Mallisivu

Raimo ja Meri

Raimo Mannosen muistoja lapsuudesta ja elämän varrelta

Meri. Meri hallitsi lapsuuteni maisemaa, olihan kotini merenrannalla. Meri huokui ja kohisi omalla tavallaan ja sen tunsi, vaikka ei olisi ollut lähelläkään rantaa. Muistan valtavat muuttolintujen parvet keväisin ja syksyisin Koiviston salmessa. Muistan alkukesän lintujen äänet rannalla. Olihan Karjalan kannas muuttolintujen reitti.

Rantakaista Niemeltä Tiensuuhun oli minulle hyvin tuttu. Se koluttiin aina myrskyjen jälkeen, olisiko jotain "haparia" taas ajautunut rantaan. Ranta oli ihanteellinen lasten uimapaikka, se jatkui matalana pitkälle ennen kuin pääsi upoksiin. Lasten leikit olivat välillä vähän outoja, muistan kuinka kerrankin paistoimme variksen munia.  
   
Naapureillamme Junnisen pojilla oli jahti, purjevene jonka retkiin olimme aina mankumassa mukaan. Usein pääsimmekin. Välillä tuntui pelottavalta jahdin kallistuessa. Aallot olivat vaarassa tulla sisään. Mereltä käsin yritin tunnistaa kotirannan. Äiti ei näistä retkistä oikein pitänyt. Seilasimme joskus salmen poikki vastapäisen saaren rantaan. Tästä on erikoisesti jäänyt mieleeni pesivien lokkien kirkuna. Nämä seilausretket avarsivat maailmaamme.

Talvella olimme tietenkin jäällä. Potkukelkkakin kulki myötätuulessa hurjaa vauhtia. Välillä seurasimme talvinuotan vetoa, olihan jännittävää seurata mitä kaloja sieltä tulisi. Saatin, josta nuotta vedettiin jäälle, oli "siitoilla" suojattu. Niitten suojassa tuntui melkein lämpimältä.  
    Eräs nuotanvetotapahtuma sellaisena kuin sen muistan. Talvinuotan vetoon tarvittiin kymmenen miestä ja hevonen. Reessä nuotta siirrettiin lähes keskelle salmea, jossa se laskettiin mereen. Pitkillä saloilla uitettiin köydet jään alla. Voroteilla hinattiin nuotta saattimeen, siipiverkkojen tullessa esille vedettiin se käsipelillä jäälle nuotan perän jäädessä veteen, jäähän tehtyyn altaaseen,  se oli jonkinlainen kaukalo, iso avanto. Tästä nostettiin saalis haavilla kalalaatikoihin.  
     Ainakin sillä kertaa oli porukan kapteenina Kiikka ja hän päätti saaliin myynnistä. Ostajana oli Reitin Roope. Hänet tunnettiin siitä, että piti "koivistolaista" väärin päin päässään. Sitä en muista paljonko niistä kaloista saatiin. Talvinuotan apajapaikka oli melkein Tiensuun kohdalla, siis meiltä Pulliniemeen päin. 
Vorotti, kuvattu Piikkiön Koivisto-juhlilla 2006.

Pelle. Pelle oli sekarotuinen pystykorva. Se oli ollut meillä jo monta vuotta ennen talvisotaa. Se oli minun koirani. Pelle oli aina vapaana kuten siihen aikaan koirat olivat. Se haukkui ainakin oravaa. Talvisodan evakkomatkalle Pelle seurasi tätiäni Bertta Tommolaa Suomenlahden jäälle, kääntyen sitten takaisin kotiin. Kannaksen takaisin valtauksen jälkeen Pelle oli Mannolassa. Isäni tunsi sen, koira oli ollut ilmeisesti ryssien kanssa kotikylässämme koko sodan ajan. Isäni oli päässyt kylään paljon aikaisemmin kuin muut.  
     Muistan ikäni kun tapasin Pellen jälleen. Muistiko se minut? Sitähän en voinut tietää, mutta ainakin halusin kuvitella niin. Koira oli tullut hyvin araksi. Jos joku vähänkin vieraampi pisti kätensä nopeasti taskuunsa, Pelle pakeni. Kun sitten uudestaan tuli lähtö lopetti enoni Leevi Tommola Pellen.  

