesseuran talossa näimme elämämme ensimmäisen elokuvan. Eka kuva oli Seitsemän Veljestä. Siitä on jäänyt mieleen kohtaus Hiidenkivellä. Meidän mielestä osa häristä oli lehmiä. Toinen mieleen jäänyt kohtaus on kun yksi veljeksistä meni Lusiferin kanssa nahkatorniin. Voimakkaammin muistissa kuitenkin on kun alkukuvassa näytettiin raudan valssausta, se oli kuvattu niin, että kuuma hehkuva rautapalkki tulee suoraan katsojaan päin, sali kohahti kun kaikki pelästyivät ja vetäytyivät taakse päin.  

Tässä Niinikosken Nuorisoseuran talo, vai oliko Maamiesseuran talo, vuoden 1962 asussa. Siellä näin elämäni ensimmäisen elokuvani n. 1942, Seitsemän Veljestä.

Työnjohtajan veljellä oli valokuvauskone, kamera, ja viimeisenä kesänä saimme ostettua filmiä. Halusimme Pakaalta kuvia muistoksi ja hän otti rullallisen kuvia meistä ja ympäristöstä. Se lähettiin Orimattilaan kehitettäväksi, mutta emme ehtineet hakea sitä kun lähdimme Koivistolle. Kun useita vuosikymmeniä myöhemmin kyselin valokuvaamoa, se oli lopettanut toimintansa jo vuosia aikaisemmin.

Juna oli mielenkiintomme kohde useinkin. Kerran aloimme litistää pennin rahoja panemalla niitä kiskoille. Arvo, jolta tahtoi leikit mennä joskus ylitse, alkoi laittaa kiviä kiskoille, pienet kivet meni siruiksi, mutta kun hän alkoi pistää radalle isoja kiviä niin meille tuli työ potkia niitä pois kun juna jo lähestyi, tajutessamme vaaran. Veturinkuljettaja soitti joskus kelloa kun urheilimme kuka viimeksi juoksee radan yli junan lähestyessä. Saimme usein tekosistamme moitteita. Isä taisi uhata remelillä, vyöllä, solkipuolella jos ei tehoa

Junan tuloa Loviisasta päin meillä oli tapan seurata jo kaukaa, rata oli suora ja juna tuli mäkeä ylös, joten ensin näkyi vain musta savu ja vähitellen koko juna. Olimme oppineet koulussa että maapallo on pyöreä ja sen näkee kun höyrylaiva saapuu, niin ensin näkyy savu. Juna tulo ei tainnut todistaa maapallon pyöreyttä ymmärsimme.

Pakaan aseman päällikkönä oli Sarenius niminen mies jota me hiukan pelkäsimme. Pienellä paikkakunnalla ilmeisesti kaikki virkamiehet ovat tärkeitä herroja jotka katsovat velvollisuudekseen vahtia muutakin kuin työhönsä liittyvää. Olimme kerran, me kolme "pahantekijää" kivittämässä sähköpylväiden posliinisia eristimiä, ns. kuppeja joiksi niitä nimitimme. Sarenius sattui paikalle ja huomasi tekosemme. Uhkasi meitä kasvatuslaitoksella, minä heti peloissani selittämään että minä en heittänyt kun kerran, eikä sekään osunut. Tämän jälkeen en ikinä heitellyt kuppeja kivillä ja näin painajaisunta silloin tällöin useita vuosia myöhemmin, että minua tullaan hakeen kasvatuslaitokseen. Ei me niitä kuppeja koskaan oltu rikki saaneet ja harvoin yritettiinkään, Sarenius vaan sattui kerran paikalle. Ei meidän tekosemme tietoista ilkivaltaa ollut, joskus vain hyvän ja pahan raja oli häipyvä. Kasvatuslaitokset taisivat olla silloin muodissa pahankurisille lapsille.

