Martta Räisänen muistelee

Siian pyynnissä Luotosissa

Setä tuli meille eräänä syyspäivänä, istui penkille ja sanoi: ”Saavat kuulemma Luotosissa niin hyvin siikoja”, piti tauon, imi piippuaan ja jatkoi: ”Kallen Hilja lähtisi jos teiltä lähtisi joku, niin voitais yrittää”.

Pitää muistaa, ettei saaressa kesäisin ollut työikäistä väkeä, vain vanhat ja nuoret sekä talon emännät lapsineen. Setäkin oli lähellä 70 vuotta, mutta oli aina valmiina lähtöön, kalastaja kun oli ikänsä.

Olin ollut sedän kanssa hailiverkoilla siinä lähiympäristössä, että tuttua touhua minulle. Mutta selkämerellä oli eri asia. Niin sitä siitä ruvettiin järjestämään lähtöä. Sinne oli pitkä matka, ensin piti kiertää Eistilän niemi ja sitten rantaa seuraten niin kauan, että aava meri on edessä. En muista oliko purjetta, mutta oltiinhan me totuttu soutamaan. Muistelin siinä soutaessani niitä jotka olivat menehtyneet niillä vesillä, oli koulutoverinikin yksi heistä. En pelännyt, oli vähän jännittävää kohdata aava meri.

Loutonen tai kuten kartassa Luotoset, sijatsee Koivusaaren länsirannalla Ingertilästä etelään.

Perille tullessamme oli minulle yllätys ettei se Luotonen ollutkaan vain luoto, se oli ihan saari, pituus 200 m, leveys 50-60 m, ja siellä kasvoi puita ja pensaita, katajia paljon. Kaiken keskellä kökötti pieni mökki ja piipusta tuli jo savua. Se oli talvikalastajien putka jossa oli kamiina. Putkaan olivat jo majoittuneet Simon Taavetti poikansa Martin kanssa. Sinne setäkin majoittui, me Hiljan kanssa kävelimme yöksi kotiin ja tulimme takaisin aamulla aikaiseen. Luodosen toinen pää oli avoin niin, että pääsi veneellä kulkemaan ja sinne mahtui suojaan monta venettä. En tiedä oliko sitä kaivettu, syvennetty. Toinen pää oli niin lähellä rantaa, että kiviä myöten pääsi kuivin jaloin yli.

Siinä lähellä oli Ryövärin matala johon siika tuli syksyllä luonnon sille määräämää tehtävää täyttämään, lisääntymään. Ihminen jonka on otettava ravintonsa vedestä tai maalta, käytti sitä hyväkseen.

Niillä, jotka majoittuivat sinne, oli mukana astiat ja suolat säilömistä varten. Me vietiin päivittäin saalis kotiin, suolattuna nelikon verran, kuljettiin paljain jaloin, vanari (myrskylyhty) oli meillä valona, päivät olivat jo lyhyitä.

Olimme siellä ehkä viikon, se oli ihan mukavaa, Martti keitti kahvia ja teki katajasta lusikat, että saa sokeria sekoittaa. Olisi pitänyt säilyttää se lusikka, Martti kaatui sodassa. Hän oli silloin ehkä 15 vuotias kun Luotosissa oltiin.

Myrsky on aina yllätys, niin nytkin. Me jo aamulla kotona ennen lähtöä se tiedettiin, kohina kuului meille asti. Lähdettiin Hiljan kanssa kuitenkin pelonsekaisin tuntein, samaan aikaan kun ennekin.

Tullessamme setä yskähteli pahaenteisesti: ”se sanoi että toiset hakivat verkkonsa pois aamuyöllä, olen ollut monessa myrskyssä, jospa me yritettäisi”. Lähdettiin soutamaan, kun päästiin luodon ulkopuolelle, näimme meren yhtenä vaahtona ja laineet niin suuret suhteessa veneeseen, että palasimme takaisin. Laineet heittelivät meitä ja yksi heitti meidät suoraan Luotosen suojaan. En tiedä, oliko se onnea vai sedän ohjaustaitoa.

Tuuli tyyntyi jo illalla ja aamulla haettiin verkot, ne olivat osittain repeytyneet. Oli vielä suurakin laineita, mutta pinta oli kuin harmaata samettia.

Sellainen on meri ja muistot siian pyynnistä. 

Martta muistelee eka sivulle

Takaisin pääsivulle
Al la æefa paøo