Täs tarinoi Sylvi Lunden o.s. Hämäläinen

                                                                                    syntyynt 1918

 

     Sylvi kertoo issään Abram Hämäläise suvust.

Mannolassa kylän keskivaiheilla polveilevan ojan varrella oli talo-rykelmä, joiden asukkaat olivat sukua toisilleen. Minäkin kuulun tähän sukuun. Isäni oli Abram Hermannin poika Hämäläinen. Isäni isä Herman Paavalin poika oli saanut vanhan kotitalon asuttavakseen isältään. Vaimon oli Hermanni hakenut Putuksen kylästä Rekina Jaanan tytär Putuksen. Heille syntyi kuusi lasta, kolme tytärtä ja kolme poikaa. Vanhin tytär Katrina solmi avioliiton Konsta Hyypiän kanssa Kiiskilän kylästä. Anna Marin mies oli Pennttilästä kauppias Adam Kallonen, joka piti pientä kauppapuotia Mannolassa talvisotaan asti. Kristiinan mies oli Konsta Koli Tervahartelasta. Tuomas eli vanhana poikana Mannolassa. Joonas, veljeksistä vanhin löysi vaimon omasta kylästä Eeva Joonaksen tytär Hämäläisen. Isäni. pojista nuorin haki emännän Maisalan kylästä Mikko Pukin Juudit tyttären.

Veljekset Joonas ja Abram asuivat aluksi kotitaloa yhdessä viljellen maata, hoitaen karjaa, kalastaen nuotalla, verkoilla ja rysillä. Heidän nuoruudessaan oli verkkokalastus talvisin selkäjäällä joka talvista hommaa. Myös talvinuottaa vedettiin oman kylän apajilla. Vuonna 1914 veljekset erosivat. Joonas setä jäi asumaan kotitaloon. Isä rakensi talon kujasien varteen pellolle ojan partaalle.

Elämä uudessa kodissa sujui ankaran työn touhussa viljellen maata ja raivaten uutta peltoa viljelykseen. Nuotalla ja verkolla kalastettiin. Piti ehtiä vielä vieraaseen työhön kun oli rahan tarve. Isäni oli ahkera ja käsistään pystyvä ihminen. Hän pystyi rakentamaan ja tekemään puusta kodissa tarvittavat esineet, kuten reet, kärrien lavetit ja puuastiat. Talviaikaan olikin tuvassa aina joku puut yö tekeillä. Koreja päreistä valmistui myös. Me lapset opettelimme siinä mukana. Verkon kudelma oli käden ulottuvilla jos ei tärkeämpää tekemistä ollut. Isäni kädet löysivät aina työtä. Kevättalvella isä otti suutarin vehkeet esille ja teki omista eläimistä saaduista nahkurin valmistamista nahoistaan perheelle lapikkaita ja rukkasia. Siinä työtä tehdessään hän kertoi vanhoja tarinoita ja muisteluksia. Hän lauloi myös vanhoja piirilauluja ja loruja, joita olen aikanaan merkinnyt muistiinkin.

Äidille ja isälle syntyi kaikkiaan kymmenen lasta. Heistä neljä kuoli aivan pienenä. Eino oli lapsista vanhin. Hän joutui olemaan töissä isän apuna sikäli kuin voimiensa puolesta pystyi, samoin sisareni Saimi ja Kauko veljeni.

Vaikka touhua riitti, jäi vapaatakin aikaa harrastuksille. Kauko oli innokas nuorisoseura ihminen. Hän oli monet vuodet nuorisoseura Aurakukan esimies ja hoiti monia tehtäviä aikanaan. Kaukon nuoruudessa oli Mannolan nuorisoseuran toiminta vilkasta. Iltamia pidettiin usein. Aina esitettiin näytelmiä ja lausuntaa. Kauko harrasti myös lausuntaa ja sekakuoro laulua, johti opintokerhoa. Kauko on nuorisoseura työstään saanut tunnustuksena Hermannin arvon ja kultaisen ansiomerkin.

Arvo veli oli kova työihminen. Hän veti nuottaa ja teki työtä pelloilla ja metsässä.

