Toinen lähtö Mannolasta  

Veli Hämäläinen  
Isä oli saanut vuokratuksi Valtinkujan varrella Parkin-talon, Anttalaisen-taloksi sitä lienee viimeksi v 1939 ja 1944 sanottu. Ehdimme asua siinä vain pari viikkoa. Saman ajan Kokkoset viettivät Mannolassa kun taas piti lähteä. Ehkä ehtivät osan pakkauksista purkaa, kun piti pakata uudestaan.

Muutamia päiviä ennen kesäkuun 15. päivää oli annettu määräys että kaikki tavarat on pakattava valmiiksi ja yhteen puulaatikkoon on pantava maataloustyökaluja ja laatikko on vietävä kylätien varrelle, sekä osoitteeksi Halikko as. Näin tehtiin, isä pakkasi siihen vielä hyvän ja hänelle tärkeän pienoiskiväärin, olihan hän metsästäjä kalastuksen lisäksi. Myös ilmoitettiin, että Holmingin kuorma-autot tulevat ja keräävät tien varrelle tuodut laatikot Mannolasta mukaansa. Suunnitelma lienee ollut, että ne olisi kerätty ja viety Kiiskilässä roomuun tai Linnankiven pysäkille tai Kauppalan asemalle. Sotilaspoikana Mannolasta, yhtenä viimeisinä lähtenyt serkkupoika Risto sanoi, ettei autoja koskaan tullut. Taisi sota edetä niin nopeasti, ettei sellaiseen ollut aikaa ja muuta tärkeämpää oli kuljetettavana.

Kaikki oli valmiina pakattuna, ja odottelimme lähtökäskyä. Se tuli, ja 15. päivänä oli oltava Valtin kujasilla lähtö valmiina ja välttämättömät tavarat mukana sekä eväät muutamaksi päiväksi.

Edellisenä iltana kauppalaa pommitettiin rajusti, illan hämärässä katselimme it-tykkien ammusten valojuovia, niitä oli välillä tiuhassa, myös mereltä laivasto ampui. Näkymä on piirtynyt syvälle muistiini. Kun aloimme kuulla ammusten sirpaleiden vinkunaa Mannolan yllä, isä komensi meidät sisälle. Näimme myös venäläisen lentokoneen korkealla pilvien raosta lentävän pohjoiseen päin, oliko tuonut pommilastin kauppalaan vai oliko menossa Viipuriin?

Illalla piirsimme paperille Stalin kuvia ja alle tekstin: "Stalin vankka, käveleekö ankka" ja ripustimme ne seinälle. Myöhemmin tuli epäilys, jos vaikka ne joutuvatkin Stalin käsiin, niin mitä sitten? Otimme ne seiniltä pois ja piilotimme jonnekin, emme hävittäneet.

Meille oli muutama päivä aiemmin ostettu porsas, se oli pihan perällä karsinassa. Sille äiti keräsi kaikki ruuan jätteet ja paljon muutakin ruokaa, selviäisi ainakin viikoksi, ettei ainakaan heti nälkään kuole. Jos vaikka taistelut kestävät kauan, ennen kuin venäläiset tulevat kylään tai suomalaiset palaavat. Karsinan vieressä oli myös minkkihäkki, jonka joku oli aikaisemmin tuonut Kokkosen huvilalta, me emme sitä sieltä tuoneet vaikka siellä asuimmekin. Olimme panneet sinne jäniksen pojan, jonka olimme saaneet kiinni ja revimme sille heiniä puoli häkkiä. Juuri ennen lähtöämme päästimme sen vapaaksi, isä sanoi, että ei se siellä elä kauankaan, vaikka ruokaa olisikin. Meillä oli poikasia kaksikin mutta toinen pääsi karkuun vajasta jonne ne sijoitimme.

Meidän perhe oli sovittu tai määrätty Armas Pönnin hevosen mukaan, meillä ei ollut hevosta. Muistan sen olleen korkeaksi kuormattu, ihmisten piti kävellä, vain yksi tai kaksi kerrallaan saisi olla kyydissä. Se tulisi olemaan raskasta hevoselle, että ihmisille. Isä ajoi polkupyörällä.