Asema rakennuksen vieressä oli varastorakennus ja sen päädyssä koroke junan lähettäjää varten. Siinä mekin joskus istuttiin, se oli pikkupojan pään korkeudella. Varaston seinään, korokkeen korkeudelle, oli veistetty useita nimikirjaimia ja tietysti meidänkin kirjaimet siinä piti löytymän. Ne piti tehdä salaa ettei asemapäällikkö nähnyt.

Ikävin tapaus Pakaan asemalla sattui meille pojille ja sen muistoa veljeni on saanut kantaa koko ikänsä. Meidän eräs tärkeimpiä huvimme oli mennä asemalle kun juna tulee, seuraamaan ketä sieltä tulee ja lähtee. Kerran huomasimme junan tulon hiukan myöhään ja meille tuli kiire juosta oikotietä asemalle. Oikotietä jouduimme junan väärälle puolelle. Juna ei vielä ollut täysin pysähtynyt kun Arvo meni vaunujen välistä puskureiden varassa asemalaiturille. Veljeni aikoi tehdä samoin. Ylittäessä täytyi ottaa kiinni puskurin laipasta ja kun veljeni oli puskurin päällä, sormet laippojen välissä, juna pysähtyi ja sormet välissä, kaksi keskimmäistä sormea vahingoittui eikä kättä saanut irti puskurista. Joku kuuli veljeni kovan huudon, asemapäällikkö tuli ja käski junan nykäistä hiukan jotta käden sai irti. Minä katselin toisella puolella peloissani. Irti päästessään veljeni läksi itkien juoksemaan kotiin. Isä sai hälytettyä työnjohtajan viemään veljeäni sahan punaisella kuorma-autolla Orimattilaan lääkäriin. Siellä lääkäri katkaisi sormista litistyneen osan pois ja niin veljelläni on pari sormea hiukan lyhyemmät. Kärsimykset olivat kovat ennen kuin lääkäriin pääsi ja sen jälkeenkin. Mutta me pojat saimme kovan opin. Muistan tulleeni kotiin samaa oikopolkua hiljalleen ja kauan. Kotona odottelimme sydän kurkussa siskon kanssa isän ja veljen paluuta kotiin. Äiti oli silloinkin sairaalassa. Tulivat myöhään. Oli onni että onnettomuus tapahtui illalla ja sahan auto oli käytettävissä. En muista oliko kylässä yhtään muuta autoa.  

Joskus kylminä aikoina odottelimme aseman odotushuoneessa. Kerran istuin jalat ristissä penkillä kun asemapäällikkö tuli, huomasi asentoni ja sanoi, että tuleeko minusta räätäli kun istun räätälin vanhanaikaisessa asennossa. Ei tullut.  

Pakaan asemarakennus n.1962. Odotushuone ja pieni virasto oli radan puoleisessa päädyssä ja muu osa asemapäällikön asuntoa. Varastorakennus oli purettu ja tie ja ylikäytävä tehty puutalotehtaalle. Aseman kohdalla oli sivuraide ja isot polttopuuvarastot vieressä. Toinen sivuraide oli sahan kohdalla, meidän kivitalomme kohdalla  Vuonna 2005 ei ollut enää asemarakennustakaan eikä puutalotehdasta.

Poikasia kiinnostaa tietysti tupakka. Arvo oli ottanut isänsä tupakkamaalta yhden tupakan lehden, silloin kasvatettiin yleisesti tupakkaa, ja me päätettiin kuivata se ja maistaa miltä se maistuu. Teimme savikuopan laidalle tiilistä, niitähän siellä oli tiilenpolttopaikalla, jonkinlaisen uunin, tuli pesään ja tupakanlehti tiilen päälle. Tupakanlehti ei suostunut kuivumaan, vetisty vain vaikka neljä tuntia lämmitimme. Ei päästy kokeilemaan, eikä meistä kenestäkään tullut tupakkamiehiä.

Arvolla oli myös pienoiskuorma-auto, tehty puusta, noin metrin pituinen, lahja samalta perheeltä kuin puimakonekin. Sillä me "ajoimme" aseman "puuplaanille" puita. Asemalle menevän oikopolun varrella kasvoi haapoja n. kolme senttiä läpimitaltaan, Arvo otti kotoaan sahan, niinpä me kaadoimme pieniä haapoja, pätkimme sopivan pituisiksi, lastasimme autoon ja vedimme asemalle. Touhua sekin, ennen kuin joku huomasi mitä teimme.