Me nuorimmat lapset Sylvi ja Siiri jouduimme osallistumaan naisten askareisiin aivan nuorina. Kun äiti kuoli nuorena, oli meidän opeteltava ja selvittävä meille annetuista tehtävistä. Leikkeihinkin jäi silti aikaa ja aikuisena nuorisoseuratoimintaan, lottatoimintaan ja Marttatyöhön. Laulukuorossa laulaminen oli mieluista. Lauluharrastus on ollut mieluisin harrastus täällä nykyisellä kotiseudullakin ja perinteiden tallentaminen. Olen saanut nuorisoseuran myöntämän Hermanskan arvonimen tunnustuksena nuorisoseuratyöstä, arvonimi on minulle suuri kunnia. Siiri siskoni seurasi samoja jälkiä harrastusten saralla kuin minäkin, mutta sota katkaisi hänen niin kuin meidän kaikkien mannolalaisten työt ja harrastukset siellä.

Muistelen kaiholla ja kiitollisuudella vanhempiani ja kotiani, jossa synnyin ja kasvoin. Kotona sain tuntea turvallisuutta ja rakkautta läheisten ihmisten parissa. Siellä opin tekemään työtä ja kunnioittamaan esi-isien työtä.

Muistoissani näen Hämäläisiin mäen ja sen idylliset tuomia kasvavat ojan rinteet kauniina satumaana, jota mielelläni muistelen.

   

Talviajan leikit ja vapa-ajan vietto Mannolassa.

Siihen aikaan kun oltiin vielä Mannolassa ennen sottii, olliit talviajan leikit ja koko vapa-ajan vietto toisenlaista kuin nykyään. Silloin oltiin ulkona aika paljon. Hiihtoo harrastettiin kilpailu mieleskii. Joka talvi ol Pönni Armakse luoks pellool tehty mitattu hiihtolatu, joka teki kierroksen ettääl metsääs murtomaal. Sitä lattuu hiihtiit miehet sekä naiset. Lapsetkin harjoittelliit hiihtoo kouluvälisii kilpailui varte ihan tosissaan. Mäkkee laskettii suksiil ja kelkoil enimmäkseen rantamääes ja Laikoos. Lapset laskiit ommii mäkiään ojavarre rintehil, ne olliit turvallisii lapsiin lasketella. Rantamääees saikii hyvän kyyvin etäs jääl ast. Ves tul silmiist ko verkkokelkaallaski rantamäen alas.

Laikomääes ol monta jyrkkää kohtaa niiko Suurekuusa mäki ja Suurekuusa risti. Pitkä mäki vei ja alas hurjaa vauhtii, siinhä ei meinaant kaatumatta selvitä millään alas. Pitkämääe päält olliit mahtavat näköalat kyllää päi. Sielt näki salmen ja saariikii yli selkämerel ast.

Laikomääe juureel Kärrioja varreel o1 Hämäläise Armakse (Olli Armas) mökki. Hää o1 vanhapoika ja eli siin yksinnään. Talveel o1 kauppalaast suunnaattu hiihtolatuja Laikomääel. Sunnuntaisi nää latut olliit vilkkaas käytöös. Lotat pittiit Armakse mökil kanttiinii, sielt sai ostaa kohvii ja vivokkehhii sunnuntaisi. Talveel o1 Laikomääel aina hiihtäjii ja mäelaskijoi. Moni hiihtäjä poikkeis mielellään mökil leppäämmää ja juomaa pulla kahvit.

Kevättalveel tekkiit pojat usjaast napakeIkka laanin Laherantaa Konnalammi jääl. Se olkii nuore väe kohtauspaikka. Iltakauvet siel pyörittiit kelkka riuvu nenäs. Siin kelkaas saiki aika kovan kyyvin. Vuoroo oltii pyörittämäs monta henkee kerrallaan, yks vaa istu kelkaas. Se pyöritykse ramina ja ihmisii äänet kuuluit sielt jäält meil kottii ast.

