Olin sotalapsena Ruotsissa 1944-1945

Seuraavassa muutama linkki muille sotalapsi-sivuille.

Sotalapsi-näyttelyn sivut Pirkanmaalla
Ruotsiin jäänyt sotalapsi Raija, vuodesta 1944
Suomen Sotalapset ry sivut
  

Ruotsissa Tapani Rossin sivut  
ruotsin kielellä. Paljon tärkeää asiatietoa. 

Veli Hämäläinen  

Kesällä vuonna 1944 Neuvostoliitto hyökkäsi toisen kerran Suomeen ja myös Karjalan kannakselle.  Kesäkuun 15 päivänä jouduimme me Koivistolaiset Mannolan kylästä lähteen evakoksi muualle Suomeen. Meidät tuotiin Angelniemelle, kokoontumisleirille, sieltä meidät siirrettiin runsaan kuukauden kuluttua Halikon puolelle Suppalan taloon, josta tuli kotipaikka viideksi vuodeksi. Mutta se on oman juttunsa arvoinen, tässä kerron Ruotsin aikaani jonne pian lähdin. 
Kerron tässä muistojani omaksi ilokseni, jos yksityiskohdat pitkästyttävät, niin hyppää alkuosan jälkeen kohtaan:  Loppukommentti

Kaulassani ollut lapun teksti saattoi olla tällainen. Alkuperäinen ei ole säilynyt, minne lienee jäänyt. Koodin V-T 209 merkitys ei ole selvinnyt.

Minut ja sisareni lähettiin jo heti elokuun alussa lappukaulassa Ruotsiin. (Arkistotieto: lähdettiin Turusta 1.8.1944). Vain alle 12-vuotiaat karjalaislapset hyväksyttiin silloin matkalle, veljeni oli jo syksyllä täyttänyt, eikä päässyt mukaan. Myöskään aivan pieniä lapsia ei mukana ollut. Minä olin 11 ja Ulla sisko 9-vuotias. Isä ja äiti olivat päättäneet lähettää meidät koska olosuhteet olivat Suomessa epävakaat ja äiti odotti sairaalaan pääsyä ja hän kuolikin meidän Ruotsissa ollessamme. Miten he kokivat meidän lähettämisen Ruotsiin, siitä minulla ei ole käsitystä, siitä en koskaan muista puhutun. Äidillä saattoi olla vaikeaa koska aavisti kuolevansa meidän siellä ollessa ja näki meidät viimeisen kerran saattaessaan meidät Turkuun. Vähäiset äidin kirjeet jäivät Ruotsiin. Viimeisessä kirjeessä isälle, kuukautta ennen kuolemaansa, äiti mainitsee, että voisihan Veli ja Ulla olla Ruotsissa vielä jonkin aikaa.

Äidin kuoleman jälkeen isä kutsui meidät heti kotiin. (Arkistotieto: myös Suomen valtio oli antanut määräyksen kouluikäisten lasten palauttamisesta). Sisko kuoli 1982 joten keskustelut sotalapsuudesta jäivät vähiin hänenkin kanssaan, asuin aikuisena paljon muualla.

* Lähtöni muistot alkavat Turun Vähäväkisten juhlahuoneistosta Puutorin varrelta. Sinne oli lähtevät lapset saattajineen kerätty, siellä saimme tuntolaput kaulaan ja siellä yövyttiin lattialla pehmusteina vain oma vaatetus.
    Nukuin huonosti, heräsin usein ja kärsin äidin puolesta, hän sai usein yskän puuskia, keuhkotautia kun sairasti, ja meni sen vuoksi eteisaulan penkille lepäämään, tuskin nukkui. Menin muutaman kerran hänen luokseen ja pyysin häntä takaisin, ilmeisesti olin huolissani ja peloissani. Kun jälleen heräsin, äiti oli poissa ja tietysti löysin hänet eteisaulasta. Montako kertaa näin tapahtui en muista!
    Meillä oli seuraava aamupäivä aikaa ja äiti halusi käydä meidän kanssa valokuvassa, jäisi jotain muistoa jos emme vaikka palaisikaan. Näin hän varmaan ajatteli. Meistä lapsista ei montaa valokuvaa ollut olemassakaan. Jostain syystä minua kiinnosti Puutorin ympäristö ja erään pojan kanssa lähdimme seikkailemaan, enkä palannut ajoissa takaisin, pahoilla mielin etsin äitiä ja siskoa mutta olivat jo menneet ja niin on vain äidistä ja siskosta yhteinen valokuva.

Tässä minä ja sisareni 
v. 1943, vasen kuva. Minulla viimeiset polvihousut. Vasen kuva.

Oikealla Äiti ja sisko Ulla ja jossa minunkin piti olla, mutta minua kiinnosti Turku, enkä ehtinyt ajoissa kuvaukseen. Se tuntui silloin pahalta ja vieläkin.

Aivan Vähäväkisten juhlasalikorttelin kulmassa, vastakkaisella puolella katua oli luolan aukko, ilmeisesti johti pommisuojaan, se veti meitä puoleensa. Portti oli auki ja varovasti menimme sisemmäksi ja sisemmäksi, ketään ei näkynyt. Ensimmäiseen mutkaan uskalsimme, sitten pelko voitti, jos vaikka joku sulkee ison oven tietämättä, että olemme sisällä ja iltapäivällä piti linja-auton tulla viemään meitä satamaan, niin oli äiti varoittanut. Niin palasimme pikaisesti takaisin ja luola jäi näkemättä. Nykyisin luolassa taitaa olla keilahalli ja päällä konserttisali.
    Äiti oli tuonut tullessamme evästä jota söimme illalla sekä aamulla, jotain ruokaa tarjottiin myös järjestäjien taholta lapsille mutta ei saattajille. Jonkinlainen muistikuva on, että olisin "salakuljettanut" äidille leipää?
    Iltapäivällä meidät lastattiin linja-autoon ja äiti halusi mukaan laiturille vilkuttamaan ja pääsikin autoon, sanottiin kyllä että satamaan ei siviilejä päästetä.
   Linja-autoon mennessä minä halusin nähdä kaupunkia, olinhan ekakerran Turussa ja siksi kiiruhdin etupenkkiin, siihen missä vanha-aikaisissa linja-autoissa istuttiin edessä sivuittain, etuoven etu puolella. Siihen ehti ennen minua sukulaistyttö Sanna ja minä varasin toisen paikan. Pahaksi onneksi siskoni halusi myös siihen, tuskin kaupunkia nähdäkseen vaan turvallisesti tutun tytön viereen. Taisin istua jonkun aikaa ennen kuin äiti käski vaihtamaan siskon kanssa paikkaa. Harmitti hiukan, mutta piti ymmärtää pikkusiskoa.
   Ennen satamaa, ehkä Turunlinnan kohdalla, oli puomi ja piikkilangat tiesulkuna ja äitiä neuvottiin hakemaan lupa vartiokopista jos satamaan haluaa, automme ei jäänyt odottamaan. Ei saanut lupaa hän kirjoitti.

Se on viimeinen näkymäni äidistä kun hän poistui autosta. Hän kuoli seuraavana vuonna ennen meidän paluuta.

* Laivaan menosta ei ole muistikuvaa vain siellä olosta. Laiva oli joukkojen kuljetuslaiva, sanottiin, ruumassa laverit ainakin kahdessa tasossa. Laiva oli todennäköisesti Arcturus. (Arksitotieto: Laiva oli Arcturus ja laverit oli tehty lapsien kuljetusta varten Ruotsiin). Pojat olivat ylälavetilla ja tytöt alalavetilla, ainakin sisareni ja minä olimme eri tasoilla. En muista yhtään oliko aikuisia ruumassa, joku nainen kuitenkin piti järjestystä, käski nukkumaan, sammutti valot ja poistui. Ymmärsimme, että heille oli järjestetty yöpyminen hyteissä, sanoivat olevansa lähellä jos apua tarvitaan. Oliko meillä evästä mukana en muista, enkä myöskään mitään ruokailusta.
     Meitä poikia kiinnostaa seikkailu tietysti aina. Pari rohkeinta lähti illan hämyssä yrittämään kannelle, sinne pääsi tikapuita myöten. Tietysti minunkin piti osoittaa rohkeutta, pikaisesti kiipesin kannelle ja ehdin jonkun hytin takaa nähdä pienen tykin ja että olimme melkein keularuumassa. Vikkelästi takaisin. Ennen minua lähteneet pojat tuotiin takaisin, olivat kaiketi komentosillalta huomanneet liikettä, mutta minä ehdin palata jo omin neuvoin. Yöllä jollakin pikatykillä ammuttiin muutama sarja, me pojat supatettiin että varmaan näkivät sukellusveneen ja pelottelivat ne pois. Aamulla kysyimme johtajiltamme että mitä tapahtui, sanoivat miesten harjoitelleen.

 * Muistikuvia Tukholmaan saapumisesta ei ole, on vain siitä kun olimme majoittuneet johonkin kouluun. Isossa luokkahuoneessa oli vierivieressä petejä, tytöt ja pojat sekaisin. Ryhmässä oli paljon Koivistolaisia, Mannolastakin, yhtään nimeä en muista. Arkistoista nekin selvisi.

Kaikki omat vaatteet otettiin pois ilmeisesti pesuun. Tilalle annettiin yöpaitoja ja pyjamia. Muistan joillakin pojilla olleen paidan, se ei tuntunut pojista kivalta, niissä olimme muutaman päivän. Minä satuin saamaan pyjaman. Sisko oli kotiin myöhemmin lähettämässään kirjeessä kertonut saaneensa jo Tukholmassa leningin.

Pian Tukholmaan saavuttuamme meille annettiin ”Brevkort”, jotta voimme ilmoittaa kotiin saapumisesta, että voidaan hyvin, kuten käskettiin kirjoittamaan. Kirje on siskoni kirjoittama. Itse piirsin korttiin talon kuvan. Kortissa on 10.8.1944 leima.