Lapsuuden koti. Isäni lapsuuskoti sijaitsi Mannolan lahden rannalla. Sitä kutsuttiin Lahen taloksi. Siksi isäni tunnettiin Lahen Juluna. Myöhemmin hän oli rakentanut oman talon muutaman sadan metrin päähän. Tämä oli minun lapsuuden kotini.  

Vas. Isäni Julun perhe ja vastavalmistunut talo 1931. Henkilöt vas. Äiti Saimi (os Tommola), pojat Raimo, Reino ja Eero jonka edessä sisko Helvi, hänen takana serkut Paavo ja Väinö (näkyy heikosti) ja heidän äitinsä Hilja Mannonen (en. Kurki) on aivan oikealla vaaleassa puvussa. Tumma pukuinen nainen on naapuri Tyyne Putus. Oik. Isän uusi Plymouth taksiauto 1938. Vas. Raimo, Eero, Kaarlo Tommola ja Helvi, äiti Saimi ja isä Julius.

 

 

Talvisodan alkaessa olin yhdeksänvuotias. Nyt, jo vanhana miehenä, yrittäessäni muistella asioita, joita vanhemmilleni on tapahtunut nousee mieleeni suuri kunnioitus. Kysyttävää olisi paljon, mutta vastauksia ei enää saa. Isäni ei koskaan kertonut nuoruudestaan. Isäni Julius oli taksiautoilija. Silloin hänellä oli vielä auto. Hän oli tehnyt paljon ennen talvisotaa sopimuksen, jossa hän sitoutuu mahdollisen sodan syttyessä, luovuttamaan autonsa ja hevosensa puolustusvoimien käyttöön. Tämä sitoumus realisoitui tietenkin heti sodan syttyessä. Oliko näitä sitoumuksia tehty meidän kylässä tai pitäjässä paljonkin? Kuka olisi vapaaehtoisesti luopunut elinkeinostaan tai hevosestaan jota tarvittiin maatöissä? Omistihan isäni myös maatilan. Auto ja hevonen menivät sotaan ja jäivät sille tielle. Isäni ei tämän jälkeen jatkanut enää autoilijan ammatissa.  

     Olen yrittänyt onkia tietoja muutamilta vanhoilta kyläläisiltä. Joskus ennen vapaussotaa yritettiin myös meidän kylän miehiä värvätä Venäjän armeijaan. Välttyäkseen tältä isäni pakeni jonkun kaverinsa kanssa Viroon. He hiihtivät yli Suomenlahden. Kuten kartasta muistamme ei Viro ole Koivistolta suoraan etelään, vaan huomattavasti lännempänä. Isoisäni oli vienyt heidät ensin selkäjäälle josta he jatkoivat matkaa hiihtäen. Hiihtomatka oli varmasti pitkä ja raskas. Millaiset varusteet heillä oli? Entä eväät? Oliko matkalla pahoja railoja tai laivaväyliä? Saivatko he jostakin apua? Luultavasti he hiihtivät ensin Seiskariin jatkaen sieltä sitten Viroon.        
     Itsenäinen Suomi perusti tietenkin omat puolustusvoimat. Asevelvollisuutensa isäni suoritti Suomen valkoisen armeijan ensimmäisenä ikäluokkana. Armeijasta hän palasi kersanttina.  

Evakkoon lähtö. Evakkoon lähtö talvisodan alla on säilynyt muistissani huonosti. Muistan kuitenkin ihmisten huolestuneisuuden. Meille oli kokoontunut joitakin kylän miehiä, muistan enoni Leevi ja Väinö Tommolan. Isäni oli luvannut viedä heidät Härkälän patterille.

Lähdimme ensimmäiselle evakkomatkalle 06.10.1939 Tämän päivämäärän sain Koiviston auton johtajalta, serkulta, Martti Tommolalta. Koska isäni auto oli armeijan käytössä ajoi hän meidät Koiviston Auton perustajan Toivo Tommolan omistamalla Fordilla Haukivuorelle. Tämä auto oli muistikuvani mukaan lähes uusi. Meitä oli autossa kahdeksan henkeä, äitini Saimi, Helvi, Eero, Reino ja tämän kirjoittaja Raimo. Tommolan perheestä Ester, Birgitta ja Martti.  
     Viipurin läpi meitä ei päästetty, kiersimme jostakin Säiniön kautta. Autossa oli tietenkin ahdasta. Haukivuorella majoituimme kaikki tätini Selman ja hänen miehensä Kustaa Sinijärven kotiin.  
     Isäni teki toisenkin matkan Haukivuorelle. Keitä tällä matkalla oli mukana siitä en ole varma. Miten äidinisäni Mikko Tommola ja tätini Bertta Tommola tulivat sinne, sitä en muista. Myös isosetäni Paavo Mannonen oli Haukivuorella. Tälle joukolle kävivät tilat tietenkin ahtaiksi. Toivo Tommolan perhe muutti pian Lonkarin kylään, toiseen Sinijärvien omistamaa taloon.  