Sitko merejää o1 vahva, eikä jää pääl olt lunta, sillo oltii jääl liukumaas ja luistelemas. Potkukelkaal jääkengä kans potkimal sai hyvät kyyvit liukkaal jääl. Monta kertaa käytii jäätä myöten kirkool ja saarees. Miu kotonaan o1 oikein iso kotitekone potkukelkka, siin olliit pitkät jalakset. Toine vähä pieneemp potkukelkka ei olt mittää tään ison kelkan rinnaal. Jokaine halus käyttää vaa tätä issoo keIkkaa, ko sil matka joutu. Monta iltama reissuukii tul tehtyy potkukelkaal naapur kyllää. Kyl myö suksiilkii mäntii ko tiet olliit tukus. Kuka sai kotontaa hevosen käyttöheen iltama reissu ui, se olkii jo iso asja. Sillo ei olt aurattui teitä kyllii välil. Hevoset tekkiit jälet ja jalan kulkijat käveliit kaviourrii ja reejalakse jälkii myönt. Talviaikaan liikuttii vähemmä ko kesäl. Iltamii ja huvitilaisuuksii piettii harvemmi, seuratalot olliit kylmii ja matkat huvitilaisuuksii pitkät. Mäntii sitä joskus talveelkii joukool tanssimaa ja ohjelmii katsomaa. Ei sitä nuoreen katsottu matkan pittuutta enempää ko lumen paljoutta ko ol halu männä toisii nuorii joukkoo. Vaik vanhemmat koittiit estellä, et älä hyvä laps mää kylmettämmää itsiäs sinne pitkääl matkaal. Mut se o1 sitä aikaa ja elämä mennoo, jota ei voi verrata tähä autoin ja televisio aikakauteen. Mukava on niitä aikoi perästpäi muistella ja nauraa monil hauskoil ja hankalilkii tapauksiil.

    

Eräs ikävä lauantai

Sylvi kertoo nyt yhest ikävääst tapaukseest, mut ei se sir kuitekaa nii ikävä oltkaa, koska hää itsekkii veljeens kans on sitä nauraen muisteelt.

Tää tapaus on säilyynt mielessäin vaik aikaa on kulunt yli 50-vuotta ko tää tapahtu. Myö oltii Arvo veljäin kans mei etäniityyl vehnää leikkaammaas. Arvo leikkais sirpiil ja mie sitelin. Päivä kulu mukavast, saatiiha myö pien sarka leikattuu. Myö oltii hevose kans tultu sinne niityl ko se o1 nii ettäälkii siel Mannola ja Kiiskilä puolvälis. Mei piti tuuva tullessaan ruislyhe kuorma kottii. Illasuus myö pantii hevone valjahiis ja alettii tekemää lyhekuormaa. Arvo o1 kärriil ja mie antelin lyhteitä. Kuorma o1 jo aika korkia, piti nostaa ranka kuorma keskel. Mie olin vähävoimane enkä jaksaant millää nostaa sitä rankaa. Arvo o1 miul vihane, hyppäis kuorma päält alas ja autto minnuu kuorma pääl. Saatiiha myö siit se ranka paikalleen ja kuorma tul sijottuu. Sit lähettii ajamaa portiil päi, tul ettee märkä paikka ja tie o1 kapja, kuorma kallistu oijaa. Sillo meitä molempii itketti. Arvoo harmitti ko mie olin nii vähä voimane. Sir myö purettii kuorma ja alettii alust, mut ei puhuttu mittää toisilleen, meitä harmitti. Tehtii pieneemp kuorma, ilta alko hämärtää ko myö ajettii pihhaa. Koton ihmettelliit, et mitä meil on sattunt ko ei kuulu kottii vaik on lauvantai-ilta. Myö ei kerrottu mittää sinä iltaan, et kui meil o1 käynt. Mie sit aikoi pääst haastoin isäl. Isä päivitteel, et taisitta ottaa liia suure urakan, oisittaha työ saaneet tulla kottii ilma kuormaakii. Myö oltii hyvillää ko kuorma kuitekii kottii saatii, vaik myö oltiikii sen kans aika kovil. Jälkeepäi myö Arvo kans naurettii monta kertaa täl elämätapaukseel.  

    

    Sylvi haasteloo kokemuksiaan kyläluvuis eli kinkereil käynnistään

Kylälukuja eli kinkereitä pidettiin joka talvi eri taloissa. Niissä seurakunnan papit tarkistivat väestön lukutaitoa etenkin lasten. Muistan olleeni kyläluvuissa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran olin Eeva Putuksella. Nämä molemmat kerrat olivat Putuksen kylässä. Lukemassa käytiin naapuri talossa Putuksen Alella, jossa Antton Pörrö silloinen suntio luetti minua suuresta virsikirjasta. Minua pelotti lukemaan meno, vaikka osasinkin jo sujuvasti lukea. Pelko johtui siitä kun vanhempi väki pelotteli jalkapuulla jos ei hyvin osaa. Pastori Keituri kuulusteli rippikouluun lähtijät ja rovasti Kansanaho vanhemman väen raamatun läksyn. Kanttori Ilmari Peippo ohjasi virren veisuuta. Kyläluvuissa valittiin pyhäkoulun opettajat ja kylän vanhin. Papit syötettiin ja juotettiin. Pullakauppiaskin oli tullut pihalle pullia myymään, joita ihmiset ostivat viemisiksi kotiin ja lapsille välipaloiksi. Kinkerit kestivät aina monta tuntia, niin että nälkäkin pääsi yllättämään.