Oli löydettävä toisenlaista kuormaa. Keksimme voikukan varret. Kun varren halkaisee ja pistää veteen niin se menee rullalle. Siten saimme ”bensiinitynnyreitä” automme lavalle. Hiukan lapsellista puuhaa kouluikäisille. Meiltähän oli osa lapsuusvuosista mennyt muuttoihin ja vieraisiin oloihin sopeutumiseen.

Sahalla kuljetettiin laudat rullakoilla lautatarhaan kiskoja pitkin. Rata kulki loivassa alamäessä aivan Niinikosken maantien vieressä, radan alapäässä oli kääntöpöytä jolla rullakko käännettiin lautatarhan alaosaan. Tämä mäki ja rullakko kiinnosti meitä siten, että laskimme sillä mäkeä. Työnsimme rullakon mäenpäälle ja laskimme alas. Rullakossa oli jarrut ja yksi pojista istui jarruvivun viereen ja ennen kääntöpöytää jarrut päälle. Sitä tuli kilpailu kuka uskaltaa päästää lähemmäksi kääntöpöytää ja Arvohan sen voitti. Hän päästi vauhdilla kääntöpöydän yli, emmekä jaksaneet nostaa rullakkoa takaisin radalle. Hän itse oli ehtinyt hypätä rullakosta pois. Se leikki loppui siihen kun työmiehet saivat aamulla ensitöikseen nostaa rullakon radalle. Sen jälkeen rullakko oli lukittu. Tämäkään huvi ei ollut vaaratonta, rullakko saattoi pudota voimakkaassa jarrutuksessa kiskoilta ja jalat oli vaarassa, varsinkin jos rullakko putoaa kokonaan kääntöpöydältä tai kääntöpöytä oli poikittain.

Pakaan kylässä asusti muurahaisten munien keräilijä, vanha ja pieni mies. Hän kävi usein Maijan kahvilassa puhui työstään meille lapsillekin. Kerran pyysimme päästä katsomaan miten niitä kerätään. Hän lupasi sen jonakin aurinkoisena päivänä näyttää. Yhdessä menimme metsään. Mies teki tasaiselle kalliolle tuoreista koivun tuuhealehtisistä oksista kehän, n. 4 m läpimitaltaan. Haki pari  muurahaispesää, lapioi osan pesän yläosasta sivuun, kaivoi syvältä missä varsinainen pesä ja munat olivat ja kaatoi ne säkkiin. Kantoi säkin kalliolle ja tyhjensi ja levitti pesän em. kehän keskelle. Hän oli itsekin melkein muurahaisten peittämä, juuttisäkkejä kun olivat. Väitti ettei ne häntä pahemmin häirinneet. Muurahaiset alkoivat heti kantaa munia varjoon lehtikehän alle. Sen jälkeen ei tarvinnut kuin odottaa että kaikki munat oli siirretty varjoon. Sieltä hän keräsi ne lasipurkkiin ja vei Orimattilan apteekkiin saaden pienen elantonsa siten. Hän lienee ollut jo ylittänyt 70 vuotta mutta pirteä mies, muuta emme hänestä tienneet.

Sahalla oli yövahti joka jostain syystä ei meistä pitänyt, pelkäsi että tehdään jotakin pahaa. Ja tehtiinhän me kun sitä kerran odotettiin. Vahti tuli vuorolleen jo alkuillasta, kierrosten välillä piti taukoa pannuhuoneessa höyrypannun päällä lämpimässä. Meidän päähän pälkähti kiusata hiukan. Pannuhuoneen oven edessä oli sirkkeli, kaappari, jolla jätepuu katkottiin metrin pituisiksi. Yksi pojista meni ja otti kaapparin vetohihnan pois päältä, pyöräytti terän pyörimään ja äkkiä pois montusta. Toinen poika heitti ohuen riman terään jolloin suuri terä piti kovan räminän ja me juostiin karkuun. Yövahti tietysti kuuli sen ja tuli vihaisena ulos pannuhuoneesta lähti joskus jahtaamaan meitä keppi kädessä. Olimme tietysti vikkelämpiä. Yövahti oli valittanut meistä äidille, ei työnjohtajan pojan äidille, ja sanonut että kyllä hän meidät vielä kiinni saa kun pääsee vauhtiin. Lopetimme ilkeydet muutamaan kertaan, eikä meillä yövahdin aikana ollut menemistä sahan lähellekään.