   
  Kävimme tietenkin koulua Haukivuorella ollessamme. Täällä kohtasimme myös ensikerran koulukiusaamisen. Meitä haukuttiin ryssiksi. Tämä onneksi päättyi lyhyeen, Toivo Tommolan käydessä luutnantin univormussa opettajien puheilla.  

Äidin isä Mikko Tommola kuoli pian Haukivuorelle tulonsa jälkeen. Isosetäni Paavo Mannonen ei myöskään pystynyt sopeutumaan elämään evakkona vieraalla paikkakunnalla. Hän oli joka aamu lähdössä kävelemään, sanoen "mie lähen kottii". Hänet siirrettiin sitten Haukivuoren kunnalliskotiin. Sieltä hän karkasi, hyppäsi ikkunasta ja taittoi jalkansa. Tämä evakkomatka oli yli kahdeksankymmentä vuotiaalle isosedälleni liikaa. Hän ei elänyt enää pitkään. Äidin isä Mikko Tommola sekä isosetäni Paavo Mannonen haudattiin molemmat Haukivuorelle.

Orivedelle ja Angelniemelle. Haukivuorelta muutimme seuraavana kesänä Orivedelle, Päilahden kylään Anttilan taloon. Tämän talon pihapiirissä oli kaksi "päärakennusta" asuimme vanhemmassa. Meidän perheemme lisäksi samassa talossa asuivat tätini Bertta ja kolme enoani, Leevi, Väinö ja Kaarlo Tommola sekä serkkuni Katri ja Väinö Mannonen. Asuimme täällä talven 1941 sekä ainakin osan kesästä. Talvella voitin hiihtokilpailuissa oman sarjani. Asumaamme taloa vastapäätä maantien toisella puolella oli Mattila-niminen talo, jonka väki oli hyvin ystävällistä meille. He auttoivat meitä monin tavoin. Anttilan talon omistajat asuivat jossakin toisessa kylässä ja jäivät meille täysin vieraaksi.

Täältä muutimme varsinaissuomeen Angelniemelle, Kokkilan rukoushuoneelle. Kokkila on kaunis kylä ja täältä avautui näköala merenlahdelle. Täällä myöskin oli tilaisuus kalastukseen.  

Paluu Mannolaan. Heti kun oli sallittua, muutimme jatkosodan aikana takaisin kotiin Mannolaan. Meidän talomme oli purettu ja siirretty kauppalaan sairaalan lisärakennukseksi. Asuimme Karoliinan talossa, sen toisessa päässä siksi kunnes saimme rakennettua omamme. Rakensimme väliaikaisen asunnon kotipihalle, osittain säilyneeseen aittarakennukseen.  

Perheemme uusi koti 1943. Henkilöt: Vas. Vanhemmat Saimi ja Julius Mannonen ja lapset Helvi ja Raimo, ja kovia kokenut koira Pelle.