Antti Putuksen talossa oli toinenkin kinkeri paikka. Silloin olin valmistumassa rippikouluun. Meitä oli vain kaksi tyttöä, Valtin Lahja ja minä. Pastori Keituri kuulusteli meitä Gaabriel Valti kamarissa.

Lukemaan opetti minua serkkuni, sedän Väinö. Hän oli joskus ankarakin, kun ulkoläksyt, rukoukset ja käskyt eivät menneet aivan sanasta sanaan oikein. Minun piti istua Väinön polvella, kun hän opetti. Otin opetuksen vakavasti enkä välittänyt, vaikka sedän väki kuunteli ja nauroi tätä luku touhua siinä sedän tuvassa. Olen vieläkin kiitollinen kummini opetuksesta, hän oli minun paras opettajani, jolta sain hyvän alkuopetuksen.

  

Sylvi käy kiertokoulua

Silloin kun minä olin lapsi, pidettiin kylissä vielä kiertokoulua. Minäkin ehdin olla kiertokoulussa kolmena talvena enne kansakouluun siirtymistä. Kiertokoulut alkoivat tavallisesti kevättalvella ja kestivät neljä viikkoa. Minä olin ensimmäisessä koulussa Kiikalla ja se oli Kiikan kammarissa. Opettajana oli Elsa Kitunen. Opeteltiin lukemaan aapista. Kirjaimiakin tehtiin ja numeroita. Opeteltiin Isämeidän rukous ja uskontunnustus, Herran siunaus ja käskyt. Laulettiin ja leikittiin välillä. Eihän se ollut ankaraa opiskelua, mutta saihan tuntuman koulusta ja oppikin jotain uutta.

Junnisen Antilla olin sitten seuraavana talvena kiertokoulussa. Sitä käytiin myös kammarin puolella ja saman opettajan johdolla. Täällä Antin talossa oli avara piha. Välitunnilla juostiin Turria ja Mustaa miestä. Hiopin Tommin tuvassa kävin kolmannen, joka oli viimeinen kiertokouluni. Siellä oli paljon lapsia, että kamarin puolelle emme olisi mahduttukaan. Muistan että minulla oli rihvelitaulu, johon kirjoitin ja tein numeroita. Pöydän ympärille emme sopineet kaikki vaan kirjoitimme penkillä polvillaan lattialla. Hyvin sujui näinkin. Joskus vieruskaveri pyrki tönimään, mutta opettajan kielto auttoi. Tämä koulu oli mukava ja sain lisää oppia. Muistan monta laulua vieläkin silloin oppimaani.

       

    Sylvin nappikengät

Mannolassa oli useita suutarin työn taitavia henkilöitä. Erikoisesti on jäänyt mieleeni suutari Joonas Torvinen, joka asui vaimonsa Kaisan kanssa kansakoulun lähellä harmaassa mökissä. (Tässä mökissä asuivat sitten Hallikaiset). En tullut tietämään, mistä Torviset olivat kylään tulleet. Olivatko syntyjään koivistolaisia? Olin aivan pieni, ehkä 5-vuotias kun olin isän mukana viemässä Torviselle kenkiäni tehtäväksi. Oli talviaika, isä lykkäsi minua potkukelkalla. Minulla oli nahkapaketti sylissä, siinä ainekset kenkiäni varten.

Suutarilla oli asuttavana vain yksi huone tupa, kamarin puoli oli jäänyt keskeneräiseksi ja toimi varastona. Tupa oli suutarin työ-, olo- ja makuuhuone. Kun tulimme sisään, istui suutari nahkapäällisellä pytyllään katsellen meitä silmälasiensa yli. Suutari koputteli vasarallaan puunauloja saappaan pohjiin samalla isän kanssa haastellen.