Kesäseisokin aikana höyrypannu piti putsata kattilaan kertyneestä slakista, pinttymästä noesta, siihen sopi vain hyvin laiha mies. Me pojat olimme tarpeeksi pieniä ja laihoja mahtumaan, niin Arvo ja veljeni sai 10-vuotiaana kesätyön joka kesti muutaman päivän. Minua harmitti kun en päässyt ansaitsemaan, paljonko saivat en muista. Heidän tehtävä oli teräsharjalla harjata vesiputkistojen ympärille kertynyt, puiden poltosta kertynyt kuona. Oli varsin likainen työ.

Eräänä syksynä kuulimme että koulun takana olevan kartanon metsästysseurue on kaatanut hirven ja alkavat pian nylkeä sitä. Meille tuli kiire, juoksimme sinne ja näimme kuinka nylkeminen oli jo pitkällä, hirvi roikkui takajaloista aidan orressa  ja talja, nahka, miltei kokonaan irti. Saimme katsella jonkin aikaa, sitten meidät käskettiin häipyä. Kaikki poikia kiinnostaa.

Meille meren rannalla syntyneille ja kasvaneille pojilla oli tarve käydä kesällä uimassa. Ainoa mahdollisuus oli erään pienen joen savinen vesi, nimeä en muista. Kävimme kerran kokeilemassa ja se riitti minulle, se oli vastenmielinen kokemus. Ojan pohja oli liejuinen ja kun oli vielä kerrottu että siellä on iilimatoja, pelkäsin niitäkin. Kivitalon lähellä olevien entisen tiilitehtaan savikuoppien pohjat oli samanlaisia kuin em. joessa, joten niissäkään emme uineet. Ne olivat varsinkin alkukesällä täynnä vettä.

Työjohtajan veli alkoi rakentaa itselleen taloa ja me tietysti seurasimme sen edistymistä.. Menimme kerran joukolla katsomaan, Äijä oli mukana, samoin pikkusisko. Perustus oli valmis ja lattiapalkit. Tietysti meidän piti hyppiä lattiapalkkeja pitkin. Pikkusisko, 6-vuotias, seurasi vanhempien esimerkkiä, eikä äijä ehtinyt estää. Niinhän siinä kävi ettei hän palkkien päällä pysynyt, putosi ja löi otsansa palkkiin. Verta alkoi vuotaa. Äijä hädissään otti käteensä ensimmäisen käteen sattuneen paperin palan ja pyyhki veren ettei vaatteet tahriintuisi. Paperi sattui olemaan sementtisäkin palanen. Ei siitä sen suurempaa vaaraa tullut ja arpikin katosi iän yötä.

  Kosketus sotaan
   
Aika jolloin Pakaalla olimme oli asemasodan aikaa, jolloin sotatoimet olivat vähäisiä. Uutisia seurasimme me lapsetkin pelolla. Pommeja ja desantteja ryssä pudotteli pitkälle sisämaahan. Myös Paakaalla näimme ilmataistelun, minäkin ehdin nähdä lentokoneet, mutta siskoni näki miten yksi kone putosi, itkien hän kuvaili miten se kiemurteli alas pudotessaan.  

Kenttäpostikortti 1943

Rasian on setäni Jouko "ostanut" itselleen tupakalla. Setäni ei tupakoinut mutta sotaväelle jaettiin tupakkaa ja saamallaan tupakalla hän teki kauppaa.