Hälyä ja pelkoa aiheutti keskuudessamme täi tarkastukset. Joltain löydettiin päästä täitä ja siitä seurasi tarkastukset. Jos täitä löydettiin niin tukka pois, kaljuksi. Joka päivä löytyi lisää leikattavia hiuksia, liekö täit ehtineet tarttua vai tarkastukset tulleet tarkemmaksi? Ruotsalaiset hoitajat halusivat jo, että kaikilta tukka pois tarkastamatta, mutta suomalaiset hoitajat eivät halunneet kaikkia nöyryyttää, sillä nöyryytenä sen kaikki kokivat. Sitten kuulimme, että jostain tuli määräys ettei yhtään tukkaa enää leikata vaan täit hoidetaan pesulla ja muilla konstein. Liekö enää täitä löytynytkään vaan ns. saivareita. Suurin osa lapsista oli jo kuitenkin kaljuja. Meidän huoneesta tukka säilyi viidellä lapsella, minulla, sisarellani, kahdella tytöllä ja yhdellä pojalla. Huoneessa saattoi olla n. 30 lasta. Täistä oli vanhempia varoitettu jo Suomessa, kehotettiin pesemään lasten päät puhtaaksi ennen lähtöä. Äiti piti aina kunnia asiana, ettei meidän päistä täitä löytynyt vaikka koulussa sitä esiintyi sota-aikana useinkin. Äidille lähettämässäni kirjeessä kerron myöhemmin että myös minulta kuitenkin leikattiin tukka Tukholmassa, mutta siskolta ei.

Olimme siinä Tukholman-koulussa pari viikkoa, (Arkistotieto: 8 päivää), sinä aikana Mannerheim valittiin Suomen presidentiksi, niin hoitajat ilmoittivat. (Historiatieto 4.8.1944) Muuta uutista Suomesta ei ole jäänyt mieleen, jos niistä kerrottiinkaan.

* Seuraavaksi meidän ryhmä siirrettiin Årsundan pitäjään, jossa olimme jonkun aikaa. (Arkistotieto: 10.8. - 28.8.1944, Lunds Missionshus Årsunda) Ryhmän johtajana oli n. 30-vuotias sairaanhoitaja ja apulaisena aivan nuori n. 20-vuotias tytön hepsankeikka. Laivassa ollut iso ryhmä oli jaettu pienempiin ryhmiin koska paljon tuttuja katosi, meidänkin 15 lapsen ryhmässä oli suuri osa tuntemattomia. Osa tutuista oli viety jopa etelä Ruotsiin kuten, myöhemmin sain tietää.

 

Kuva ryhmästämme Lunds Missionhus:issa. Kuvan henkilöiden nimet olen saanut vähitellen etsittyä, itse en tunnistanut kuin sisareni, omakuvakin piti arvata. Vasemmalta eturivin istujat: Ensin tunnistamaton poika, sitten  Maija Hoikkala, sisareni Ulla Hämäläinen, Anneli Kaarinen, hänen veljensä puuttuu kuvasta, Kaarina Heino, Reino Heino. Takana polvillaan vas. Hannu Suurhasko, Pekka Hämäläinen, tunnistamaton poika, Pentti Hokkanen, Minä itse Veli Hämäläinen kurkistan takaa, Niilo Juvonen, hänen veljensä Kalle puuttuu oli korvatulehduksessa, tunnistamaton ja Raimo Hyytiä. Hoitajista tumma oikealla oli Birgit.

 Asuimme jonkun maatalon vanhassa isossa tuvassa kaikki samassa huoneessa. (Arkistotieto: Lunds Missionhusin rakennus) Sängyt olivat kaksikerroksisia, pieni pesuhuone vieressä ja keittiö jossa meille tehtiin ruokaa. Ilmeisesti söimme samassa huoneessa keskellä olevilla pöydillä. Siellä tutustuin myös iljettävään klimppisoppaan joka jäi usein syömättä. Lienee ollut vanha maalaistalo, väentupa. Kotiin olen kirjoittanut että söimme ulkona, ilmeisesti aina kun sää salli.

Minä olin ryhmän isoimpia ja siksi minä jouduin avuksi kaikenlaisiin tehtäviin, parin muun kookkaamman kanssa. Eräs sellainen oli päivittäinen maidon haku naapuritilalta, teimme sen kolmisin poikien kanssa. Se homma päättyi meidän kohdalta kun me hiukan villiinnyimme. Maitotilalla oli kolme meidän ikäistä tyttöä, joita ulkomaan elävät, me suomalaiset, kiinnostivat, he vierailivat meidänkin asumassa talossa. Maidon haku matkat alkoivat venyä, kun aloimme leikkiä tyttöjen kanssa.
    Kerran meinasi yhdelle tytölle käydä hullusti. Aloimme poikain kanssa vedellä talon hevosvankkureita, nelipyöräisiä kärryjä, tytöt tietysti kyydissä. Yksi tytöistä ei ollut lavan päällä vaan istui lavan takana, etu- ja takapyöräparia yhdistävän puomin päässä, joka oli hiukan lavan takaosan ulkopuolella, erikoiset vankkurit meille suomalaisille. Vetelimme vankkureita edestakaisin ja välillä pojat työnsivät ne takaperinkin, hiukan viettävällä pihalla, kohti navetan seinää. Olin aisoissa ohjaamassa ja huomasin vaaran, mutta en jaksanut pysäyttää vankkureita. Huusin tytölle suomeksi että hyppää pois, mutta eihän tyttö sitä ymmärtänyt, eikä vaaraa tajunnut. Onneksi ymmärsin ja ehdin kääntää ajoissa aisoista, niin että kärryt kolahtivat seinään viistossa, joten kärrynlavan ja seinän väliin jäi tytölle tilaa eikä onnettomuutta tapahtunut, tyttö tietysti säikähti. Joku aikuinen oli tapauksen sattumalta nähnyt ja tieto tuli myös meidän johtajien tietoon.
    Siitä seurasi leikkien loppu ja maidon hakijoiden vaihto. Tosin saimme vielä muutaman kerran hakea, mutta annettiin tietty aika ja hakijoiksi tuli mukaan tyttöjäkin.
    Johtajamme hävisivät muutaman kerran iltaisin ja me isommat pojat arvasimme syyn ja tietysti seurasimme heidän lähtöään. Näimme ruotsalaisten miesten hakevan heidät ja päätimme seurata milloin palaavat, ei onnistunut, emme pysyneet hereillä niin kauan. Vasta 1990-luvulla kuulin että nuorempi oli naitu Ruotsiin. Liekö ollut täällä alkanut romanssi.

Täältä meidät sitten yksitellen sijoitettiin taloihin jotka suostuivat ottamaan meidät vastaan ja pitämään huolta, kuka milläkin perusteella. Minä pääsin ensimmäisenä, koska toivomus oli että isokokoinen poika. Sisko pääsi samalla kertaa pienen pojan seuraksi, onneksi naapuriin. Valinta tilanteesta en muista mitään.

 

Årsundaan.

* (Arkistotieto: Saavuimme sijoituskotiin 28.8.1944). Siskoni isäntäparina oli nuorehkot Elsa ja Ingvar. Siskoni joutui kolmivuotiaan lapsen, Årnold,  täyspäiväiseksi lapsenvahdiksi. Jo seuraavana päivänä olemme yhdessä lähettäneet kirjeen kotiin, jossa selitämme millaisiin perheisiin olimme joutuneet. Olin heti saanut kahdet golf-housut ja puseron. Sisko kertoo, että jo Tukholmassa hän oli saanut puvun, vyön ja kengät. Ruotsissa olon aikana kirjoitin kotiin yhdeksän kirjettä ja siskoni samoin yhdeksän, niistä muutama yhdessä, ainakin nämä ovat säilyneet. Ensimmäinen kortti saatiin lähettää jo Tukholmasta kun sinne saavuimme, postileimassa on 8.8.1944. Ensimmäinen kirje lähetettiin 17.8.1944 kun olimme saapuneet yhteismajoitukseen Årsundaan.

* Minun isäntäväkeni olivat Anna ja Karl, lapseton pariskunta. He olivat hiljainen pariskunta, Anna lempeä, isäntä jörö yritti joskus olla hauskakin. Tuntui että hän olisi kysellyt kaikenlaista, mutta eihän se onnistunut oikein myöhemminkään, kieltä en niin paljon ehtinyt oppia.
    Miten kielen sanat lienevät jääneet mieleen, ei muistikuvaa. Suomi-Ruotsi sanakirjan sain Suomesta vasta ennen joulua. Minulla oli hauskaa kun ”piiat” yrittivät keskustella kanssani lukemalla suomalaisia sanoja sanakirjasta ja äänsivät tietysti ”päin honkia” kuten kotiin kirjoitin. Sain jouluksi myös joululehtiä luettavaksi. Kirjeeni luettavuus huononi selvästi kesään 1945 mennessä, selvä merkki vähäisestä suomenkielen käytöstä, vaikka sisartani tapasin usein.

Koko suuritila oli kahden sisaren ja kahden veljen omistama ja kaikki osallistuivat talon töihin. Toinen veljistä asui omassa talossaan naapurissa vaimonsa (terveyssisar-kätilö) ja n. 15 vuotiaan Marianne-tyttären kanssa, jonne myös otettiin suomalaistyttö, Ritva, seuraksi.
    Tila sijaitsi Årsundan kirkonkylässä, Sörbyn kylässä, se on harjulla josta haarautuu neljä maantietä. Kaakosta tulee tie Gysingestä, koillisesta Hedemurasta jonka jalkapallojoukkue kävi pelaamassa Årsundassa. Läntinen tie johtaa Faluniin ja pohjoinen tie vie kirkkoon n. 1 km, ja siitä eteenpäin kahden järven, Storsjön ja Lilsjön välistä kapeaa kannasta myöten Sandvikenin kaupunkiin. Koska vielä oli kesäaika niin isäntäväkeni asui kesäasunnossa.  Päärakennuksessa asui tilan kaksi muuta omistajaa, kaksi ikäneitoa.

Sain kauniin valoisan huoneen kesäasunnon keittiön vierestä. Syksymmällä muutimme kaikki päärakennukseen. Siellä minä nukuin ensin keittiössä, tuvassa. Jonkinlainen hämärä muistikuva on, että olisin myöhemmin muuttanut ylös toiseen kerrokseen. Siinä huoneessa oli sohva joka voitiin muuttaa sängyksi, ihme laite minulle, taisin nukkua juuri siinä. Toisessa päädyssä ikäneidot, "piiat", kuten minä sanoin, asuivat kesät talvet. He olivat jo niin iäkkäitä että tekivät pääosin taloustöitä sisällä, nuorempi auttoi joskus navetassa. Alussa puhuin siskoni kanssa piioista, mutta sehän on melkein ruotsia, ja koska olivat samassa huoneessa ja kuulivat, arvasivat keistä puhuimme.  Yrittivät myöhemmin selittää asian oikean laidan ja selvisihän se lopulta keitä he olivat. He olivat ihan ystävällisiä, antoivat minulle elämäni appelsiinit ja joskus myöhemminkin.