Kaisa hääräili liitan luona keittopuuhissa harmaassa kotitekoisessa hameessa, johon kuului harmaa valkoruutuinen löysä tyykki pusero. Jalassa olivat harmaat punaraitaiset s:ukat ja yksipohjaiset supikkaat, niikuin äidilläkin oli sisäkenkinä. Kaisa kyseli minulta, mitä äidille kuuluu ja olenko laskenut mäkeä? Miehet haastelivat ajan tapahtumista ja suutarin työstäkin. Olihan isässäkin suutarin vikaa kotitarpeiksi. Isä teki itse koko perheen pitojalkineet, vain paremmat kengät ja saappaat ostetiin kaupasta.

Suutari nosti minut puulaatikon päälle ja otti jalastani mitat. Hänellä ei ollut mittanauhaa vaan leikkasi sanomalehden reunasta pitkän suikaleen, leikkasi saksilla loven mitattuun kohtaan ja teki kosmuskynällä merkinnän, kastaen kynää välillä suussaan. Jalkapohjan mitta piirrettiin paperille jalan mukaan. Sitten suutari kysyi, tehdäänkö nauha- vai nappi kengät? Suutarin ehdotus oli nappikengät, ne kun ovat sievän näköiset. Isä sanoi, että tehdään sievät. Narskia pitää panna myös, mutta ei paljon näin pienelle tytölle.

Kengistä tulivat sievät, mutta nappeja en aluksi itse saanut auki kun en osannut käyttää nappikoukkua. Sellaiset olivat elämäni ainoat nappi kengät suutari Torvisen tekemät.

       

    Sylvi muistelee lapsuusajan leikkejä

Minun lapsuudessani oli lapsilla ihan erillaiset leikit kuin on tämän ajan lapsilla. Silloin ei lapsilla ollut leluja niin paljon kuin on tämän ajan lapsilla. Ne vähäiset lelut olivat enimmäkseen kotitekoisia. Se oli suuri ilo kun isä toi Viipurista markkinoilta ostetun lelun, jonkun savi eläimen kissan tai koiran ja nuken pään särkyneen tilalle. Emme olleet tyytymättömiä. Ne vähäiset lelut olivat rakkaita ja keksittiin itse yhtä ja toista millä leikittiin. Kun isä teki tuvassa rekiä ja kärrinlavetteja, tuli siinä työssä aina sahattaessa puupalikoita ja hienoja höylälastuja kiehkuroina. Niitä kilvan varasimme itsellemme, etteivät kaikkia polttaisi liitan sytykkeinä.

Isä teki usein myös koreja päreistä. Silloin opettelimme innolla korien tekoa. Päreistä vuoltiin hyrriä ja niitä pyöriteltiin pöydällä tai lattialla.

Talvella tehtiin lumiukkoja, kaivettiin lumihankeen sokkeloisia tunneleita. Rakennettiin lumilinnoja ja oltiin lumisotasilla.

Keväällä kun alkoi näkyä päivipaikkoja pihapiirissä niin silloin tehtiin taloset aitan seinustalle, jossa leikittiin kotia. Syötiin ja juotiin leikisti. Karjaakin hoidettiin, kivi lehmiä ja käpy lampaita.

Kun lumi oli sulanut ja aurinko lämmitti, niin alettiin hyppiä pihalla ruutua ja kittilää. Seinäpalloa pelattiin myös, se oli paremmin tyttöjen suosiossa. Lautaa myös tytöt hyppäsivät ja nuoraa.

Lahen rannaal oli laaja tasainen alue, joka yläveden aikana oli usein veden alla. Siinä pojat pelasivat pallopelejä, neljää maalia ja kuningasta. Junnisen pellolla oli myös poikien pelipaikka. Siellä pelattiin neljää maalia.

Sitten kesällä ulkona leikittiin silmäpeittoa, turria eli tippaa ja sokkoakin. Kotini lähellä virtasi oja, joka paikottain oli aika leveä. Joskus kilvattiin kuka leveimmästä paikasta jaksoi hypätä yli. Sitten käveltiin riukuaitoja pitkin, kuka pisimmän matkan käveli putoamatta alas. Se oli aika vaarallista leikkiä kun piti mennä ojankin yli tai alaspäin viettävää aitaa pitkin. Usein siinä leikissä putosi alas, kunnes oppi tasapainon hallitsemaan.

