Veli Hämäläinen

Mannolan kylän Hämäläiset ovat kaikki sukua keskenään, yksi perhe tosin kuuluu Kiiskilän sukuhaaraan ja on siten kaukaisempaa sukua.
    Mannosia on kylässä eniten ja ainakin kaksi ellei peräti kolme sukua joiden keskinäistä sukulaisuutta en ole saanut selville. Eikä se ilmeisesti ole suvuille itselläänkään selvillä. 
    Tiedän vain, että omani sukuhaara Mannosia on pienin ja äijäni, vaarini, Matti Mannosen isä, Risto Ristonpoika on tullut Mannolaan kotivävyksi Putukselle ja olemme kaikki hänen jälkeläisiä. En ole löytänyt sukulaisuutta muihin Mannolan Mannosten sukuihin. Äijäni Matti Mannonen, jota kutsuttiin "Lahe-Matiksi"  sekoitetaan joskus toiseen nuorempaan Mattiin, mm Heinojen sukukirjassa. Hän on aiemmin myös asunut Mannolassa.  Hän oli liikemies ja kansa tunsi hänet "Miljoona-Mattina" ja muutti Koiviston kauppalaan.

 

 

Minä ja sukuni

Suvustani olen aina ollut kiinnostunut, tullut jopa hyvin toimeen heidän kanssaan. Aina olen kysellyt sukulaisistani kun heitä olen tavannut, jo varsin nuorena. Lapsena kuuntelin vanhempieni keskusteluja vierestä, kun äiti tai isä keskustelivat sukulaisten kanssa. Sota erotti sukulaiseni ja koko kyläyhteisön. Yhteydet sukulaisiin syntyivät uudestaan vasta kun aikuistuin, varsinkin sen jälkeen kun kykenin hankkimaan itselleni kulkuvälineen, ensi skootterin ja sitten auton. Isä ei kovin sukurakas ollut ja äitini kuoli heti sodan jälkeen 1945, siten häneltä ei muistiin paljon ole jäänyt.

Olen syntynyt Karjalan kannaksella Koiviston pitäjän Mannolan kylässä. Molemmat vanhempani olivat saman kylän sukuja jo ainakin 1700-luvulta alusta asti.

Asuimme talvisotaan asti äijäni, vaarini, talossa. Isä oli saanut peräkamarit käyttöönsä naimisiin mentyään. Äitini koti sijaitsi n. 300 metrin päässä. Tila jossa synnyinkotini, Hämäläisten-mäki sijaitsi, siksi sitä kutsuttiin, oli ollut suvun hallussa jo 1700-luvun alusta asti, ehkä jo kauemminkin. Oliko Hämäläisten-mäki alkuperäisten asumusten paikka, on epäselvä. Isojaossa tilalle annettu nimi on myöhemmissä jaoissa jäänyt nimeksi toiselle, läheiselle ja korkeammalle mäellä olevalle pienelle tilalle. Miksi, ei ole minulle selvinnyt?

Äijän talo ja talousrakennukset muodostivat lapsille turvallisen umpipihan. Äijä oli aikaansa seuraava mies, oli jo 1900-vuosisadan alkupuolella, silloin kun oli isännyyden saanut, tehnyt puutarhan omenapuineen ja marjapensaineen sekä kasvattanut keittiökasveja. Kylässä oli kauppapuutarha, muuten puutarhat olivat harvinaisia.

Äijäni oli aktiivinen kyläläinen, itse kiertokoulussa opin saaneena oli puuhaamassa koulua kylään, toive toteutui 1903. Hän oli johtokunnan puheenjohtajana koulun ensimmäiset kolme vuotta. Samoihin aikoihin äijä oli perustamassa myös nuorisoseuraa, jonka talon hirsiosuuden urakoi kymmenen vuotta myöhemmin. Isälläni ei em. ansioita ole, paitsi että oli kylän paras hiihtäjä nuorukaisena. Parhaan miehuutensa hän eli sodan vuoksi muualla Suomessa, poissa tutusta kyläyhteisöstä.