Piha oli harjun rinteessä jossa päärakennus oli ylhäällä aivan maantien vieressä ja harjun alaosassa pitkä L-muotoinen talousrakennus, heinälato päässä, navetta välissä ja sontaruuma L-n "kantapäässä". Aivan navetan seinän takaa kulkee paikallistie. Sontaruumasta rakennus nousee rinteeseen jossa ensin talli ja kuja, sitten kylmiä varastotiloja. Kesäasunto oli toisessa laidassa rinteessä, ladon ja päärakennuksen välillä, noin 20 m etäisyydellä molemmista. Kesäasunnon rinteen alapuolinen osa oli kaksikerroksinen, siinä oli karjakeittiö, sen edessä AIV-säiliö.
    Puolet em. rakennusten välisestä alueesta, harjun alapuolinen osa oli karjapihaa, yläpuolinen osa tiheää puutarhaa, enimmäkseen koristekasveja, välillä korkea syreeniaita. Karjapihan leveydeltä, kesäasunnon takana, oli kirsikka puutarha jossa laidunsivat mullikat. Karja oli kesällä pääasiassa navetan takaisella pellolla.

    Seuraavassa on muistin pätkiä tapahtumista vuoden ajalta jonka siellä vietin. 
   
          Ne ovat pieniä yksityiskohtia jotka on jääneet muistiin ja kirjeistäni äidille löytyi lisää.

 * Muistini on tosin toiminut oudosti, liekö normaalia. Muistiin on jäänyt vain joitakin pätkiä, aivan kuin "sketsejä", "kohtauksista" joistakin tapahtumista, ehkä sellaisista tapauksista joilla on ollut jokin tavallista tuntuvampi merkitys. Välilläkin on täytynyt tapahtua jotain mutta muistiin se ei ole jäänyt. Eniten on unhottunut mitä isäntäväkeni on kotiin Suomeen lähettänyt siellä ollessani ja kotiin paluun jälkeen. Siihen auttoivat kirjeet, ne toivat mukaan myös uusia tapahtumia. Kirjeet nimittäin ”katosivat” välillä, löytyivät vuosia myöhemmin kun lajittelin siskoni jäämistöä. Muistikuvani, joista kerron, ovat aina olleet samoja, silloin tällöin mieleen putkahtaneet ja aiemmin myös uniin tulleet. Ne eivät ole vanhemmiten muuttuneet tai lisääntyneet, lieneekö "siivilöityneet" paremmiksi, joitakin yksityiskohtia ehkä unohtunut, vaikea sanoa, ainakin mielessä on myös joitakin ikäviä asioita jotka silloin mieltä pahoittivat.

* Sain ensimmäiseksi asunnokseni kauniin, valoisan huoneen, näköala kirsikka puistoon. Huoneessa oli kivan näköinen valkea lipasto, sen päällä useita kauniita posliinisia esineitä. Eräs niistä herätti pian mielenkiintoani. Kerran rohkenin ottaa sen käteeni ja silloin sen piti pudota lattialle ja särkyä. Kokosin sirpaleet lipastolle, peläten mitä nyt teen, mutta en rohjennut sanoa mitään, mitäpä suomesta olisivat ymmärtäneetkään. Huomasivat tietysti tapahtuneen ja kaikki posliiniset esineet hävisivät lipaston päältä. Tämä tapahtui aivan ensimmäisten viikkojen aikana.
    Rikkomani esine oli pieni kulmikas todennäköisesti eräänlainen "kynämalja", ilmeisesti aika vanha ja harvinainen ja sivussa oli Årsundan kirkon kuva. Tapahtuma vaivasi minua koko Ruotsissa olon ajan, vielä nytkin katselen kirpputoreilta posliiniesineitä jos vaikka löytyisi Suomesta.
    En kyennyt kielitaidottomana millään lailla osoittamaan katumusta, hiukan itkua tuhersin kun varsinkin vanhin täti oli vihainen, taisi olla hänen omaisuuttaan. Ilmeisesti tästä tapauksesta johtui, että koko siellä oloni aikana hiukan pelkäsin tätejä, joista vanhin kuoli seuraavana keväänä ja tuntui kuin olisin tullut taloon vastoin heidän suostumustaan.

Ensimmäisinä viikkoina hautauduin huoneeseeni, ikävöin kotiin ja pelkäsin että olenko turvassa. Siskoani kävin melkein päivittäin katsomassa, hän tuntui sopeutuvan nopeasti. Minulle tuli sellainenkin ajatus, että jos vaikka leijona hyökkäisi päälle, niin tulisiko emäntä minua puolustamaan, eihän hän ole äitini, olisi samantekevää miten minun kävisi.

Årsundan kirkonkylässä, Sörbyksi sitä sanottiin, oli yksi toinenkin suomalaispoika ja yksi tyttö, kauempana oli useampia. Muistiini ei ole jostain syystä jäänyt yhdenkään muun suomalaisen lapsen nimeä vaikka tunsin heidät jo Suomessa. Kirjeistäni löytyy muutama nimi joita olin siellä tavannut mm. sisarukset Pirkko ja Pertti sekä Eero ja Eeva, Pekka, Kalle, Niilo ja Reino. Vain kahta viimeksi mainittua en aiemmin tuntenut, viisi ensimmäistä olivat kotoisin samasta kylästä Koiviston Mannolasta, Karjalan Kannakselta ja kaukaisia serkkuja. Kalle ja Niilo olivat naapuri kylästä mutta kävivät meidän kylän kolua. Sörbyn kylän lähettyvillä asui eräs rouva joka puhui suomea ja joka käänsi äidin ja isän kirjeet. En muista hänen muuten käyneen meillä ja tulkkina toimineen. Jonkun kerran tapasimme myös kauempana asuvia suomalaisia, kenenkään nimeä en muista. Heitä tuli Årsundaan myös toisesta ryhmästä, kuten edellä mainitut kahdet sisarukset.

Koulujen alkaessa puhuttiin meidän kouluun menosta, mutta jostain syystä siitä luovuttiin, olisin halunnut mennä kuunteluoppilaaksi. Kuulimme myöhemmin, että joitakin suomalaisia oli kouluun otettu. Pelkäsivät kuulemma luokkien tulevan levottomiksi.

Kerran, aivan ensimmäisinä viikkoina, Marianne tuli hakemaan minua ja läksin mukaan, mennessä kysyin suomeksi että mihin olemme menossa, toistin "mihin", hän nauroi ja oppi sanomaan sen. Vastausta en häneltä saanut, jos sain niin, en ymmärtänyt. Marianne haki minut muiden, sisareni ja Ritvan joukkoon, mitä me silloin teimme, en muista. Marianne kaiketi yritti meitä auttaa viihtymään, teki sitä myöhemminkin, siitä huolimatta viihdyin paljon yksin. Mariannesta myöhemmin lisää, me nimittäin emme oikein tulleen toimeen keskenämme.

* Noin runsaan kuukauden kuluttua isäntä vei minut höyrysaunaan, miten olin peseytynyt päivittäin siihen asti, en muista, jos mitenkään. Hämärä muistikuva on, että ulkona niin kauan kun kesäasunnossa asuttiin. Höyrysauna oli urheilukeskuksessa, urheilukentän vieressä ja tanssilavan alla. Kun saunassa aloin hikoilla ensikerran kolmeen kuukauteen niin iho alkoi kutiamaan ja minä tietysti raapimaan. Lopulta koko kehostani oli raavittu aivan kuin yksi kerros ihoa pois. Isäntä huomasi sen ja taisi hävetä ja käski menemään suihkuun, uusi kokemus sekin minulle. Pesun jälkeen tunsin itseni todella puhtaaksi. Sen jälkeen minulle annettiin säännöllisesti kerran kuussa raha kouraan ja saunomaan, ekakerta yksin oli pelottava osaanko toimia oikein. Joskus sattui että saman aikaisesti siellä oli muitakin suomalaisia poikia.

* Eräs vaikea muisto alkusyksyltä oli se, kun jouduin menemään hammaslääkäriin. Viimeisin muisto hammaslääkäristä oli kun Orimattilassa ekaluokalla yläkoulussa poistettiin puulastalla maitohammas. Jo kotona Suomessa oli hammastani silloin tällöin särkenyt ja matkalla särky paheni ja Årsundassa alkoi lähes ainainen särky. Minut vietiin hammaslääkäriin ja lääkäri pisti ensin kuoletuspiikin, sekin sattui. En ollut sellaista ennen kokenut ja en tiennyt lääkärin tarkoitusta, alkoi pelottaa, selviääkö täältä hengissä. Suu paisui ja tuli tunnottomaksi, en saanut sanottua ainoakaan sanaa. Lopulta lääkäri otti voimalla hampaan kokonaan pois, onneksi se sattui vain vähän, kuoletus auttoi. Kipu oli ankara kun kuoletus hävisi, monta päivää siinä meni, eikä niin suurta vaivaa ole sen jälkeen ollutkaan. Se on ainoa hammas joka minulta puuttuu, vasemmalta sivulta. Tyhjä väli tuntuu kun kielellä kokeilee.

Toinen harmi oli kun sain uudet kumisaappaat. Jostain syystä sain ne heti rikki, en muista miten, toisessa on viisi senttiä pitkä haava ja toisessakin reikä, enkä uskaltanut kertoa isännälle, kirjoitin kotiin että ne hajoaa kokonaan, ellen kerro.

Minulle muistui mieleen tietysti aina kotimaan asiatkin, olin ilmeisesti saanut jonkinlaisia tiedon jyväsiä ruotsalaisista lehdistä, enkä oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys. Olin tiedustellut mm. että sotivatko Suomi ja Saksa Suursaaressa. Muistin setäni olleen Suursaaren joukoissa mukana. Ruotsissa oli Suomi-Ruotsi hiihtokilpailu talvella 1945 jonka Ruotsi voitti, satuin kuulemaan kun toiseksi tullutta Jussi Kurikkalaa haastateltiin suomeksi Ruotsin radiossa. Radiota minun oli mahdollista kuunnella useinkin. Talossa oli kaksi radiota. Olin myös kysellyt äidiltäni serkuistani, missä Paavo ja Väinö ovat? Paavo oli jäänyt sotavangiksi, sen tiesin, mutta sitä en tiennyt, että hän oli jo päässyt vapaaksi.