Pojat kävelivät kesällä puujaloilla ja juosuttivat rautavannetta kepin varassa ja koivupöllistä sahattua kiekkoa, johon oli vuoltu lovet ja kiinnitetty varsi niin, että kiekko pyöri kun sitä työnnettiin. Kiekosta varteen oli laitettu päre, joka pyörää työntäessä sai aikaan pärinän. Se oli aika menoa kun poika viikarit juoksivat pyörinensä pitkin tietä mäkeä alas.

Kauniina kesäpäivinä lapset leikkivät rannalla. Aika kului kivitarhaa leikkien, voileipiä veteen heitellen tai hiekalla rakennellen. Pojat uittivat laivojaan ja pyydystivät pikku kaloja. Rannalla oli aina elämää. Siellä tapasi lapsia sekä aikuisia lämpimän aikaan uimassa ja leikkimässä.

      

    Taikoja karjaonnen säilymiseksi

Keväällä kun karja laskettiin ensikerran ulos, tekivät omistajat ja paimenet taikoja karjaonnen säilymiseksi. Useissa taloissa oli omat taikansa, joita varjeltiin suurena salaisuutena.

Kun paimen lähti aamulla karjaa ajamaan metsään, piti hänen tuoda sama vitsa takaisin kotiin, jolla oli karjan metsään ajanut. Piti viedä se vitsa läävän nurkkaan taakseen katsomatta, että karja tulisi kesän aikana iltaisin kotiin hakematta. Eivät ne taijat aina tehonneet. Usein kuumaan aikaan etenkin tatti aikaan lehmät piti käydä etsimässä kotiin joskus kaukaakin.

Toinen taika oli paimenen uittaminen eli kasteleminen. Paimenen tultua karjan kanssa pihaan paimenen päälle heitetiin kylmää vettä yllättäin. Tämä oli kiusallinen tapa, jota paimenet pelkäsivät tullessaan kotiin. Olen itse tämän paimenkasteen kokenut, enkä tiedä miksi näin tehtiin ja mitä onnea se toi karjalle.

      

    Talkoo toimintaa Mannolassa

TaIkoo toiminta oli moninaista etenkin naapurusten kesken. Oltiin viljanleikkuu talkoissa, peruna nostossa, pärekattoa kattamassa. Kun naapurissa sahattiin lautoja, autettiin siinä naapuria. Kesällä ennen Juhannusta tavallisesti pestiin tuvat, silloin mentiin naapurille avuksi. Kunnostettiin teitä ja yhteisiä alueita talkoovoimin. Myös tuettiin seuratoimintaa lahjoittamalla hirsiä tai muita tarvikkeita toimitalon aikaansaamiseksi. Näin oli saatu pystyyn Mannolan nuorisoseura talo, joka vähän ennen sotaa talkoovoimin maalattiin. Yhtenä talkoohengen näytteenä mainittakoon kun lotat hankkivat pellavaiset pyyheliinat yhdistykselle toimeliaiden naisopettajien aloitteesta talkoilla. Koulun peltoon kylvettiin yksi sarka pellavaa, joka talkoilla kylvettiin, nyhdettiin ja kaikki työvaiheet suoritettiin, kunnes pellavat olivat lankoina. Sitten laitettiin kesäksi koululle kangaspuihin pyyheliina kangas, jota lotat kävivät vuorollaan kutomassaa. Näin saatiin yhteistyönä kaunis tulos aikaan ja se oli mukavaakin näin jälkeen päin muistellen.

Vielä oli ahkerasti myyjäisiä ja ompeluseuroja pitäen yhteistyöllä hankittu kylään pitoastiat, joita sai lainata kodeissa pidettäviin juhliin kohtuullista korvausta vastaan.

     

    Sylvin muistikuvia eräistä kotikylämme ihmisistä

Junnisen Helena on jäänyt mieleeni ryhdikkäänä vanhuksena. Hän asui talvet tyttärensä Olgan luona Viipurissa. Kesäksi tuli Mannolaan poikansa Anton luokse. Helena kertoi jännittäviä satuja ja tarinoita lapsille. Neuvoi nuoria elämään siivolla. Helena osti meiltä joka kesä talvimustikat ja kutsuikin meitä marjakaverikseen.