Myös desantteja pudotettiin ainakin kerran. Sahan työnjohtajan veli oli jonkinlainen kyläpäällikkö ja johti etsintöjä, hän oli jollain lailla invalidi ettei ollut sodassa. He löysivät alastulopaikan, laskuvarjon ja repun jossa oli jotain. Desantille oli varmaan tullut kiire koska oli sen hylännyt. Etsijöillä oli jostain saatu tieto, että ryssät jättävät repuissaan räjähteitä jotka räjähtäessään levittävät sirpaleita vaakatasossa. Niinpä heistä eräs oli kiivennyt puuhun ja sieltä kepillä tökkinyt reppua. Onneksi repussa ei ollut räjähtävää, vaan radiolähetin jonka mekin näimme Joku toinen ryhmä oli desantin tavoittanut.

Meidän perheessä ei ollut tapana, että jos isä tulee junalla jostain kotiin niin ei mennä vastaan asemalle, isä ei sitä halunnut. Siitä lienee tullut asenne ettei meillä tunteilla. Sain kerran koskettavan opetuksen kun kouluun mennessä tästä tuli puhe erään tytön kanssa ja minä sanoin, melkein miesmäisenä hänelle, ettei meillä ole tapana mene isää saattamaan tai mennä vastaan. Hän vastasi että hän menisi mielellään jos isä vain tulisi, silloin tajusin mitä olin sanonut, tiesin että tytön isä oli juuri sodassa kaatunut. Sen jälkeen yritin olla vastassa kun isä tuli jostakin kotiin ja kävin saattamassa.

Isä oli saanut vapautuksen sotaväestä, oli yli 40-vuotias, koska äiti joutui sairaalaan. Kuitenkin hän sai määräyksen palvelukseen, ehkä vuonna 1941, sillä muistan hänen olleen sotilaspuvussa ja teki asennon oven edessä kun lähti. Myöhemmin tiesin hänen olleen Lappeenrannan hevossairaalassa puolisen vuotta. Isän sisar Ida oli meidän lasten kanssa niin kauan kunnes äiti pääsi taas kotiin. Tarkemmat ajat ovat kadonneet muistista.

Lopuksi
    Tällaisia lapsuuden muistoja on mielessä pyörinyt koko ikäni, jos jaksoit loppuun niin kiitos. En ole kirjailija mutta toivon kirjoittavani ymmärrettävää tekstiä.

Vielä aivan viimeiseksi muutama kuva käydessäni Pakaalla n.1962. Kivitalon ympäristö oli täysin muuttunut, sahan toiminta oli laajentunut, aseman takana oli puutalotehdas. Vuonna 2005 alue oli jäälleen muuttunut, nyt paikalla kasvoi tiheä koivikko ja sahan paikalla iso kuusikko ja sahan mäellä oli talo ja Lahden-Loviisan radan raiteet nostettu ja levennetty, henkilöliikenne lopetettu. En valokuvannut koivikoita enkä kuusikoita. Eräs tapaamani mies sanoi Kivitalon olevan pystyssä tiheän koivikon keskellä mutta siellä majailee epämääräisen tuntuista sakkia.

Kivitalo näkyy keskellä, oikealla vaalean saunan takaa näkyy vanhan kanalan kattoa jossa kasvatimme kaneja. Oikealla olivat savikuopat. Vasen alue oli peltoa asemalle asti silloin 1942, nyt tukkikasoja täynnä. Kuvan otin suunnilleen paikassa jossa seurasimme hiilimiilun polttoa. Sahan mäellä näkyy talo metsän siimeksessä. Mäestä oli kahdelta suunnalta kaivettu hiekkaa. Ne olivat talvisin meidän mäenlaskupaikkoja.

Saha oli tietysti sota-aikaista modernimpi.

 

Puuplaania oli lähes asemalle asti.

Osa savikuopistakin oli jäljellä, rehevöityneet ja pienentyneet.

Veli Hämäläinen

Takaisin pääsivulle Takaisin alkuun Reveno al komenco

Takaisin Muistelmien sivulle