* Siskoni "talon" vanhaisäntä, Carl, ajoi taksia ja joskus pääsimme kyytiinkin, aina Sandvikiin asti, sehän tuntui kivalta. Hän oli jonkinlainen kyläpäällikkö. Hänen autotallinsa vintillä oli paljon aseita, kivääriä ja isompiakin, jonkinlainen jalkojen varassa oleva pikakivääri, viisaana päättelin. Pääsin kerran vahingossa näkemään ne. Se oli kielletty paikka ja arvelin siellä olevan jotain salaista, siksi olin utelias. Kerran se sattui olemaan auki kun olin autotallissa ja vanhaisäntä hetken poissa niin livahdin ylös. Ne olivat kylän suojelusjoukkojen aseita. Miehet, maastopuvuissa, pitivät niiden pyssyjen kanssa harjoituksia, ampuivat läheisellä pellolla, joen penkalla. Lapset pidettiin silloin pihalla. Kotiin olen kirjoittanut että meillä ruokaili kaksi kapteenia ja sisareni talossa 10 sotilasta. Osa sotilaista asui teltoissa, olivat kai kauempaa tulleita. Minulle vanhaisäntä näytti joskus käsillä, aivan kuin ampuisi pyssyllä ja sanoi "Ruski bolseviski".

Siskoni talon ulkorakennukset ja autotalli olivat aivan vastapäätä "minun" taloani, tien toisella puolella. Taisin viettää enemmän aikaa siskoni talon ympärillä kuin omani.

Kerran Paul, siskoni isännän vanhapoika veli joka asui samassa taloudessa, antoi minun tulla katsomaan kun hän haki sonnin pellolta ja astutti lehmän, sekin oli lapsilta kielletty, mutta Paul päästi katsomaan kun emäntiä ei ollut kieltämässä. Kaikkihan poikia kiinnostaa.

* Syksyllä meidät vietiin elokuviin. Se oli lasten näytös ja kaikki lähistön suomalais-lapset taisivat olla siellä. Elokuva oli piirretty "Pinockio" kertomus pahantapaisesta lapsesta joka siksi muuttui puunukeksi, jännä ja hiukan pelottava elokuva, mitä jos se vaikka olisi totta. Kotiin olen kirjoittanut että olin ollut syksyn aikana jo neljä kertaa elokuvissa.

Myös joulujuhla oli järjestetty jossa oli ilmeisesti lähialueen suomalaislapset ja myös osa ruotsalaisia lapsia. Siellä näin ensikerran Lucia-kulkueen, me pojat jännäsimme että saako tyttö talia hiuksilleen, oli nimittäin aidot kynttilät..

* Ennen joulua, taisi olla pikkujoulun aikaan, jollaisesta en silloin mitään tiennyt, sattui minulle aikamoinen kielikömmähdys. Emäntä oli leipomassa ja pyysi isäntää hakemaan jotain. Isäntä oli sitä mieltä, että minä voisin sen hakea. Olin valmis ja emäntä selitti asian, minä ymmärsin, että pieni joulukuusi, näytti kädellä pituudenkin. Sain isännän sukset ja läksin etsimään. Kiertelin joen penkalla jossa tiesin pieniä kuusia kasvavan, jostain pienestä metsiköstä sen sitten löysin ja iloisena vein emännälle. Aikaa siinä tosin kului kaksi tuntia. Iloni sammui kun isäntä vihaisena torui, missä minä olin luuhannut niin kauan, ruoka-aikakin oli mennyt. Emäntä oli pyytänyt hakemaan havuja jolla hänen oli tarkoitus pyyhkiä leivinuunista hiilet ulos ja minä etsin kauniin sopusuhtaisen pienen joulukuusen. Se palveli kyllä pikkujouluna koristeltuna tehtäväänsä.

* Ennen joulua teurastettiin sika. Lahtari tappoi sen eräänlaisella jousitetulla "nahkapaskalla", kun lahtari löi nuijalla, niin se teki reiän sian päähän, johon se kuoli ääntä päästämättä. Toisella sialla "nahkapaska" ei toiminut kunnolla ja sika huusi hirveästi. Teurastaja lopetti sen pistoolilla. Veri otettiin talteen ja minä jouduin vatkaamaan sitä ämpärissä niin kauan kunnes se jäähtyi eikä hyytynyt, kannoin sen karjakeittiöön, kokoajan vatkaten. Täysinäinen ämpäri oli kamalan painava, sen muistan hyvin. Suolet pestiin ja ne täytettiin, tehtiin ryynimakkaraa. Minun tehtävänäni oli veivata lihamyllyä kun emäntä ohjasi suolta, massa, liha ja ryynit, piti ensin ajaa lihamyllyn läpi. Muistan sen olleen raskasta veivaamista. Sikojen lahtauksesta ja monesta muista navetan tapahtumista olen kirjoittanut kotiin.

* Itse joulusta muistan vain kun pakkasaamuna kävelimme kirkkoon isännän veljen perheen kanssa, n. kilometrin päähän, elämäni ensimmäiseen joulukirkkooni. Isossa kuusessa ulkona oli sähkölamput, oli komea näkymä, en ollut ennen nähnyt sellaista. Innoissani kirjoitin kotiin.

Tällaisen pienen (10x7 cm) joulukortin olen lähettänyt äidille jouluna 1944.

Tässä saamani joululahjapuukko, Mora, tuppi hajosi nopeasti ja vieressä rippikoulu-ikäisenä tekemäni uusi tuppi.

Joululahjojakin sain joista paras oli pieni puukko kauniissa tupessa jonka keskellä oli poronnahkainen koriste. Puukko on tallella vieläkin mutta poronkarvat kuluivat pois ja tuppi hajosi myöhemmin. Toinen mieleen jäänyt lahja oli korkkipyssy 11-vuotiaalle, sen oli antanut isäntäni veljen perhe. En pitänyt itseäni niin lapsellisena, häpesin lahjaa, varsinkin kun siskoni perhe nauroi. En leikkinyt sillä kuin joulupäivänä isäntäväen mieliksi, enkä suostunut tuomaan sitä Suomeen, vaikka isäntäni olisi sen mukaan pakannut. Sisareni on kirjoittanut kotiin kirjeen jossa hän kertoo saaneen paljon lahjoja, paljon vaatteita ja saa vielä lisää, paljon enemmän kuin minä.

* Talvella sain ensin hiihdellä isännän isoilla suksilla, sitten ennen loppiaista kävimme isännän kanssa ostamassa minulle sukset. Kerran kevättalvella hiihdimme toisen suomalais-pojan kanssa, hän asui poliisin luona, nimen olen unohtanut, kylään päin lumisella ja jäisellä tiellä. (Etunimi oli Jussi kuulin myöhemmin v. 2005) Takaamme tuli polkupyörällä eräs nainen, juuri kun hän oli kohdallamme, siirsin suksikeppiäni, ja ylipitkät kun olivat, niin se heilahti siten, että naisen pyörän poljin törmäsi siihen. Ei hän nurin mennyt mutta putosi pyörältä ja oli tietysti pahana. Hän tunsi minut, tieto meni myös isännälle ja emännälle, torujahan siitä tuli ja milläs selität, etten tahallani sitä tehnyt.

Samaisen pojan kanssa kaivoimme puolen metrin hankeen käytäviä ristiin rastiin, se leikki tuntui tärkeältä työltä. Se tapahtui kerran aamupäivällä. Kävimme välillä syömässä ja piti jatkaa leikkiä, mutta se loppui lyhyeen kun isäntä tuli vihaisena etsimään minua ja piti lähteä hänen mukaansa hakemaan hevosella halkoja jostakin.

Kaveri oli kiinnostunut tupakasta ja oli salaa ottanut isännältään, poliisilta, tupakan ja tulitikkuja. Me katkaisimme sen kahtia ja yritimme molemmat polttaa. Ei se oikein onnistunut, lienenkö saanut pari henkäystä kun tuntui pahalta ja sormeakin alkoi lyhyt tupakka polttaa. Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta kun tupakkaa yritin polttaa.

* Joskus talvella oli nuorille järjestetty juhlat tanssilavalle, se oli ulkolava mutta talveksi seinät tiiviisti suljettu. Siellä annettiin jotain syötävää ja juotavaa, myös suomalaisia oli siellä useita. Parhaiten on jäänyt mieleen piirileikki, jollaista en Suomessa ollut sattunut kokemaan. Kaksi piiriä pyöri erisuuntiin toisessa pojat ja toisessa tytöt, tietyllä hetkellä sai hakea toisesta piiristä kaverin jonka kanssa pyöri käsikädessä musiikin loppuun. Haut vuorottelivat tyttöjen ja poikien välillä, mitään velvoitetta hakuun ei ollut, sai vain pyöriä piirissä jos halusi. Minä rohkaisin mieleni ja hain tuttuja ruotsalais-tyttöjä mm. Ann-Maria ja Elseä jonka luona asui suomalais-tyttö Irja, ja sekös huvitti suomalaisia poikia joista yksikään ei rohjennut hakea ketään tyttöä. Suomalaisia tyttöjä en hakenut enkä Mariannea, hän taisi hakea minua.

* Tammikuussa jouduin sitten tosi töihin, isännän kanssa halkoja metsästä ajamaan. Neljä viikkoa ajelin Maija-hevosella, isäntä itse ajoi toisella hevosella. Joskus reki juuttui johonkin kantoon tai puuhun ja isäntä kiroili ja tuli itse ajamaan pahat paikat.  Lastaus ja purkaus olivat raskasta työtä. En ikinä ollut hevosta ajanut, vielä vähemmin lumisessa metsässä. Se oli mielestäni liian rankkaa työtä 11-vuotiaalle, niin ajattelin jo silloin ja taisin olla hiukan katkera. Se loppuikin minun kohdalta kun kieltäydyin lähtemästä, isäntä ajoi jonkun aikaa kahdella hevosella, niin kirjoitin kotiin.

* Seuraava työ olikin sitten navetassa 20 lehmän sonnan luonti. Halonajon jälkeen isäntä katsoi, että nyt olen valmis nousemaan seitsemältä ja menemään luomaan sonnat. Mikäs siinä auttoi, sonta oli kourua myöten työnnettävä navetan toiseen päähän ja siitä nostettava sontaruumaan. Sontaruumassa oli käytävä sonta levittämässä kun kasa sen edessä kasvoi luukkuun asti. Sitä kesti kesään 1945 asti, eli kunnes lehmät pääsivät laitumelle. Heinien kanto oli kevyempää eikä se ollut minun säännöllinen työni.