Aapelin Kristiina eli Kristiina Parkki oli pirteä ja ystävällinen vanhus. Hän seurusteli ystävällisesti lasten kanssa. Muisti paljon vanhoja sananlaskuja, loruja ja ennustuksia. Kirjoitti aivan viime elinvuosinaan runojakin. Kristiina Parkin sananlaskuja ja muuta perinnettä on tallennettu koivistolaisen Ulla Mannosen välityksellä ennen sotia. Olen saanut kuulla Kristiina Parkin esittämän ja sepittämän runon eräässä Mannolan kansakoulun kevät juhlassa, jonne hän oli tullut kun poikansa Antin lapsia oli koulussa siihen aikaan. Runo jonka kuulin on seuraava:  

 

Kritiina Park 

Pidä nuori sie vanhoja arvossa

sillä heillä on kokemusta.

Elo ankara heitä on kurittanut

 ja antanut lohdutusta.

 

Sinä soisit vanhaksi tultuas

saavas nuorilta ymmärtämystä,

sillä huomio heillä on herttainen

kun he tuntevat väsymystä.

 

Se nuori on jalo, joka kunnioittaa vanhempiaan

 ja vieraita muita.

Hän itse saa tuntea tyydytystä

kun auttavi kiusatuita.

 

Mielissään tähä jatkooks kaks Kristiina Parkin pientä runnoo, mitkä mie oon saant Hämäläisii Helmiilt elikä Olli Helmiilt. Kirkool asuessaan teki Kristiina ikkunaast ulos katsoessaan runon.

 

On tullut huono muoti noihin tyttölapsihin,

kun paperossin kuori on heidän huulillaan,

jos Pekka Jukurinen tuosta tietää sais,

koht piippu nykeröisen heille lahjottais.

 

Sit viel toine runo, mist en saant Olli Helmiilt ko alun. Helmi o1 asunt Kristiina luon ko hää o1 kästyö liikkees harjottelemaas.

 

O1 mökki pieni punainen kankahan laidalla,

siel asui vanha mummo ja nuori neitonen,

sen neidon nimi Helmi o1 ja punaposkinen,

hän oli töissä ahkerin ja harjoitti liikkeessä.

 

Kyl nää runot osottaat, et Parki mummo ajatukset liikkuit aja hermool ja runnoo tul herkääst.

      

    Sylvi jatkaa

Risto Mari eli Maria Mannonen oli apuna koti synnytyksissä. Meidänkin sisarusparvesta oli tullut eräitä maailmaan Marin käsien auttamana. Riston Marilla oli myöskin parantajan lahjoja.

Tommolan Kaapre eli Gaabriel Tommola on yksi mieleeni jäänyt henkilö. Hän asui veljensä Mikon peräkamarissa ja oli vanhapoika. Oli punaposkinen, valkopartainen aivan kuin joulupukki. Kaapre piti pientä kauppaa, myyden rinkeliä, tupakkaa ja makeisia. Kulki nuottarannassa rinkelisäkki selässä myymässä niitä. Muistan usein joutuneeni rantaan samaan aikaan viemään isälle tai Kaukolle kahvia. Sain monesti oman osani, kun rinkelit oli nuottamiesten kesken jaettu ja jäi jakoperiä eli jako ei mennyt tasan. Kaapren rinkelit olivat tavallisesti sokeri- tai voirinkeliä. Ne olivat narussa eli ripukassa ja säkissä. Säkistä hän niitä otti ja mittasi puntarilla haastellen leppoisasti ostajan kanssa.

Ella Tokoautio o.s. Mannonen eli Jaaksian Ella oli myös taitava ihminen. Hän oli ammatiltaan ompelija. Harrasti näyttelemistä ja lausuntaa. Ella ohjasikin näytelmiä, nähden paljon vaivaa pukujen ja lavastuksen suunnittelussa. EIlan toimikaudella kylän nuorisoseura näytteli isoja ja vaativiakin näytelmiä voittaen kilpailussa useita palkintoja. Tästä oli osoituksena nuorisoseuran talon seinällä monta kunniakirjaa.

Mylläri Mikko eli Mikko Simon poika Hämäläinen oli kylässä tärkeä henkilö. Hän omisti pärehöylän ja myllyn. Entis aikaan kun rakennusten katot tehtiin etupäässä kattopäreistä eli liisteistä, höylällä oli työtä keväästä syksyyn. Siinä höyläyksen lomassa jauhoi ihmisille leipä- sekä rehujauhoja. Se oli rattoisaa kun Mikon liistehöylä säksätti ja moottori puksutti. Työn äänet kiirivät kylän yllä.