     Mannolassa asuminen oli meille pojille mielenkiintoista aikaa. Emme tunteneet sodan todellista luonnetta emmekä sen aiheuttamia kärsimyksiä. Meille olo kotikylässämme oli osaksi suuri seikkailu. Teimme mielenkiintoisia löytöjä. Etsimme aseita ja panoksia, joita sitten räjäyttelimme. Nuohosimme lähiseudun korsut ja kaivannot etsien sodankäyntivälineitä.  
     Koulua käydessämme, seurasimme joskus kauppalan pommitusta ja näimme kuinka pommit irtosivat koneesta. Tajusimme, että ne eivät olisi vaaraksi meille.  
     Koska isäni oli luopunut autoilijan ammatista oli sen tilalle saatava jotakin muuta. Hän oli. hankkinut huomattavan paljon kalastusvälineitä, niinpä meistä tuli lähes päätoimisia kalastajia. Koiviston salmi ei käsitykseni mukaan ollut erityisen hyvä kalastuspaikka. Nuotalla saatiin kyllä hailia niin kesällä kuin talvellakin, mutta muuta kalaa vähemmän.  
     Kylässä toimi ainakin yhden kesän ajan komennuskunta, joka oli koottu sotavangeista. Se porukka veti nuottaa missä sattui, he eivät tunteneet apaja paikkoja. Tuskin kukaan olisi niitä heille kertonutkaan. Kaloja he saivat erityisen hyvin. Kalastusporukka oli majoitettu Mannolan nuorisoseuran talolle. Vangit olivat ilmeisesti luottovankeja koska he joutuivat joskus vahtimaan vartioitaan, näitten innostuessa juhlimaan.  
     Tässä talossa pidettiin joskus myös salatansseja. Muistan erään kerran, kun nuorisoseuran talon kohdalle oli ankkuroitu kokonainen laivastoarmada. Puntiksella olevat sotilaat olivat lähteneet tansseihin kait lähisaarista. Jokin viidakkoradio oli tästä kertonut. Kalastusporukka oli tietysti muuttanut muualle. Myös sotapoliisit olivat saaneet tiedon tansseista ja tulivat paikalle. Taisivat jotkut repiä vaatteensakin paetessaan, koska piikkilankoja ei oltu korjattu pois.   
     Jossakin vaiheessa oli kylään taas saatu sähköt. Siihen asti mekin tuhertelimme karbidivalojen kanssa. Kerran sähköjen katketessa ei kylästä löytynyt korjaajaa. Pärniköllä oli sotavankileiri ja joku tiesi vankien joukossa olevan taitavan sähkömiehen, joka ehkä osaisi korjata vian. Vanki haettiin ja hän korjasi muuntajassa olleen vian. Syyskesällä oli pimeä ilta eikä kukaan ollut oikein halukas saattamaan vankia takaisin leiriin. Vankileiri oli kylästä katsoen kaukana korvessa. Me pojankoltiaiset, Tommolan Matti ja minä, lupasimme viedä vangin takaisin. Saimme kotonta hevoset ja ratsain saatoimme vangin takaisin. Tietenkin meitä vähän pelotti meno metsään vangin kanssa kun oli jo pimeä ilta. Mutta vanhempamme antoivat meidän mennä.  
     Mannolassa asumisen alkuaikoina oli puutetta varmasti kaikesta. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, olimmehan kuitenkin kotona. Lähin kauppa oli kauppalassa eikä se varmasti ollut mikään nykypäivän supermarket. Naapurissamme Tommolan Arvolla oli käsikäyttöiset myllynkivet, niillä kävimme puurojauhot jauhamassa. Kun kylässämme ei ollut nyt kauppaa, oli vain ennen sotaa olleen kaupan perustus. Siksi en ainakaan muista, että raha olisi ollut meille pojille kovin tärkeää.  
  Tässä olen (oik) serkkuni (vas) kanssa potkukelkka retkellä väliaikana.

Kanikaupaa.  Meillä oli kaneja ja jostakin tuli ajatus, että myydään ne. Olihan sota-aika ja ruuasta pula. Meillä oli sotilaskivääri ja luulen, että jokin ase oli joka talossa. Niinpä otimme kiväärin ja ammuimme kanit. Jokaista piti osua päähän, jotta ruho jäisi ehjäksi. Nylkemään niitä emme kuitenkaan ryhtyneet. Matin kanssa päätimme mennä ne myymään Viipurin torille. Joku kyyditsi meidät hevosella kauppalan asemalle. Olihan meillä säkillinen kanin ruhoja molemmilla. Junamatkasta jäi erikoisesti mieleen vaunujen heittelehtiminen, oli kai kiskot oiottu ryssän runtelemasta radasta.  
     Viipurin torilla meitä kohtasi pettymys, kukaan ei halunnut ostaa kaninruhoja. Sanottiin, että ruhot ovat leimaamatonta lihaa eikä niitä voi julkisesti myydä. Loppujen lopuksi joku ne kuitenkin osti. En muista paljonko niistä saatiin. Ehkä matkarahat. Epäilimme kyllä, että meitä huijattiin. Tämän ja monta muuta retkeä teimme yhdessä Tommolan Matin kanssa. Matti kuoli nuorena sotaväen jälkeen, eikä ole jakamassa näitäkään muistoja.  