 Navetassa sain kokea mielenkiintoistakin kun isäntä halusi opettaa minua lypsämään koneella. Ensin vetimet piti pestä ja sitten asettaa imurit, lypsäjät, vetimiin ja avata venttiili jolloin imuri lypsi lehmän ja imi maidon keskussäiliöön. Sain sen tehdä muutaman kerran. Maitoastioita jouduin joskus pesemään, ne ruiskutettiin laimealla suolavedellä.

Jokaisella lehmällä oli sen pään yläpuolella mustataulu johon oli kirjoitettu sen nimi, syntymäaika ja milloin viimeksi poikinut ja jotain muutakin, taisi olla maitomääriä.
    * Kevättalvella 1945 meillä lapsilla, suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli tapana laskea mäkeä potkukelkoilla läheisellä maantiellä jossa oli sopivan jyrkkä rinne. Kerran sattui niin, ettei muita tullut kuin Ann-Mari, minun ikäinen kylän yksityiskauppiaan tyttö. Mehän laskettiin kahdestaan ja siitäkös muut alkoivat kiusoitella ja sekös harmitti. Ann-Marilla oli pienemmät kaksoissisaret, eivät tainneet olla vielä koulussa. Heistä sain varsinaiset ihailijani, heillä oli tapana kuljeskella taloni ohi ja ujosti tervehtiä. Syyskesällä 1945 kun olin lähdössä Suomeen, niin muutamaa päivää ennen istuimme Oven, naapurin pojan, kanssa talomme edustalla tukkipinon päällä, kun kaksoistytöt tulivat pienillä pyörillä, tervehtivät ja jatkoivat matkaa. Palasivat takaisin ja hetken kuluttua taas ajoivat ohi. Nyt Ove arveli että tytöt varmaan haluavat hyvästellä ja Ove meni piiloon. Tytöt tulivat vielä kerran ja kyllä he jotain hyvästiksi sanoivat, en muista mitä. Ove ei pysynyt piilossa vaan säikytti tytöt.

Satuin kerran löytämään rahakukkaron, siinä oli 150 kruunua, kukkaro oli naapurin eli Oven isän, hän antoi 15 kruunua löytöpalkkioksi.

Em. tyttöjen vanhemmilla oli kauppa ja sen edessä automaatti jollaista en Suomessa ollut nähnyt. Kolikolla sai lokerosta karamellipakkauksen. Pääsin muutaman kerran kokeilemaan. Ne karamellien hopean ja kullan väriset tinapaperit ovat vieläkin tallessa. Rahaa karamellien ostoon sain aina silloin tällöin emännältä ja ”piioilta”. Piiat antoivat minulle myös elämäni ensimmäiset appelsiinit.

Toinen kaupasta muistiin jäänyt seikka oli Ruotsin pikkuprinssessojen kuvat, liekö myös pikku-prinssi ollut mukana, en muista. Kauppiasperhe oli isäntäväkeni tuttu koska vierailivat toistensa luona ja kerran minäkin pääsin mukaan. Muistan heiltä ahtaasti kalustetun muistoesineitä täynnä olevan huoneen. Minulle on hämärä muistikuva että siellä tarjottiin lapsille, minulle ja kolmelle tytölle, "Pommacia" hedelmälimonadia ja se maistui hyvältä. Heti kun sitä vuosien kuluttua alettiin tuoda Suomeen, niin se on ollut parasta juotavaa jos sattuu saamaan.

Kuva kevättalvella 1945. Vasemmalta: Irja, Eira, Ulla ja Ritva. Takana Marian jonka kodin edessä kuva on otettu, Ritva asui heillä.

* Keväällä kun aurinko alkoi lämmittää ja vaikka luntakin oli vielä maassa, löysin kivan lämpimän paikan istuskella. Talon aidan vieressä oli tukkikasa ja tukeissa paksu kaarna josta sai kaikenlaista vuoltavaa. Joululahjaksi saamani pieni puukolla oli kätevä veistellä.  Jostain syystä aloin veistellä kaarnasta kirjaimia, n. 1-1,5 sentin kokoisia. Tein ensin kirjaimet omaan nimeeni ja sitten muiden nimiin. Sain isännältä pienen peltisen sikarirasian jossa säilytin kirjaimet ja rasian piilotin vieressä olleen kaluvajan peruspylvään päälle alapuolelta, enkä näyttänyt kenellekään. Huoneeseeni rasiaa en vienyt. Kotiin lähtiessäni taisin antaa sen Ovelle, Suomeen en sitä tuonut. Ehkä hävitin osan kirjaimista, siksi että siinä oli nimiä joita en halunnut paljastaa kenellekään. Siinä taisi olla mm. em. ihastukseni Ann-Marin nimi, tosin ne olivat irrallisia kirjaimia ja nimien kokoaminen oli vieraalle palapelin kokoamista.

    * Kevättalvella olin kerran Albertin kanssa tallissa, ei minulla siellä mitään tekemistä ollut, seurasin vain kun hän ruokki ja harjasi niitä. Tallissa oli kolme hevosta, Maija pienehkö tumman värinen, ruskea tavallinen ruuna tiesin viisaana ja iso ja vanttera ns. taalainmaan rotua oleva hevonen. Koulussa olin nähnyt kuvia samanlaisesta belgialaisesta hevosesta. Sillä Albert ajoi talvella rahtia jonkun metsässä.

Kotiin palattuani piirsin koulussa kuvan Taalainmaan työhevosesta.

Albertilla oli tapana aina jollain tapaa kiusoitella minua, kenties silloinkin. Lähtiessäni tallista pistin oven ulkopuolisen hakasen lukkoon. Näin Albertin kujan puolelta kun hän hankosi heiniä tallin vintiltä luukusta alas hevosten eteen. Minä aloin vuorostani kiusoitella häntä alhaalta sanomalla että ovi on lukittu etkä pääse tallista ulos. Olin jo hiukan alkanut oppia ruotsia. "Saat selkääsi jos sen teet" uhkasi Albert. En sitä olisi uskaltanut tehdä, mutta siinä toisiamme kiusoitellessamme lähdin pois ja ovi unohtuikin lukkoon. Pian Albert ilmestyi vihaisena tupaan, silloin muistin mitä olin tehnyt. Marssi suoraan luokseni ja tukisti niskasta oikein voimakkaasti niin että sattui. Mielessäni on vieläkin kuva hänestä kun hän vihaisena tulee tupaan. Olinpahan sen ansainnut, mutta en ilkeyttäni, vaan lapsellisuuttani.

Jostain syystä Albert ja hänen perheensä ei oikein pitänyt minusta. Mariannen kanssa tuli usein jostain kahnausta, kun hän arvosteli ja komenteli. En oikein suostunut hänen komentoonsa, hänhän oli itsekin vielä tyttönen 15-vuotias. Olen kirjoittanut kotiin useamman kerran kuinka tappelin hän kanssaan, kerrankin hän tuli häiritsemään kun riisuin hevosta valjaista ja hevonen meinasi pillastua, silloin löin ja yritin potkaista, mutta paineli karkuun. Seuraavana päivänä oli uusi ottelu kun tavattiin. Albert oli jörö harteikas mies, usein parransänkinen naama, isot kädet jossa peukalot normaalisti olivat kääntyneet kämmenen puolelle. Hänen otteensa jostakin esim. hangon varresta oli hiukan erikoinen sen peukalon asennon vuoksi. Sanoinkin siskolleni ja Ritvalle, että Albertilla on "peukalo keskellä kämmentä" eikä osaa tehdä mitään. Albertilta opin ruotsinkielisen kirosanan jota hän usein käytti kun joku ei oikein mennyt hänen käskyjensä mukaan, esim. hevonen ei totellut, sanoi aina mm. "jevla kuufuut", kirjoitettuna sellaisena kuin sen kuulin, lienee tarkoittanut "kampura jalkaa". Osasin ruotsin kirosanat silloin hyvin Albert niitä opetti.

* Olin tutustunut naapurin puutarhurin poikaan Oveen, samanikäinen kuin minä. Hänen kanssaan pääsin näkemään mm. lähellä olevan peltisepän työverstaaseen. Siellä oli jänniä työkaluja jolla peltejä taivutettiin, joskus tuli mieleen, että josko rupean isona peltisepäksi. Peltiseppä oli ystävällinen mies joka näytti miten peltiä taivutetaan. Oven mukana pääsin myös leipomoon, sekään ei ollut kovin kaukana, taisi olla jotain sukua hänelle. Sain nähdä miten taikinaa vaivattiin isossa metallisessa pyöreässä ammeessa ja miten ne leivottiin ja työnnettiin uuniin paistumaa. Eräs leipuri oli pitäjän jalkapallojoukkueen parhaita pelaajia.

Ove yritti joskus kiusoitella ja härnätä minua, sehän aiheutti riitaa, sillä minusta tuntui ettei se aina ollut leikkiä. Meillä oli kerran sanaleikki joka perustui minun kielitaidottomuuteen. Puhuimme joskus urheilusta ja Ove sanoi että "Finland är bra" minä tietysti myönsin sen mutta hän lisäsi heti että "Sverige är betre", enkä osannut siihen vastata kunnolla mitä lienen selittänyt. Hän tietysti nauroi ja nauru hänellä olikin erikoinen joka soi vieläkin korvissa, se oli jollain lailla "raaka" aivan kuin hiukan ärsyttävä ei kuitenkaan niin, että olisin suuttunut. Se leikki loppui kun opin sanomaan että "Finland är betre än Sverige".

Kerran yritin Ovelle kertoa kuulemiani sotajuttuja. Tätä kerrottiin Orimattilassa jossa silloin asuimme Pakaan aseman lähellä. Kerroin kuinka desantti jahdissa suomalaiset olivat löytäneet desantin puusta radiolähettimen kanssa ja koska desantti ei suostunut tulemaan alas, niin suomalaiset ampuivat hänen kuin oravan, Ove nauroi eikä uskonut, tapahtuman todenperäisyyttä minäkään en tiedä.