Isäni serkut, äijän veljen lapset, sitä vastoin osallistuivat kylän rientoihin mm. nuorisoseuran toimintaan hyvin varhain ja aktiivisesti. Kauko-serkku jopa sen esimiehenä ennen sotaa että pitkälti sen jälkeen. Myös kaukaisemmat sukulaiset olivat aktiivisia niin koulun kuin nuorisoseurankin toiminnassa, todennäköisesti myös jo 1900-luvun alussa toimineessa laulukuorossa. Serkukset, naapurukset, pitivät yhtä monin tavoin. Isäni ja serkuista vanhin, Eino olivat metsästyskavereita, ja kun isäni meni naimisiin jo ennen sotia, Eino vasta sotien jälkeen, niin jostain syystä hän piti minua melkein poikanaan, otti mukaan hevosen kyytiin mm. asioidessaan viiden kilometrin päässä sijaitsevassa Koiviston kauppalassa. Keväisellä matkalla hän osti minulle jäätelön, silloin harvinaisen herkun. Valitettavasti minulle se ei ollut herkku, maistoin mutta en suostunut syömään, viimein se heitettiin kuusiaidan yli jonkun puutarhaan. Olen kyllä oppinut siitä pitämään, mutta vuosia siihen kului. Kun polkupyörät 1930-luvun alussa alkoivat kylässä yleistyä, myös Eino oli saanut hankittua sellaisen. Kerran hän kevät talvella pyöräili lumisella tiellä ja otti minut  hinaukseen, kun satuin paikalle suksien kanssa. Teimme suksikepeistä "vetoaisan" Tietysti siinä kävi että maantien mäessä vauhti suureni ja kotikujalle kaarrettaessa  kaaduin jäisellä tiemutkassa, en osannut kääntyä vauhdissa. Onneksi en loukkaantunut, Einokin säikähti. Samaisen Einon kärryillä lähdin myös toiselle evakkomatkalle 1944. Meillä eikä äijällä ei ollut silloin hevosta, siksi perheemme oli eri kuormissa. Einon lepuuttaessa tien syrjässä hevosia seurasin koko ajan jäljessä tulijoita, tiesin äitini olevan niiden joukossa. Karkasin heti perään kun näin äitini, enkä sanonut Einolle mitään. Sen kuorman mukana sain kävellä koska äitini kuormaan ei mahtunut, eikä sairaaloista äitiä voinut kävelyttää. Veljeni Reijo keksi kävelyä helpottavan keinon, hän sai jostain köyden pätkän, sitoi sen hevoskärryyn ja piti toisesta päästä kiinni ja hevosen vetää. Einon tapasin vasta Lauritsalassa, hän arvasi mihin karkasin. Einon tyttäriin pidin yhteyttä pitkään.

Esivanhempani ovat 1700-luvun puolesta välistä alkaen täyttäneet kylän jälkeläisillään runsaasti, ollen kylän toiseksi suurin suku. Kylän väkiluku oli 1939 n. 400 henkeä. Kylän 83:sta talosta 24:ssä asui Hämäläisiä isäntinä tai emäntinä.

Äitini suku oli isoäitinsä puolesta myös kylän vanhaa sukua, mutta hänen isoisänsä oli tullut kotivävyksi pitäjän saaristokylästä. Äitini suvun miehet olivat viinaan meneviä, kerrottiin, ja kuolivat nuorena keuhkotautiin joka oli suvun vitsaus, siihen myös äitini menehtyi. Sain itsekin jo nuorena keuhkotaudin perintönä, mutta nykyajan lääkityksenä se on kyetty pitämään aisoissa, niin että siitä ei suurempaa haittaa ole ollut ja ikää on karttunut. Äitini isä oli toiminut osan elämäänsä ns. kalaraasselina, ts. osti kylän kalastajilta kalat ja toimitti ne pitäjän kalaliikkeelle. Hänen veljensä oli kylän seppä, se tosin ei ollut hänen pääasiallinen ammattinsa, kertoivat hänen tehneen palveluksensa melkein ilmaiseksi. Oli oppinut taitonsa Viipurissa. Kylän yhteisten asioiden hoitoon äitini suku ei paljon osallistunut.

Äidin suvun nimisiä, Mannosia, oli 36 talossa. Heitä oli ainakin kolmesta sukuhaarasta, eikä sukulaisuutta, yhteistä esi-isää en ole vielä löytynyt. Äitini sukuhaara oli heistä pienin.

Edellä kerrotut tiedot ovat peräisin tutkimuksistani, muistitietoja minulla on ollut vähän, jopa isoisien toimista olen joutunut etsimään tiedot erilaisista pöytäkirjoista. Muistitietoja ovat hiukan kertoneet isäni ja Lempi-tätini, tiedonmuruset ovat tulleet keskustelujen yhteydessä, joista en koskaan tehnyt muistiinpanoja. Kun aloin järjestelmällisesti sukutietoa kerätä ja muistiinpanoja tehdä, niin silloin elossa oli enää vain tätini ja hänkin jo nuorena naitu pois kotikylästä.

Isäni isä eli äijä oli lempeä mies jolla oli tapana kiusoitella meitä lapsia, hän kasvatti mursun viiksiä ja sanoi kasvattavansa ne niin pitkiksi että saa ne solmittua niskan taakse. Muistan istuneeni pihalla pukilla ja katseleeni kun hän teki hautaristiä jollekin kyläläiselle, kuten hänellä oli tapana. Teki äijä heille rekiä ja rattaitakin, niiden pyörien teon ja sorvauksen hän jätti veljelleen, raudoitti kylläkin. Perinnön jaossa äijälle oli jäänyt paja. Paja oli harvinainen sen ajan kylässä. Mummo kuoli kun olin vielä kehdossa.