Uuden sodan uhkaa. Asemasota jatkui ja ilmassa alkoi olla uhkaavia pilviä. Muistan yhden pelottavan tapahtuman kun olin isän kanssa kokemassa rysää. Meri oli aamulla aikaisin peilityyni ja lintujen keväinen konsertti kuului muutaman sadan metrin päässä olevasta rantametsästä. Sitten alkoi kuulua lentokoneen surinaa, ryssän kone tuli suoraan meitä kohti, pelkäsimme, että se ampuu meidät, isä yritti peittää minut verkolla. Kone teki koukkauksen meitä kohti mutta ei ampunut.  
     Viimeisenä keväänä seurasimme Vartelan rannasta sodankäynnin välähdyksiä, illalla ne näkyivät hyvin. Venäläisten hyökkäys saksalaisten piiritystä vastaan oli alkanut. Myös me pojat seurasimme mitä "Karjalassa" sodasta kirjoitetaan. Luimme saksalaisten tappioista itärintamalla. Tämä kaikki pelotti meitä poikia. Isä oli aavistanut, että sodassa voi käydä huonosti. Hän oli sahauttanut laatikkolautoja tavaroitten pakkaamiseen. Evakuoinnista oli varmasti jo jossakin sovittu. Murheellisina pakattiin taas tavarat. Niistä kertyi iso pino pihalle. Mutta siihen ne myös jäivät.  

Desantteja? Sodan äänet kuuluivat entistä lähempänä. Tiesimme, että pian tulisi lähtö. Lähtöä edeltävänä päivänä halusi isäni Muursuon ladosta haettavaksi jotakin, käski minut sitä hevosella noutamaan. Pois tullessa istuin nelipyörävankkureilla jalat reunan yli roikkuen ja mietin mihin evakkomatka meidät nyt veisi. Katseeni osui sattumalta rapakiven kuoppaan, joka sijaitsi harvassa männikössä. Siellä makasi ainakin kaksi miestä aseet vieressään. Matka oli ehkä sata metriä. Pelästyin hirveästi, mutta jokin varoitti minua näyttämästä sitä, että olin huomannut heidät. Istuin pelosta jäykkänä kärryilläni niin kauan kuin olin heidän näköpiirissään. Hevonen asteli käymäjalkaa, mutta päästyäni katveeseen löin hevosta selkään ja tulimme kovaa vauhtia kotiin. Kerroin tapahtuman isälleni, mutta ei hän siihen reagoinut mitenkään. Ehkä hän ajatteli, että kukapa niitä desantteja tulisi tässä tilanteessa jahtaamaan. Olihan aamulla lähdettävä. Viimeisenä yönä kotona pelkäsin, jos ne desantit tulevat yöllä ja kun aamulla on lähdettävä.  

Toinen lähtö Mannolasta. Venäläisten suurhyökkäys Kannaksella oli alkanut 09.06.1944. Milloin me kylästä läksimme, sitä päivämäärää ei muistissani ole. Ennen juhannusta kuitenkin. Lähtöaamuna tuli kaikkien olla Karoliinan talon luona valmiina lähtöön. Täältä menisimme metsätietä Makslahteen. Lähtökäskyyn kuului, että hevoskärryihin oli jätettävä tilaa lapsille ja vanhuksille. Aamulla kylän väki kokoontui hevoskuormineen Karoliinalle. Muutamien kuormat olivat lähes heinäkuorman korkuisia. Isäni Julius oli kirjaimellisesti noudattanut ohjeita, meidän kärryillä oli vain yksi patjan päällinen jonka sisällä olivat kaikki tarpeelliset tavaramme. Kun hän nyt huomasi, että annettuja ohjeita ei juurikaan oltu noudatettu, tyhjensi hän kärryistä suuren osan vieraista tavaroista ja käski veljeni menemään takaisin kotiin hakemaan omia tavaroita. Tästä kuulivat vanhempani vielä vuosien jälkeen.  
     Näky Karoliinan talon luona oli juuri sellainen kuin myöhemmin olemme kuvista nähneet. Oli ihmisiä, hevosia ja lehmiä sikin sokin pellolla, ihmisillä tuskainen ilme kasvoillaan. Osa kyläläisistä oli käsketty ajamaan lehmiä, olihan myös ne saatava mukaan.
    Tästä alkoi Mannolan kyläläisten vaellus tuntemattomalle evakkomatkalle. Moni kyläläinen kääntyi katsomaan viimeisen kerran kotikyläänsä ja sikapetäjikön ikipetäjien takaa häämöttävää Koiviston salmea.