Kerran Ove vei minut heidän kotinsa vintille, siellä näin kolme ruumisarkkua. Kun ihmettelin keitä varten ne ovat, niin hän luetteli nimet eli isot olivat hänen isälleen ja äidilleen ja pieni hänelle. Se pieni oli kyllä jo hänelle hiukan liian pieni minun mielestäni. Ihmeellinen tapa että arkut on valmiina kuolemaa varten, minusta tuntui oudolta. Kerroin niistä siskolleni ja Ritvalle. Ritva oli kuullut että se perhe oli jotain uskonlahkoa.

Keväällä lumien sulettua menin Oven kanssa jalkapallokentälle ja siellä sain potkia muiden mukana, ei siellä muita suomalaisia näkynyt.

Hienointa oli nähdä elämänsä ensimmäinen jalkapallo-ottelu, varsinkin kun tunsi yhden parhaista pelaajista, leipurin joka näytti miten leipää tehdään. Suomeen lähdettyäni sain isännältä kotiin tuomiseksi nuorten jalkapallon ja ensimmäisessä saamassani kirjeessä hän kysyy, että olenko jo saanut koottua joukkueen.

Siellä näki myös sellaista mistä en välitä kertoa enkä koskaan ole Suomessa sellaista nähnyt.

* Keväällä kuoli vanhin täti ja hautajaisviikonlopuksi meidät siskon kanssa lähetettiin siskon isäntäperheen sukulaisen luokse Gävleen. Siellä meidät vietiin leikkipuistoon jossa oli erilaisia pyöriviä laitteita. Niitä kokeiltiin, mutta ne saivat minut voimaan pahoin, rupesin oksentelemaan.
    Pääsimme myös Furuvikiin huvipuistoon. Leikkipuiston kokemuksien vuoksi en uskaltanut laitteisiin mennä. Eläimistä muistan kirahvin ja elefantin, muu on jäänyt unholaan.  Yhteen laitteeseen kuitenkin uskalsin. Siinä oli iso keinu jossa lapset istuivat kahdella penkillä vastakkain, ehkä n. 5 lasta molemmissa ja keinu oli huoneen sisällä. Meille annettiin ymmärtää, että keinu menee ympäri. Laitteen hoitaja aloitti keinuttaan, aina pitemmälle ja korkeammalle, lopuksi ympäri asti. Meitä ei sidottu penkkiin, mutta pidin penkin reunoista lujasti kiinni etten putoaisi, tuntui että olimme pää alaspäin kun näin lattian olevan päämme yläpuolella. Sitten keinu hiljalleen pysähtyi. Kyllähän asia selvisi hetken kuluttua ja selitin siskolle viisaana kuinka meitä huijattiin. Me emme keinuneet ympäri, vaan koko talo jonka sisällä keinu oli, meni sopivassa tahdissa kerran ympäri, mutta pelottavalta se tuntui.

* Jostain sain käsiini, en muista mistä ruotsalaisen Valitut Palat lehden, ja ihastuin siihen, vaikken siitä paljon ymmärtänytkään. Tultuani Suomeen näin mainoksen suomalaisesta Valituista Paloista joka oli juuri kesällä 1945 alkanut ilmestyä Suomessa. Heti pyysin isää tuomaan Salosta lehden ja muutaman irtonumeron sain ja kun aloitin työelämän, niin siitä lähtien se on minulle tullut. Ruotsin taloon tuli kaikenlaisia lehti, seuraavat lehdet sain kotiin Suomeenkin. Kahdessa niistä oli Ruotsin prinsessojen kuvat. Vecko Revyn, Svensk Damtidning,  STF Svenska Turistföreningens tidning ja Hemmets Veckotidning. Viime mainitussa oli sarjakuva Stor-Klas och Lill-Klas, joiden touhuja ymmärsi vaikkei tekstiä ymmärtänytkään.


Kuvassa  Vas. Margarekha, Desirée ja Birgitta, keskellä kärryissä istuu Tanskan prinsessa Margrethe.
Kuva Hemmets Veckotidning 1945.

Stor-Klas och Lill-Klas sarjakuva oli Hemmets Veckotidning-lehdessä 1945.

Ruotsalaiset lehdet olivat prinsessoiden valokuvia täynnä.

Prinssi, nykyinen kuningas, syntyi myöhemmin.


Kuvassa Prinssi Gustav Adolf ja prinssessa Sibylla ja pikku-prinsessat Margaretha, Birgitta ja Christina. Kuva Svensk Damtidning 1945.

Kuvattu sisareni "talon" pihalla 1945, vasemmalta sisareni Ulla, Årnold, minä, tuntematon tyttö, Ritva.

Vasenkuva: minä ja Årnold. Keskikuva, osasuurennus edellisestä. Oikea kuva: Ulla ja Ritva.

   * Kevät kesällä oli Årsundan lähellä suunnistuskilpailut, suomalaisia poikia tuli pyöräillen hakemaan minuakin, pyysin pyörää ja sainkin emännän ansiosta, mutta en emännän uudennäköistä pyörää vaan tätien vanhan. Ne suunnistuskilpailut olivat ensimmäiset näkemäni ja innostuin niin, ja päätin että minunkin täytyy joskus päästä suunnistamaan ja pääsinkin aikuisena.  Innostuimme katselemaan kisoja niin, etten huomannut ajankulua ja eihän minulla kelloa ollutkaan, pojilla oli, mutten kehdannut kysyä. Kello kaksi sitten läksin "kotia" pieni pelko sydämessä, sillä minua käskettiin tulla kotiin kello 12 jolloin oli ruoka-aika ja niistä pidettiin tarkasti kiinni. Sain tietysti torumiset ja isäntä ei olisi antanut ruokaakaan, mutta emäntä antoi jotain. Siitä seurasi myös, etten saanut sen jälkeen pyörää käyttööni. Kerran kuitenkin sain kun emännän kanssa vierailimme jossakin, taisi olla sen suomea puhuvan rouvan luo.

Storsjönin uimarantaa Årsundan kohdalla.
Postikortti- kuva.

* Kesällä 1945 kävimme myös läheisellä järvellä uimassa, kävellen sinne oli runsaan kilometrin matka. Kerran palasin kuorma-autossa kotiin, minä hytissä ja tytöt lavalla, sehän oli kivaa. Vähästä sitä poikanen on iloinen, olinhan suomessakin ollut kuorma-auton kyydissä ja hytissä. Auto oli Elsen vanhempien jonka luona asui suomalaistyttö Irja. Muuta en sieltä sitten muistakaan.
    Uimarannan lähellä oli kioski ja sen viereen rakennettu pienoisgolfratoja, minulle uusi tuttavuus. Seurasin kun sillä pelattiin. Mieli teki kokeilla mutta pelaaminen maksoi, eikä ollut äyriäkään rahaa ja olisiko lapsille annettukaan. Päätin, että kun palaan kotiin niin teen vaikka itse radan, suunnittelin jo millaisen teen, edes yhden. Olen suuremman osaa elämääni asunut sellaisella paikkakunnalla jossa golfratoja ei ollut tai ne ovat olleet kaukana, joten se on edelleen kokeilematta.

Kesällä vieraili urheilukentällä viikon ajan sirkus, siellä kävin joka päivä, katselin ihmeissäni, mutten mihinkään laitteeseen uskaltanut mennä, eipä ollut rahaakaan. Jäätelön tekoa katselin mielenkiinnolla. Nainen hienonsi jäätä jonkinlaisella myllyllä, sekoitti lisäaineet, mitä ne oli en muista ja niin se oli valmis. Rohkenin ostaa, sen verran oli rahaa, maistoin, eikä ollut hyvää, söin sen kuitenkin. Muistuin mieleeni tuli elämäni eka jäätelö viisivuotiaana, sukulaismies osti Koiviston kauppalasta mutta jäi syömättä ja jäätelö lensi pensasaidan yli jonkun puutarhaan.

* Kesällä tehtiin AIV-rehua. Albert muisti sanoa että se on suomalaisen keksimä menetelmä, tiesin asian koska koulussa siitä oli mainittu. Minäkin jouduin sen kanssa tekemisiin, tarpomaan isännän isot kumisaappaat jalassa odelmaa tiukemmaksi siilossa, sitä levitettiin kerroksittain. Kuulin, kun joku mainitsi, että onko se poikaselle sallittua, tarpoa myrkytettyä odelmaa. Mutta Albert sanoi, ettei se mitään aiheuta, koska myrkkyvesi kaadetaan vasta jokaisen tarpomis-kerroksen jälkeen ja on isot saappaat jalassa. Se oli raskasta tarpomista, taisin yrittää pinnata koska Albert komensi jatkamaa.

* Emäntä ompeli minulle polvihousut isännän vanhasta vaatteesta, niitä häpesin, sillä sellaisia minulla ei ollut sitten alakouluaikojen. Siskoni talon emäntä ihmetteli myös niitä housuja, sanoen sen minulle, ja ihmetteli eikö isossa talossa löydy rahaa uusien housujen ostoon. Se lisäsi harmiani.

* Kesäksi 1945 minulle annettiin kesäasunnossa kookas huone asuttavaksi. Huone oli oikeastaan huonekalu varasto kuin kalustettu huone, nurkassa sänky minua varten. Pimeä huone sillä ikkunoiden edessä kasvoi iso syreenipensas joka pimensi näköalan. Kolkko huone. Edellisen kesän valoisaan huoneeseen tuli nuorempi tädeistä, hän ei halunnut olla yksin talviasunnossa kun sisar oli kuollut.

* Kesällä olin tietysti heinätöissä. Heinäpellolla oli paljon itikoita kun sattui olemaan myös helteiset päivät. Minun tehtäväni oli haravointi. Oli mielissäni kun isäntä antoi minun ajaa hevosharavalla, se onnistui hyvin.

Ne em. polvihousut aiheuttivat heinäpellolla vaikeuksia, ne jättivät sääret paljaiksi ja itikoiden syötäväksi. Ensimmäisenä heinäpäivän jälkeisenä yönä en nukkunut yhtään, jalat kutisivat ja raavin jalkani aivan verille, olin päivällä raapimisen jo aloittanut. Aamulla ylösnousun aikaan nukahdin enkä herännyt ennen kuin tultiin herättämään, ties kuinka monennen kerran. Taisin kiukuissanikin päättänyt olla nousematta sängystä. Isäntä oli vihainen mutta emäntä huomasi tilanteen, antoi jotain voidetta eikä minun tarvinnut lähteä aamupäivällä heinän tekoon. Sen yön tunnelman tunnen vieläkin ja silmieni edessä on koko kolkko huone. Seuraavakin yö oli vielä vaikea. Heinän teko jatkui mutta sää kylmeni ja taisi sade antaa vapaapäiviäkin.