Isäni nuorin veli säikäytti minut kerran niin perusteellisesti, että kesti parikymmentä vuotta ennen kuin lakkasin pelkäämästä häntä. Hän oli nukkumassa sunnuntaiaamuna pitkään, lauantain juhlien jälkeen. Minä juoksentelin tapani mukaan edestakaisin äijän tuvan ja meidän kamarin välillä, nautin ilmeisesti siitä ja huusin ilosta, herättäen sedän. Hän hyppäsi sängystä, karjaisi ja huusi voimiensa mukaan ja siitä säikähdin niin, ettei äiti meinannut saada minua rauhoittumaan millään.

Äitini isästä ja äidistä minulla ei ole mitään muistikuvaa koska olin pieni kun äijä kuoli ja mummo oli kuollut jo ennen syntymääni. Parhaiten muistan äitini tädin, Riitta-tädin, hän oli yksinäinen ihminen, eli perheen kanssa ja joka kasvatti kurissa ja herrannuhteessa, mutta kuitenkin huolehtivaisesti ensin nuoremmat sisarensa ja sittemmin veljensä lapset. Meitä, sisarensa lapsia hän helli sokeripaloilla. Vanhankansan ihmisenä oli myös pitkävihainen, ei antanut sokeripaloja toisen sisaren lapsille kun oli tuntenut tulleensa syvästi loukatuksi heidän äitinsä tai isänsä toimesta.

Kun aikoinaan 18-vuotiaana aloitin Turussa teknillisenkoulun käyntini ja asuessani Lempi-tätini luona, aloitin jo hiukan kysellä isän puoleisen sukuni asioita. Hänen luonaan vieraili joskus toisia silloin vielä elossa olevia sisaruksia, valitettavasti mitään en kirjoittanut paperille ja muistista ne vähenivät vähitellen. Tädistäni tulikin sittemmin minulle vara-äiti jonka luona vierailin usein ja kuulin suvun asioita. Koska en ollut itse niitä kokenut ne eivät pysyneet muistissa. Sain piirrettyä tätini muistin mukaan äijän kodin ja pihapiirin pohjapiirroksen. Omia kokemuksia muistan mielestäni varsin hyvin, esim. hiukan vanhemman veljeni muistikuvat ovat paljon vähäisemmät ja hän muistaa eri asioita.

Tädin luona tapasin usein myös hänen naispuolisia serkkuaan, em. Einon sisaria. He oli aktiivisia osallistuja yhteisiin asioihin, ennen että jälkeen sotien, keräsivät perinnettä ja osallistuivat evakossa toimivan nuorisoseuran toimintaan. Meidän harrastuksemme kohtasivat toisen serkun kanssa synnyin seutumme kotiseutuseurassa Tampereella, hänen ollessa sihteerinä 1980-luvun ja minä nyt 2000-luvulla.

Äitini sukuun sain paremmat yhteydet kun kykenin hankkimaan ajokortin, lainasin auton ja ajoin parisataa kilometriä heille kylään. Tosin joitakin joulukortteja oli aiemmin vaihdettu muutamana jouluna kun osoitteet löytyivät. Siellä tapasin enoni perheen ja kolme serkkua, neljäs oli kuollut. Kun aikanaan sain hankittua oman skootterin ja auton olen pitänyt ahkerasti yhteyttä edelleenkin.

Yksi tapaamispaikka kaukaisimmillekin sukulaisille on ollut kotipitäjämme kesäjuhlat ja joskus myöhemmin myös talvijuhlat.

Olen kyllä huomannut, että minä olen se joka on enemmän kiinnostunut sukulaisista ja käyn kyläilemässä. Sen selittää se, että minä olen ainoa joka on tutkinut sukumme ja kylämmekin historiaa. Vierailut on viime vuosina minultakin, vanhetessani, jatkuvasti vähentynyt ja seuraava polvi on alkanut jäädä kokonaan vieraaksi, vain nimeksi sukutaulussa. Moni jälkipolvista on vartuttuaan jäänyt aivan tuntemattomaksi, naimisiin mentyään ja muutettuaan pois kotoaan.