    En halunnut ajamaan lehmiä. Meitä oli joukko kylän tyttöjä ja poikia joilla oli polkupyörät, olimme sopineet, että kuljemme pyörillä. Makslahdesta eteenpäin oli tie täynnä evakkoja katkeamattomassa jonossa. Lentokoneita lensi matalalla ylitsemme. Ainakin kerran syntyi joukkoon jonkinlainen pakokauhu. Sen aiheuttivat lentokoneet. Ihmiset ja hevoset kärryineen pakenivat metsän suojaan, sillä kohtaa ei onneksi ollut syviä ojia. Yöllä satoi, vietimme sen jossakin kuusen alla. Sade liotti monen paperijalkineet paperimassaksi ja ne hajosivat lopullisesti. Se kulkue oli masentava näky. Kaikilla ei ollut mitään kuljetusvälineitä, vain reppu selässä. Muistan eräänkin vanhan naisen mutisevan itsekseen, miksei kukaan ota kyytiin? Usein kulkue joutui väistämään armeijan ajoneuvoja. Ne olivat matkalla kohti etulinjaa.  
     Koska yöllä oli satanut olivat vaatteemme ja eväämme märkiä, näkkileivät olivat muuttuneet taipuisiksi. Jostakin olimme saaneet ohjeet, että meidän pitäisi mennä Lauritsalaan, sieltä pääsisimme junaan. En muista, tulimmeko Viipurin läpi vai jouduimmeko kiertämään sen. Muistan, että kuljimme kanavan vartta Juustilaan. Ylitimmekö täällä kanavan, siitä en ole varma.  
     Se, että joukko tyttöjä ja poikia oli yhdessä matkalla, antoi sille jotenkin jännän sisällön. Välillä unohdimme matkan surkeuden. Yön hiljaisina hetkinä tajusimme millä matkalla olimme. Olivatkohan vanhempamme meistä kovin huolissaan?  
     Kuljimme kanavan varressa kulkevaa tietä Lauritsalaan. Täältä pääsimme junaan, härkävaunuun,
 joka vei meidät Halikkoon. Mistä tiesimme, että määränpäämme olisi Halikko, sitä en muista. Junamatkasta en muista juuri mitään. Luultavasti vain nukuimme. Söimmekö härskiintyneitä eväitämme vai saimmeko jostakin ruokaa ?  

Halikkoon ja Angelniemelle. Aikanaan saavuimme Halikkoon. Täältä ajoimme pyörillämme silloisen Angelniemen pitäjän Kokkilan seurantalolle. Tällä olosta muistan hyvin vähän. Odotin perheemme muita jäseniä ainakin viikon. Huolen aiheenani oli joudummeko asumaan kaukana merestä. Kävin jonkin lautakunnan puheilla kyselemässä meille asuntoa. Jotkut siellä olevat muistivat, että olimme asuneet siellä jo ensimmäisen evakkomatkan aikana. Minä kai esitin toiveen, että pääsisimme johonkin veden lähelle. Vihdoin muut perheemme jäsenet saapuivat ja meidät ohjattiin asumaan Kanamäkeen, Kaven nimiselle tilalle. Kanamäki oli melkein viisi kilometriä merestä, tästä olin hyvin pettynyt. Kavenin tilan omistaja oli Kaarlo Marttila. Tien vastakkaisella puolella oli myös pinta-alaltaan suuritalo, omistajaperheen sukunimi oli Suomi. Meitä oli suuri joukko Mannolalaisia ja joitakin Koiviston saarista olevia, jotka asuimme Kavenilla. Jossakin määrin osallistuimme myös talon töihin, mutta enimmäkseen se oli odotusta missä olisi lopullinen asuin paikkamme?  
    Koska meitä nuoria oli paljon, kokoonnuimme iltaisin ja keksimme omaa ohjelmaa. "Hämäläisen Siiri" ja "Lahe-Kaisa" opettivat meidät nuoremmat tanssimaan. Myöhemmin rauhan tultua uskalsimme kokeilla taitojamme myös Kokkilan seurojentalolla. Meidän evakkojen joukkoon liittyivät iltaisin myös talon poika Eero ja isontalon Runo naapurista.  
    Saimme jossakin vaiheessa tilavamman huoneen talon päärakennuksesta ja näin elämämme vähän kohentui. Meille jotka olimme nuoria ja suruttomia, ei aika ollut yksinomaan ikävää. Se oli jonkinlaista kaaosta.