Heinien kuivuttua niitä ajettiin sisään, silloin jouduin taas Maija-hevosen kanssa töihin, ajoin heiniä tallinvintille ja navettaan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut hangota heiniä kuormasta, huomasivat etten jaksanut, kuorman purku olisi kestänyt liian kauan. Kun paikat tuli täyteen niin heinät ajettiin kylän ulkopuolella olevaan vajaan, siellä oli erillinen tila. Pelkäsin maantiellä ajamista, sillä tiellä liikkui myös autoja. Pelkäsin kaatavani kuorman jos väistän liikaa. Tie ei ollut kovin leveä.

Tähän heinänajoon liittyy ikävä väärinkäsityskin. Tie ulkopellolle kulki Albertin kodin edestä ja kuten pojilla on tapana, me usein syljeskelemme ilman näyttävää syytä. Satuin sylkäisemään Albertin kodin kohdalla ja sinne päin. Pahaksi onneksi hänen vaimonsa oli ollut ikkunassa ja nähnyt sylkäisyni, ja piti sitä häneen kohdistuneena pilkkana. Siitäpä nousi häly, Albert moitti ja isäntäni moitti, en edes ymmärtänyt mistä oli kysymys ennen kuin heillä asuva suomalaistyttö Ritva myöhemmin sen kertoi. Paha maineeni siinä perheessä lisääntyi. Rouva Albert oli lihava tärkeän oloinen täti, kunnan kätilö ja terveyssisar, en muista edes hänen nimeään. Pelkäsin häntä jostain syystä jo alusta lähtien.

* Kesätöihini kuului myös päivittäinen "jääkaapin" hoito. Se tarkoitti, että purukasasta, johon oli talvella tuotu jäätä kesää varten, piti kaivaa ja paloitella se ja viedä jääkaapin yläosaan. Kaappi oli hyvin varjoisessa paikassa ulkona korkeiden syreenipensaiden välissä. Jääkaapin ulko-osa oli puusta, sisäosa pellistä ja välissä rako. Jäille oli yläosassa lokero kannen alla. Lokerossa jäät hiljalleen sulivat ja kylmä vesi valui kolmea seinää myöten alas maahan ja piti kaapin kylmänä. Hyvä ja halpa systeemi, päätin että kun tulen kotiin niin teen sellaisen. Jäi tekemättä, suunnittelin kyllä monta vuotta koska meilläkin Suomessa nostettiin talvella jäitä maidon jäähdyttämiseen. Talvella olin mukana kun jäitä nostettiin läheisestä järvestä.

Heinäkuussa 1945 olen kirjoittanut kotiin päivittäisen ohjelmani. Nousen ylös klo 6.30, sitten teen tulen keittiöön, juon aamukahvin, (talossa oli kahvipannu aina valmiina. Isäntä kävi päivänmittaan usein kahvilla), haen sisään polttopuita ja vettä, seuraavaksi käyn syömään aamiaista, sitten lähdemme viemään lehmiä niitylle. Sen jälkeen muihin töihin jos oli annettu, päivän ruoka, iltapäivällä jotain työtä ja ennen iltaa haetaan lehmät sisälle. Ilmeisesti lannanluonti ei kesällä kuulunut tehtäviini.

* Ruokailusta muistan kovin vähän vaikka sitä joka päivä saimme, ihmettelen puuttuvaa muistiani. Päällimmäisenä muistissa on kovan puoleinen näkkileipä, se oli jokapäiväinen, en muista muuta leipää ruokapöydässä olleen. Sitä tuotiin isossa säkissä. En oikein pitänyt siitä ehkä juuri kovuuden tähden. Sanoin sisarelleni, että hampaani täällä hajoavat. Heillä leivottiin myös ruokaleipää kotona. Harvinaista minulle koska kotona Suomessa ei ostosleipää syöty. Kahvin kanssa oli hyvää pullaa, muuta en muista.

Herkkuani oli joskus tarjottu veripalttu jota en Suomessa koskaan ollut saanut. Se oli puoliympyrän muotoista, sentin paksuista ja pannulla paistettu, leikattu n. 10 cm paksusta pötköstä tai makkarasta. Liekö ollut oman sian verestä tehty, ei muistikuvaa.  Hernekeittoa tarjottiin usein, se oli pahaa vesikeittoa jossa herneitä oli vähän, eli liemi lienee ollut pääasia. Sitä vastenmielistä klimppisoppaa en muista tarjotun. Kotiin olen kirjoittanut että ruoka on hyvää mutta, että on sellaistakin ruokaa joita ette ole nähneet ja ”pahhaa” lisäksi oli sellaista joka haisi ”paljaalla paskalla”. Lienee ollut kuuluisaa hapansilakkaa.
      Jouluateriasta muistan vain sen kuinka pöytä oli täynnä ruokaa, mutta mitä muuta siinä oli kuin kinkkua en muista.

* Årsundan seudulla asui virolaisia perheitä, näimme heidän joskus kävelevän tiellä, ilmeisesti kauppamatkalla ja tervehtivät meitä, "tere tere", kun kuulivat meidän puhuvan suomea.

* Äiti kuoli elokuussa 1945 ja isä kutsui meidät kotiin kun häneltä oli sitä jo tiedusteltukin. Minä läksin kotiin mielelläni. Kielitaito oli mitä oli, päivittäiset asiat selvisivät, mutta väärin ymmärryksiä sattui useasti. Olin heinäkuussa kirjoittanut isälle, että haluan tulla kotiin. Ruotsalaiset pojat ja tytöt olivat aluksi kivoja ja ystävällisiä mutta suhtautuminen jostain syystä muuttui, kummassa lienee ollut syy. Pojat alkoivat huudella ilkeyksiä, jotkut suomalaiset pojat olivat lisäksi opettaneet niille suomalaisia hävyttömyyksiä. Edellä mainitusta joulujuhlasta kotiin lähtiessämme oli muutama ruotsalainen poika, jotka eivät sisään päässeet, jäivät odottamaan meitä ja alkoivat rähistä kansamme, yksi tuli minun päälleni, tappeluhan siitä tuli, en ensimmäisenä karkuun lähtenyt. Näin kirjoitin kotiin. Ruotsalaisista pojista Oven, naapurin, kanssa tulimme hyvin toimeen vaikka toisiamme kiusoiteltiinkin, se lienee normaalia. Hän kutsui minua Veeli:ksi, venyttäen kuten muutkin ruotsalaiset.

* Kotiin lähdettiin junalla pohjoisen, Haaparannan kautta. Mistä lähdettiin, Tukholmasta, Gevlessä vai Sandvikenistä, en muista, eikä ole arkistoistakaan tietoa löytynyt. Vaunut olivat tavallisia pehmustettuja istuinvaunuja, jossa penkit olivat vastakkain, niiden väliin oli asetettu vanerilevyt joiden päällä poikittain nukuimme, kolme tai neljä lasta vierekkäin. Niissä oli hankala nukkua. Ero ruotsalaisten ja suomalaisten vaunujen välillä oli se, että ruotsalaiset oli pehmustettu mutta suomalaiset puisia. Matkasta en juuri muuta muista, miten ruokailimme, ei ole jäänyt muistilokeroihin. Jossain matkan varrella joku kävi valokuvaamassa, olivat kuulemma lehtimiehiä, mutta meidän loossia ei mielestäni kuvattu. Matka kesti neljä päivää arkistotiedon mukaan.

Turkuun tulimme illalla, (Arkistotieto: palasimme Turkuun 31.8.1945), isä oli Lempi-tädin kanssa vastassa. Siskolla ja minulla oli surunauhat puvun käänteessä äidin kuoleman johdosta.  Matkustin golf-tyylisessä puvussa joka oli ostettu keväällä Gevlen matkaa varten. Kuvittelin olevani hieno herra. Minulle oli myös teetetty ennen Suomeen lähtöä puku isännän vanhasta puvusta jossa myös oli golfhousut.  Yövyimme Lempi-tädin luona Turun Raunistulassa ennen kuin palasimme väliaikaiseen kotiin Halikon Suppalaan, josta vuoden kuluttua Kemiöön, lopulliseen sijoituspaikkaan.


Loppu kommentti.

* Silloisten tuntemusteni mukaan olin seikkailuretkellä, silloin myös tuntui että oli huonoa tuuria joutua "väärään taloon" muihin suomalaisiin verrattuna, nuukaan kolhoosiin. Kademielellä katselin toisia suomalaisia jotka ajelivat uusilla polkupyörillä, kellot ranteessa ja minä en saanut kuin kerran lainaksi sen huonomman pyörän kuten edellä kerroin. 

Näin jälkeen päin olen päätellyt, että vaikka silloin tunsin olevani jollain lailla valittujen joukossa ja päässeeni Ruotsiin, mutta tosiasiassa mitään en ilmaiseksi saanut. Isäntäväelläni  oli selvä ajatus kun olivat halunneet isokokoisen pojan. Kaiketi heillä oli hyvä tarkoitus ja työnteossa varmaankin aikani kului hyvin ja ikäväkin unohtui. En muista puutetta kärsineeni. Moni siellä tuntemani suomalaislapsi oli hyvinkin anteliaassa perheessä. Siellä oloaikanani kotiin Suomeen oli lähetetty muutama paketti niin jouluksi kuin talvellakin, isälle jopa takki, ilmenee kirjeen vaihdosta, samoin veljelle vaatetta ja isälle kahvipaketti. Ruotsissakin oli tarkat määräykset mitä sai lähettää. Eikä kotoa mitään myöskään pyydetty. Veljeni muistaa saaneen kerran hyvää kaakaojauhetta, ehkä juuri em. joulupaketissa. Toisaalta ei kai ruotsalaisperheille mitään velvoitetta mihinkään suuriin lahjotuksiin ollutkaan, jokainen perhe eli omalla tavallaan. Minun perheeni hoiti homman näin, enkä siitä ole tuntenut jälkeenpäin minkäänlaista katkeruutta. Poikasen tunne silloin oli ehkä toisenlainen, tunsin alemmuuden tunnetta mm. polvihousujen, vanhan polkupyörän ja korkkipyssyn vuoksi. Niistähän minulle naurettiin.