Anttalaisen (Parkin) talosta, silloisesta kodistamme, lähdettiin Valtinkujasia pitkin läpi metsän Koivisto-Viipuritielle

Lähtö tapahtui puolenpäivän aikaan, päivä oli kirkas ja lämmin. Kaikkien oli käveltävä koska raskaasti lastatut karjalais-tyyliset vankkurit olivat hevosille raskaat, Tie Mannolasta  Makslahteen ei ollut hyvä, välillä pehmeä ja huononi nyt kovassa käytössä koko ajan. Tie sivusi Laikon kuulua hiekkamäkeä ja oli tietenkin samanlaista hienoa hiekkaa. Mutta Koivisto-Viipurin tielle päästiin ja heikompi jalkaiset pääsivät kärryille lepäämään.

Äiti oli sairaalloinen ja oli tarve päästä välillä hevosen kyytiin. Korkeasti kuormatun kärryn päällä istuen hän sanoi pelkäävänsä, lisäksi oli työlästä ja vaikeaa ylämäissä kavuta kärryiltä alas ja taas takaisin. Pikkusisko, 9-vuotias, sai olla kuormassa. Minuakin alkoi kävely väsyttää. Veljeni Reijo muistaa, että hänellä olisi ollut naru kiinnitettynä hevoskärryyn ja piti siitä kiinni, siten oli kevyempi kävellä kun hevonen veti väsynyttä kävelijää.

Hiukan ennen Makslahtea alkoi sataa tihuttaa, sanoivat että se oli meidän onnemme, venäläisten lentokoneet eivät voineet meitä hätyyttää. Kuitenkin ennen Makslahden lentokenttää alkoi kuulua lentokoneen ääntä,  meitä seuranneet sotilaat jotka valvoivat ja ohjasivat liikennettä, komensivat koko karavaanin pois tieltä. Siellä aikamme odoteltuamme palasimme tielle, oli ollut oma lentokone joka laskeutui Makslahden lentokentälle. Muuta hälytystä ei matkamme aikana tapahtunut.

Sadetta tihutti lähes kokoajan ja hiukan se kasteli, minulle sade toi murheen siitä, kuinka käy paperisten kenkien ja lippalakin. Huonostihan niille kävi, puupohjaiset monot kaivettiin kuormasta esille ja jalkaan, eikä ollut mitään hätää, Lakkikin meni muodottomaksi, olin sen saanut koulun päättäjäisiä varten.

Jossain vaiheessa minut oli siirretty setäläisten, Abraham Hämäläisten hevosen rattaille jota ajoi isän serkku Eino. Heidän kuormansa oli kevyempi ja eteni nopeammin kuin Pönniläisten, jossa äiti, veljeni ja sisko olivat. Heidän kärryillään sain olla vaikka kokoajan, mutta sen ajan kärryt kolisivat ja tärisivät kaiken aikaa joten halusin välillä kävellä. Setä-Eino ajoi kuorman välillä pois tieltä, jotta hevonen ja ihmiset saisivat levätä ja ruokailla. He tarjosivat myös minulle, mutta en halunnut, sanoin että meillä on ruokaa äidin mukana. Tiesin että äiti ja muut tulevat meidän jäljessä ja kokoajan seurasin maantieliikennettä koska he tulevat. Kun huomasin heidän kuormansa tulevan niin säntäsin perään, toisten huomaamatta ja heille mitään sanomatta, liittyen jälleen äidin ja siskon ja veljen joukkoon.

Illan hämärtyessä saavuimme lähelle Viipuria jossa meidät majoitettiin johonkin taloon, joka oli jo entuudestaan täynnä väkeä. Jostain kamarin ovenpielestä löytyi paikka meillekin, äiti sai pikkusiskolle nukkumapaikan lattialle, minulle ja itselleenkin tilaa. Mutta meidän vieressä yritti nukkua myös erä minun ikäiseni poika, jolle tuli pissahätä ja päästi hätänsä lattialle. Pissa alkoi virrata meitä kohti, siitä seurasi että meidän oli loppu yö istuttava lattialle, kun ei ollut tilaa mennä pitkälleen ja pissan päälle ei voinut mennä, kukaan ei pissan jälkiä korjannut. Missä olivat pojan vanhemmat?  Äiti yritti kuivata, mutta ei ollut paljon millä kuivata.  Pojan nimi ja olemus on piirtynyt mieleeni. Tapasin hänet, nyt jo eläkeläisenä, 2003 Mäntsälän Koivisto-juhlilla, mutta hän ei muistanut tapahtumasta mitään. En kertonut hänelle omia muistojani.