    Täällä alkoi myös metsästysharrastukseni. Kävimme aikaisin aamulla teerien syyssoitimella. Teeriä oli silloin paljon ja onnistuimme myös saamaan niitä. Opin jo silloin, että metsästäjä ei mene ottamaan vaan saamaan. Muistan elävästi vieläkin aikaisen aamun tuoksun ja heräävän luonnon äänet.

Sodan ollessa jo loppumassa, oli taloissa myös sotavankeja töissä. Uutiset kiinnostivat niissä oloissa kaikkia ja myös sotavangit kuuntelivat ikkunalle nostettua radiota tarkasti. Monet heistä olivat oppineet vähän suomea.

Rauha. Syyskuussa 1944 tuli vihdoin rauha. Kuulimme usein, että se ja se perhe oli muuttanut toiselle paikkakunnalle. Minua askarrutti tietenkin se mihin täältä muuttaisimme? Puhuttiin Pomaisista, jotkut olivat jo ostaneet sieltä tilan. Eräänä päivänä mekin sitten muutimme Pornaisiin joka oli määrätty sijoituskunnaksemme. Minä olin hyvin pettynyt, koska tiesin sen olevan kaukana merestä. Tänne oli muuttanut paljon Mannolalaisia. Pitäjään oli tullut 600-700 uutta asukasta monista Karjalan pitäjistä. Pornaisissa lienee ollut siihen aikaan enintään 2000 asukasta. Näin suuri asukasmäärän kasvu oli varmasti järkytys paikkakunnan asukkaille.  
    Isä osti ns. vapaehtoisella kaupalla Kotojärven kartanosta lohkaistun tilan. Se oli sijainniltaan hyvä ja sijoittui myös joenrantaan. Kaikkiaan kartanosta lohkaistiin noin kaksikymmentä tilaa, joitten uudet omistajat olivat enimmäkseen mannolalaisia.  
    Meidän hankkimallamme tilalla ei ollut mitään rakennuksia. Nyt alkoi kiihkeä rakennuskausi. Olimme muuttaneet Pornaisiin 1946. Saunarakennus valmistui 1947, johon myös heti muutimme. Navetta 1948 ja asuinrakennus vuosina 1949-50.  
    Vähitellen olimme taas elämässä kiinni. Vanhempamme viljelivät tilaansa ja lisäsivät kotieläimiä. Me lapset katosimme maailmalle. Kävimme viikonloppuisin auttamassa. Vanhempieni koti oli myös meidän kesäpaikkamme.  
    Metsästysharrastukseni jatkui Pornaisissa. Hirvijahtiin osallistuin lähes kahdeksankymmenen vuotiaaksi.  

Työelämäni. Olin autoliikkeessä kaksikymmentäseitsemän vuotta, viimeiset vuodet korjaamon päällikkönä. Meillä oli huomattava osa asiakaskunnasta suuryritysten edustusautoja. Yhtiömme oli myynyt autoja myöskin valtioneuvostolle. Kokemus minulle oli kun Vuoden 1969 Cadillacin kävin meidän toimitusjohtajan kanssa Tamminiemessä luovuttamassa auton Presidentti Urho Kekkoselle.  
    Korjaamoajan jälkeen olin autovahinkotarkastajana vakuutusyhtiössä seitsemantoista vuotta, josta pääsin eläkkeelle v .1995.

Nyt eläkepäivinäni on seuranani karjalainen Vaimoni Tuula ja vuoden vanha koiramme Cairn terrieri Lupu.

                                                                                                              Raimo Mannonen  

Yllä ihailen pieneksi kutistunutta Myllyojaa 2009. 
Keskellä äijäni eli isän isä, Matti Kristianin poika Mannonen, 1861 - 1931.
Tässä olemme Mäntsälän Koivisto-juhlilla 2003. Kuvassa vas. istuu Jouko Simola Tervahartelasta ja oik. Paavo Putus Putukselta.

Takaisin pääsivulle Al la ĉefa paĝo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Muistelmien sivulle --- Al la Diversaj paĝoj
 
 
Takaisin Lahe-Julun sivulle