Olen myös pohtinut miksi en tullut toimeen 15 vuotiaan Mariannen kanssa, koska meni muutaman kerran tappeluksi, ärsyttikö hän minua tahallaan vai olimmeko vain molemmat äkkipikaisia ja omanarvonsa tuntevia. En koskaan ole ollut mikään tappelija. Yhden tappelun muistan alakouluajoilta kun yläkoulun poika kävi kimppuuni ja takasin annoin voimieni mukaan. Laiskalle siitä meinasi joutua, mutta minulla oli todistajat siitä kuka hyökkäsi ja niin selvisin. Tunsin, että koko Mariannen perhe ei oikein hyväksynyt minua. Ei kai vaan ollut heillä sellaista ajatusta, että jos minä olisin ollut sopiva ottopojaksi ja jäämään Ruotsiin, niin silloin Mariannen asema olisi huonontunut. Hän on nyt tietääkseni vanhaemäntä tilalla. Tulipa tällainenkin  hypoteesi mieleen.

Veljeni sanoo, ettei suuremmin meitä kadehtinut, hän oli isän poika ja 1,5 vuotta vanhempi, ja oli jo nuoresta pitäen itsenäisempi ja hän sai minun kotiin tuomani toiset golfhousut ja takin, nehän olisivat nopeasti jääneet pieneksi.

* Kotiin tultuani vertailimme veljen kanssa pituuksiamme, paljonko olemme kasvaneet. Yllätys oli suuri, olin sentin 1,5 vuotta vanhempaa veljeäni lyhyempi, kuitenkin lähtiessä vuotta aiemmin olin sentin pitempi. Oliko kasvurytmini erilainen vai oliko vieraan ympäristön aiheuttamat pelot, stressi nykyään, niin suuri, että ”paremmasta” ruuasta huolimatta kasvuni hidastui.  Kuinka maittavaa ruoka oli, en enää osa sanoa, mutta hyvää se useimmiten oli koska niin kirjoitin kotiin. Vastausta ei taida löytää.

Joka tapauksessa Ruotsissa olovuoden aikana koin sellaista mitä en ikinä olisi Suomessa kokenut sen ikäisenä. Maatalouteen liittyvää paljonkin, makkaran tekoa, ison navetan töitä, hevosharavalla heinän korjuussa, talvella halkojenajoa metsästä Maija-hevosella, joka tosin oli poikaselle raskasta ja kaikenlaista pientä. Kokenut ensimmäisen kerran Pommac-juoman maun, nähnyt Valitut Palat, laudoista ja peltilevyillä vuoratun jääkaapin, pienoisgolfin, peltisepän ja leipurin työntekoa, suunnistuskilpailut ja jalkapallo-ottelun ym. Ne ovat pieniä asioita nyt ajatellen, joskus niiden kokeminen oli suurta. Mitä olisin kokenut Suomessa sen vuoden aikana voi vain arvailla, useimpia edellä mainituista en ainakaan.

* Miten Ruotsin-vuosi muokkasi luonnettani, on vaikea arvioida, mutta rohkeasti olettaen se ei ehkä kehittynyt välttämättä kaikessa aivan hyvään suuntaan. Oletan kuitenkin sosiaalisen kanssakäymisen parantuneen, pärjäämiseen ja sopeutumiseen vieraissa olosuhteissa. Liekö omahyväisyys kasvanut jonkin verran, verrattuna kotiin jääneeseen veljeeni, hän on sosiaalisempi, ehkä ollut aina. Ruotsinperheeni oli eräänlainen "kolhoosi" ja tuntui että siellä "vahdittiin" toisten tekemisiä. Mielestäni emäntä taisi olla, miniä kun oli ja vaikka appivanhempia ei enää elänytkään, suuremman kontrollin alainen muiden sisarusten taholta.

Sisareni perhe naapurissa oli eri tyyppinen, siellä asui vielä vanhaisäntä ja -emäntä ja vanhapoika Paul ja kaikki ne näkyivät yhteisessä taloudessa olevan, yhteisen ruokapöydän ääressä syövän, yhdessä viinaksia nauttivan.

* Kotiin lähdön lähestyttyä isä kirjoitti ja pyysi tuomaan pienen nahkaisen lompakon. Eihän minulla mitään rahaa ollut, sanoin sisarelleni etten aio pyytää rahaa sen ostoon. Hän oli rohkeampi ja sanoi sen emännälleni, minä tunsin itseni melkein kerjäläiseksi. En muista mitään koskaan aikaisemmin pyytäneeni, he itse olivat kyselleet mitä voisin Suomeen viedä. Emäntä kävi pienen lompakon ostamassa, isäntä taisi jotain murista.

 Kotiin tultuani kysyin isältä hiukan harmissani, kuinka hän tuollaisen pyynnön oli tehnyt. Isä puolusteli sillä, että eräs sukulaismies oli kehottanut ja että hän on pyytänyt kaikenlaista ja saanut. Kyllä isäntäperheeni paketteja Suomeen lähetti, myös kotiin paluuni jälkeen. Kyseltiin mitä haluaisin, ilmoitin että lähettäkää mitä parhaaksi katsotte, yhden vetoketjun kuitenkin pyysin tuulitakkiini rikki menneen tilalle ja sain sellaisen.

Mitä sain mukaani lähtiessä, en muista muuta kuin kahdet golfhousut ja kivan matkalaukun. Takaa kiinnitettävät suksisiteet sain paketissa ja alusvaatteita. Kyllä heillä oli halu auttaa jollakin tavalla, mutta tuntui pahalta pyytää mitään. Siskoni perhe oli hyvinkin avuliaan tuntuinen.

Ruotsista mukaani saamani matkalaukku on käytettävässä kunnossa vieläkin.

Kirjeitä vaihdoimme vuoden 1946 loppuun, joku on hyvin huonolla ruotsin taidolla tulkinnut isälle ja isän muistiinpanoista ei tahdo tolkkua saada. Ruotsiin sai lähettää kirjeet suomeksi. Viimeiset kortit joulukortit tulivat 1949. Minä en ollut innostunut kirjeitä kirjoittamaan, puolipakolla kopioin isän minun nimissä kirjoittamat kiitoskirjeet, halukkuutta ruotsalaisilla tuntui olevan.

Sisareni perhe pyysi perheestämme valokuvaa monta kertaa, mutta Suomesta eivät valokuvaajat silloin saaneet filmejä. Näin ainakin Salon valokuvaamoissa oli. Niin jouduimme usein ilmoittaan ettei vieläkään ole kuvia. Ullan perhe lähetti jokaisesta perheen jäsenestä oikein studiokuvat.

Vihdoin saimme perhekuvan 1946 kun äijämme (vaarin) hautajaisiin löytyi kuvaaja jolla oli filmiä. 
Minä oikealla golf-puvussa, veljeni päällä isännän vanhoista vaatteista tehty golf-puku.

Isälle koitui myös harmia meidän Ruotsissa olosta. Me lapset saimme jotain huoltoavustusta valtiolta ennen lähtöä. Isä oletti sen lakkaavan automaattisesti meidän osalta, ihmetteli kun sitä jatkuvasti tuli. Yhdeksän kuukauden kuluttua se lakkasikin, mutta tuli myös haaste käräjille väärinkäytöksestä, kun ei ole ilmoitettu lapsien olevan Ruotsissa ja nostanut lapsista huoltoavustusta. Seurauksena sakkoa ja rahat maksettava takaisin. Näin kävi myös eräälle sukulaiselle jonka kanssa olivat keskustelleet asiasta.

Kansallisarkistosta löytyi vuonna 2004 äidin kirje Lastensiirtokomitealla, jossa hän pyytää palauttamaan maksamansa minun ja sisareni matkakulut jotka hän oli maksanut, 640 mk molemmilta. Äiti oli saanut tietoonsa, etteivät toiset lähtijät olleet maksaneet mitään. Hän sai joulukuussa rahat takaisin, lähettyään ensin varattomuustodistuksen, niin sai myös eräs sukulaistytön äiti. Myös paluumatkasta valtio pyysi maksua, mutta ei ole löytynyt dokumenttia onko isä maksanut, hän ainakin anoi sen poistamista.

* Vuosina 1962 ja 1963 kävin aikuisena heitä muutaman kerran tervehtimässä, ollessani pari vuotta työssä Ruotsissa, tutustumassa Ruotsin tiiliteollisuuteen.

* Tällaisia muisteluita on mielessäni pyörinyt 60 vuotta. En muista mitään suurta dramatiikkaa kokeneeni, alku Ruotsissa oli tietysti vaikeaa ja taisin itkuakin tuhertaa yksikseni, en toisten nähden. Kotiin paluu oli iloinen asia, kiertelimme sukulaisia tervehtimässä Angelniemellä ja lapsille veimme Ruotsin karamellejä. Koulu alkoi heti kotiin tultuamme, kävimme ensin ilmoittautumassa koulussa ja opettajan vaimo otti meidät vastaan, hän opetti tyttöjen käsitöitä, ja alkoi puhua meille ruotsia, se kuulosti kamalalta emmekä ymmärtäneet sanaakaan, liekö ollut hänen kouluruotsiaan.

Muistoja on ihan kiva muistella, kunhan ei ala muistella nukkumaan mennessä, silloin uni karkaa. Lapsuus Ruotsissa tuntuu sen verran jännittävältä ja odottaa vielä jos vaikka muistuisi jotain jota ei ennen mieleensä saanut. Sanovat että vanhana lapsuuden muistot palaavat, en ole sitä vielä kokenut.

Ensimmäinen versio kirjoitettu 1990-luvulla, mutta lisätty ja korjattu vuosien mittaan asioilla joita en ensin pitänyt tarpeellisena kirjata. Sattumalta löysin uudelleen v. 2004 silloin äidin kanssa käymäni kirjeenvaihdon, siten sain täydentää muistikuviani. Muistikuvat olivat joissain kohtaa erilaisia. Hiukan korjailtu ja kuvia lisätty 15.3.2005 ja 2009.

Veli Hämäläinen
   Takaisin sivulleni Veli Hämäläinen

Takaisin pääsivulle Al la æefa paøo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco  

Takaisin sekalaista Muistelmien sivulle   
Raija Forsmanin sivulle  
Sotalapsipatsaan paljastus Haaparannassa 2005
Esperanton Keskussivulle --- Al la centra Esperanto paøo   
Vekilon sivulle --- Al paøo de Vekilo