Jo ennen päivän valkenemista ihmiset ajettiin liikkeelle, tarkoituksena ohittaa Viipuri vielä hämärissä venäläisten lentokoneiden vuoksi. Lähdettiin liikkeelle ja pian jouduttiin tienristeykseen, johon oli yön aikana pommi tehnyt ison kuopan keskelle risteystä. Hevoskärryjen oli vaikea kiertää kuoppa joutumatta kuoppaan tai ojaan. Pommituksen ääniä kuulimme yön aikana, mutta ilmeisesti olimme sen verran kaukana Viipurista, ettei meillä katsottu olevan vaaraa ja ajettu talosta ulos.

Kävely alkoi tietysti väsyttää 11-vuotiasta ja muutkin väsyivät, sekä halusivat kuorman päälle. Isä ajeli polkupyörällä ja seurasi tilannetta, hän sai hankituksi minulle polkupyörän Setä-Siiriltä, Einon sisarelta. Siiri oli komennettu ajamaan lehmiä ja hänellä oli pyörä mukana, siitä oli hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Niin minä sain Siirin pyörän yön jälkeen. Olin oppinut ajamaan polkupyörällä edellisenä kesänä ja kuluvanakin kesänä päässyt vain vähän harjoittelemaan, isän pyörällä tangon välistä ajaen. Pyörän kumia piti säästää. Kyllähän pyörälläajo alkoi sujua vaikka vaikeaa se oli kun en yltänyt satulalle ja naisten pyörä kun oli, niin tangostakaan en saanut tukea kuten olin isän pyörässä oppinut, lisäksi vaikeutta tuotti kun pyörässä oli huonot jarrut. Kerran alamäessä oli lehmälauma edessä, enkä saanut pyörääni ajoissa pysähtymään. Yritin väistää mutta lehmä väisti samaan suuntaan ja niin törmäsin takaa lehmän jalkojen väliin ja siitä maantien ojaan. Lehmä potkaisi, mutta onneksi ei osunut ja niin selvisin isommilta haavereilta ja pyöräkin pysyi ehjänä.

Toinen vaikeus oli kun isän pyörässä ei oikein pysynyt renkaassa ilma, hän pumppasi kiireesti ilmaa ja ajoi sitten lujaa eteenpäin. Minä en pysynyt perässä, sain isän aina kiinni hänen jälleen pumpatessa. En uskaltanut lähteä yksin edelle, pelkäsin venäläisten vankien ryhmää, ehkä noin 20-30 miestä, jota marssitti ja vartioi vain yksi suomalainen sotilas konepistoolin kanssa. Kun pääsimme siitä vihdoin kauemmaksi niin ajonikin helpottui.

Vihdoin viimein pääsimme Lauritsalaan ja siellä tapasin minua kyydinneen Setä-Einon. Hän oli huolestunut kun poikaa ei näkynyt missään, mutta arvasi minun lähteneen äidin perään. He olivat tulleet Lauritsalaan jo aikaisemmin, olivat tulleet suoraan, kulkeneen koko yön, yöpymättä missään. Olinko tullut Lauritsalaan asti polkupyörällä, siitä ei ole muistikuvaa.

Lauritsalasta matka jatkui junalla härkävaunussa, kahdessa kerroksessa, kohteena Halikon asema. Matkasta muistan kun Lahdessa seisoimme useita tunteja ja äijältä loppui tupakka. Asema oli ilmeisesti saksalaisten vartioinnissa, koska he partioivat pitkin ratapihaa, ilmeisesti heitä kuljetettiin rintamalle. Äijä rohkeni pysäyttää saksalaisen upseerin ja elekielellä pyysi tupakkaa, hetken päästä upseeri palasi tupakkapussin ja piipun kanssa ja niin sai äijä tupakkaa. Toinenkin ukko heräsi pyytämään tupakkaa, mutta upseeri käski jakamaan tupakan.