Toisen enoni lapsia tapasin vasta 18 vuotta sodan päättymisen jälkeen kun ensimmäisen kerran osallistuin synnyinpitäjäni kesäjuhliin Porvoossa. Siellä tapasin kaikki kolme serkkuani, yksi pojista ei edes tuntenut minua. Olin ollut 11-vuotias kun viimeksi olimme tavanneet. Satuimme istumaan siellä rinnakkain ja keskustelimme tutuista asioista hänen minua tunnistamatta. Lopulta hän kysyi kuka minä olen, sen jälkeen meillä oli hauskaa. Toinen pojista oli vieraillut aiemmin kodissamme, asui perheineen naapuri pitäjässä. Heidän sisarensa on se jonka kanssa olen nykyisin useimmiten yhteydessä, kyläilyt ja soitellut. Hän on antanut muutaman tunnin muistelon nauhalle, joka minun pitäisi saada kirjalliseen muotoon. Hän muistaa paljon entisen kotikylänsä asioita ja tapahtumia. Olen kirjoittanut hänen muisteluitaan suvusta ja Mannolan kylästä ylös ja painanut tietokoneellani niistä kirjasen. Lisäsin kirjaseen hänen sukunsa kuvia. "Lahe Katrin muistoi".

 Jälkipolviin yhteydet ovat rajoittuneet veljeni lasten perheisiin. Kummityttöni järjestää pääsiäisenä ja juhannuksena yhteisen lounaan kesämökillä, jossa on mukana muutamia myös isänsä sukuun kuuluvia, omien tuttujen, lasten kummia ja äitinsä sukuun kuuluvien lisäksi. Meillä on Hämäläisen sukuun kuuluvilla, veljelläni, hänen tyttärellään (kummityttäreni) ja minulla kesämökit Kemiönsaarella. Nyt kesällä 2015 olen myynyt mökkini kummityttäreni perheelle.

 Suvun toilauksia selvittäessäni olen ollut turhan arka ja varovainen, onko sopivaa udella serkun tai pikkuserkun asioita, etäisemmältä sukulaiselta puhumattakaan. Aloitin sukututkimuksen jo 1970-luvulla, mutta ikävä kyllä haastatteluja en rohjennut olleenkaan tehdä. Ohimennen tehtyjä kyselyjä ja keskusteluja kävin useinkin, mutta muistiinpanot jäivät useimmiten tekemättä. Nyt ne on jo myöhäistä tehdä.

Vielä nytkin, jo yli kahdeksankymmentä ikäisenä, olen varovainen kun teen tiedusteluja, tuntuu kun minua ei  oikein oteta vakavasti. Ehkä kylähulluna pidetään?

 Sopu suvun kesken on pysynyt ymmärtääkseni hyvänä, riitoja ei perheiden välillä ole esiintynyt. Yhden perheen kahden sisarusten välillä kylläkin, ikävä kyllä he ovat siirtäneet riitansa seuraavalle polvelle. Tietääkseni he ovat riitansa sopineet. Perinnönjaot ovat ilmeisesti sujuneet yleisesti sovussa. Jotkut perheet ovat tietysti läheisemmässä kosketuksissa kuin ehkä toiset, riippuen pääasiassa maantieteellisestä läheisyydestä. Miten olisi sovun laita jos olisimme saaneen pysyä yhteisessä synnyin- ja kasvuyhteisössä? Oletan että ehkä hyvänäkin, huolimatta siitä, vaikka pidämme itseämme hiukan itsepäisenä ja tietäväisenä? Tuskin aivan täysin riidatta?

 Valitettavasti perheiden jälkipolvet eivät juuri tunne toisiaan. Sukuseurakin (toiminta asetettu lepotilaan 2013) on naapurikylän sukuhaaran perustama ja minun kyläni suku on tuntenut sen vieraaksi. Olen ollut sen sihteeri enkä ole saanut sukuhaaraani mukaan, vaikka meitä on lähes saman verran kuin naapurin kylän sukuhaaraa. Tällaisissa asioissa saattaa merkitä myös se, että sukuhaarani on vähemmän koulutusta saanut kuin naapurit. Lähisukulaisista muutamat aloittelivat keskikoulua, mutta sota keskeytti opinnot. Sotien jälkeen minä olin ensimmäinen joka ylsi loppututkintoon, teknikoksi. Jälkipolvi onkin sitten koulutettu, ammattikouluista aina lääkäreiksi asti ja suvut luultavasti tasaväkisempiä siinä suhteessa.

Hämäläisten sivulle --- Al la paøo de Hämäläinen
Mannosten sivulle --- Al la paøo de Mannonen
Mannolan kylän sivulle --- Memoroj pri la Mannola vilaøo 
Muistelmia elämäni varrelta sivulle
Päivitetty (osa) 18.8.2015 Øisdatita (parto)

  Takaisin alkuun Reveno al komenco<<>>Takaisin pääsivulle Al la æefa paøo
Koiviston Keskussivulle --- Al la centra paøo de Koivisto