Martta Räisänen muistelee

        Railo  (Väylä)

Tämä railo josta kerron oli jäänsärkijän tekemä väylä, se toinen oli luonnon voimien tekemä, jossa jää paukahti halki ja muutamassa sekunnissa railo oli monen metrin levyinen. Niin kertoivat ne jotka olivat ahtojäällä hailin pyynnissä ja asuivat verkkoputkissa.
   Railo, väylä, oli hankala asia saaristolaisille, mutta talouselämä tarvitsi väylänsä. Pakkasellahan se jäätyi nopeasti, mutta keväällä ja syksyllä oli hankalampi, se pysyi avoimena pitempään.
   En muista että kukaan olisi hukkunut, mutta putoamisia railoihin sattui. Erään kerran avunhuudot minäkin hyvin muistan, joku oli pudonnut railoon. Apuun lähdettiin, välineinä narua ja keppejä, joku juosten, suksilla tai potkurilla. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Railoon pudonnut oli 15-vuotias veljeni. Muistan kun hän juoksi vaatteet jäässä, puukolla leikattiin napit irti että saatiin poika riisuttua ja vaihdettua kuiviin vaatteisiin. Ei ole muistissani pääsikö itse ylös vai auttoiko joku.

  

Vahvan jään aikana väylän vierellä voi turvallisesti hiihdellä kuten tässä. Etäisyys n. 20-30 metriä.
Tämä kuva on otettu kun tullaan Turun  saaristoväylälle jossa vielä on kiintojäätä, eikä jääsohjoa kuten kun lähestytään Turkua. Kaikki kolme kuvaa ovat vuoden 1963 kevättalvelta.
Veli H

Kuvassa näkyy laivojen itsensä tekemä rikottu väylä joka on jääsohjoa täynnä, se jäätyy nopeasti pakkasella. Tässä toinen laiva tulee heti perässä. Laivat ovat Turku-Tukholman vuorolaivoja kevättalvelta vuodelta 1963. Veneellä väylän voi ylittää kuten Martta kertoo. Nykyisin käytetään pieniä losseja ja kevyitä siltoja jotka vedetään väylän yli tarvittaessa. Veli H.

Entisajan murtajat rikkoivat jään lautoiksi, suuriksikin, joita myöten saattoi onnella päästä yli suksilla tai potkukelkalla, kuten oli tapana. Se näyttää tällaiselta. Tässä laiva mursi aivan ehjää kiintojäätä, tosin ohutta. Jos väylässä on suuria lauttoja voi ylitystä yrittää jopa potkukelkalla ja suksilla.
Veli H.

Tämä tapaus, josta kerron, tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin.
   Oli käyty läpi pula-ajan vaikeudet, ei ollut enää omaa laivaa, isä lähti isoon rahtilaivaan timperin (puusepän) vakanssille. Laiva kävi jopa Välimerellä, mutta tämän tapahtuman aikaan se kulki Kotkan ja Englannin väliä, en muista missä satamassa siellä. Laivan tullessa Kotkaan, se viipyi muutamia päiviä satamassa siihen aikaan.
   Isä lähti käymään kotona. Hän soitti naapuriin Lepikolle, että tulisi vastaan railolle, siellä oli vene. Se oli tammi-helmikuun aikaa koska tuli pimeä niin aikaisin. Niin sitä lähdettiin, veljeni, sisareni ja minä halusin myös mukaan. Elettiin iltapäivää. Potkurilla mentiin Petassaareen ja sieltä jatkettiin jalkaisin. Alkoi hämärtää, rupesi tuulemaan, satamaan räntää. Oli kuljettu ehkä tunti, kun veljeni pysähtyi ja huusi, että jää on niin heikko ettei voida mennä edemmäksi. Hänellä oli airo keppinä, se meni läpi jään niin kuin itsestään. Hän pani kädet suun eteen torveksi ja huusi taakseen pimeään räntäsateeseen, ettei me voida tulla, jää on niin heikkoa jos olette vielä siellä menkää takaisin.
   Niin me lähdettiin takaisin monenlaisen pelon vallassa, jää heikkeni allamme kokoajan ja meidän piti kulkea erillämme, jos yksi putoaa, ettei kaikki jouduta veteen. Jää oli musta, vähän lumisia paikkoja josta sai jalat tukea. Yritin seurata toisia, sekä tuulen suunnasta katsoa mihin päin suunnistaa. Lopulta osuttiin Petassaaren pohjoispäähän, tunnettiin paikka ja haettiin potkuri saaren toisesta päästä. Niin lopulta tultiin kotiin raskain mielin.
   Kun pääsimme sisään oli tullut toinen viesti. Isä oli lähtenyt jäälle jäänsärkijän väylää kohti, mutta oli palannut takaisin kun jää tuntui niin heikolta. Puhelimen löydettyään isä ilmoitti ettei tarvitse tulla vastaan.
Aamulla koko salmi oli sulaa vettä?

Martta muistelee eka sivulle
Takaisin pääsivulle
Al la æefa paøo