Toinen pysähdys tapahtui asemalla, jonka vieressä oli maantien ylikulkusilta, lienee ollut harvinaista siihen aikaan. Juna tyhjennettiin ja meidät vietiin jonnekin koululle yöksi. Sanottiin että armeija tarvitsee junan. Seuraavana päivänä palattiin asemalle, samaan junaan, sitä ei oltu tarvittu mihinkään, liekö ollut jokin varotoimi. Olen myöhemmin selvittänyt, että Turku-Helsinki radalla oli siihen aikaan vain Karjaan aseman vieressä maantiesilta yli radan.

Härkävaunussa, jossa matkustettiin, tiedän olleen mannolalaisia useitakin, mutta muistiini ei ole jäänyt kuin oman perheen jäsenet ja äijä, muistissa ei ole varmuutta oliko isä tässä junassa mukana. Miehiä komennettiin silloin tilapäisestikin eri tehtäviin, hän oli 44-vuotias. Talvisodassa isä oli ollut, välillä siviilissä ja osan jatkosota-aikaa Lappeenrannan hevossairaalassa. Hänet oli vapautettu koska olimme pieniä ja äiti suurimman osan aikaa sairaalassa, nyt kylläkin matkassa mukana, kuten myös koko Mannolassa olon ajan, vajaan vuoden.

Tällaisella matkalla tapaa kaikenlaisia tuntemattomia ihmisiä. Eräs vieras poika, hän ei ollut Mannolasta, on jäänyt mieleeni. Minun ikäiseni poika joka nukkui silmät lähes auki, hän oli sama poika joka pissasi lattialle lähtömme ensimmäisenä yönä lähellä Viipuria, kuten edellä kerroin. Tätäkään ominaisuutta itsessään hän ei muistanut vuonna 2003 tavatessamme. En tosin sitä suoraan kysynytkään, kerron vain mitä olin kokenut.

Angelniemelle Kokkilan Seurojentalolle saavuimme jollain välineellä, ilmeisesti kuorma-autolla. Minkäänlaista muistikuvaa ei ole tältä väliltä, lähdöstä asemalta ja saapumisesta Kokkilaan.

Muisti toimii valikoivasti, jotkin tapaukset jäävät mieleen, yksityiskohdatkin, toisista pitkistäkin ajanjaksoista en muista mitään. Ne mitä muistan ovat aina olleet muistissa, mitään ei vanhemmiten ole tullut lisää, jotakin yksityiskohtia ja nimiä on kadonnut.

Vajaan vuoden oleskelu synnyinseudulla Mannolassa, sodan uhkaamana aikana, on elämäni kokemuksista niitä parhaita. Vaikka se oli pelon aikaa ja pikkupoikakin osasi olla katkera siitä, että joutui lähtemään paikasta, jossa oli elänyt siihenastisen elämänsä pisimmän ajan. Lisäksi joutui jättämään kotinsa valmiit perustukset, jota oli isän ja veljen kanssa kevään aikana rakentanut. Miten olin saanut pahassa paikassa olleen ison kiven halki, kun olin sitä useina päivinä lekalla hakannut. Olin ollut mukana taaplaamassa lautoja kun niitä keväällä sahattiin. Puut isä oli talvella kaatanut samalta tontilta.

Perustus on jäljellä mutta lautataapelit ovat kadonneet, ja uusi metsä on kasvanut samaan kokoon kuin silloin ne kaadettiin. Siitä olisi hyvä saada uusi alku.

Angelniemen Kokkilasta on oma juttunsa.  Evakkonan Kokkilassa 1944.   

Takaisin pääsivulle Al la æefa paøo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Sekalaista sivulle 

Esperanton Keskussivulle --- Al la centra Esperanto paøo  
Vekilon sivulle --- Al paøo de Vekilo