Tyyne Mannonen eli Karoliinan Tyyne muistuu mieleen monitoimisena ihmisenä, joita kylässä tarvittiin. Hän ompeli kyläläisille vaatteita. Oli pitokokkina häissä ja hautajaisissa. Toimi usein pääemäntänä äitienpäiväjuhlien tarjoilun järjestämisessä. Oli Martta-kerhon puheenjohtaja ja toimi lottana. Kankaiden kudontaa myös Tyyne harrasti. Hän oli kutonut itselleen kansallispuvun, Sääksmäen juhlapuvun, joka on suurtöinen pujottelu kuvioineen. Tätä samaa kansallispukua oli kotikutoisena Kerttu Salorannalla o.s. Putus ja Bertta Tommolalla. Useilla kylän naisilla oli kotona kudotut kansallispuku kankaat. Kansallispukuja käytettiin paljon ja kesäisin eteenkin Juhannuksena ja kesäisillä ulkoilma juhlissa.

      

    Täs Sylvi kertoo ko hää o1 Hämäläisii Anto ja Aili tupakoil

Enne o1 käytös erilaisii juhlatappoi kansa keskuuvees. Monet näist tavoist on ajan mittaa jääneet pois käytööst, niiko tupakaiset tai tupakat niiko niitä sillo sanottii.

Näitä tupakaisii tai tupakkoi piettii mei kyläs viel 1920 luvul. Ne, mitkä mie viel muistan, olliit mei naapuris Hämäläisii Anton ja Ailin tupakat.

Ko kihlapari o1 käynt pappilas ottamas kuulutukset ja häitä o1 siit kirkos ensimmäise kerra kuulutettu, kokoontu sulhase kottii sukulaisii ja naapurii viettämää tupakaisii. Polttamaa tupakkoi ja juomaakahvii. Tuva pöyväl o1 erilaisii tupakkoi, joita sulhane o1 hankkiint. Siin o1 paperossii, piiputupakkaa ja pikanellii. Tais olla sikariikii. Miehet polttiit tupakkoi ja haasteliit hevosist ja kalastuksest. Sulhane ol  miehii joukos. Taisiit miehet neuvoo tulevaa aviomiestä.

Naiset istuit kammaris ja joivat kohvii. Morsiin o1 naisii joukos. Kyl naisetkii tupakoil olles polttiit muutaman tupakan ja puhaltelliit savurenkahii kihlapari onneks.

Tupakoil olles miehet kehhuit piippujaan hyviks ja vaihtoitkii piippui keskennään.

Enne o1 talois isännil piippuhylly tuva nurkas ja siin o1 erikoisiikii piippui. O1 merivaha piippukii, joita merimiehet o1 tuoneet matkoiltaan tuliaisiin ja pitkä- ja lyhytvarspiippui.

Miu setälläin o1 ja piippuhyllyssään kommeita piippui. Setä olkii iha ylpee piipuistaan. O1 mukava katsoo ko setä istu kiikkutuolis ja polttel pitkävartisest piipust sauvui tyytyväise näkösen.

Siit ko olliit tupakat savunneet sunnumai-iltapäivään, olliit illal viel tupakkatanssit seuratalol tai jossai isos tuvas.

Tupakaisii peräst pitikii alkaa valmistella hääpittoi, et vahvoin jäije aikaan saatii tuotuu morsiin Saarepääst Mannolaa. Mut häät ja läksiäiset ne onkii taas eri pijot omine tapoineen, et niist pittää haastaa eriksee.

       

    Sylvi selvittää kui Mannola rannaas leikittii pienii kiyvii kans

Kivitarha.

Täs leikiis o1 mukan kolme tai neljä henkee. Tätä leikittii tavallisest kesäl rannal olles, aikuiset ja lapset.

Ens etsittii sovittu määrä suunnilleen saman kokosii kivvii. Koetettii löytää erikoise näkösii, et tuns ommaan, ko joutu niitä toisii tarhoist etsimään vuorollaan. Kivist tehtii pyöree rinki tai tarha, niiko sitä sanottii. Sit arvottii kuka joutu kive etsijäks. Samal viisii ko tehtii silmäpeitos, luvettii joku loru. Siit se, joka joutu kive etsijäks, sulki silmään ja sil aikaa kaik leikis olijat ottiit häne tarhastaan yhen kiven ja panniit sen ommaa tarhaheen. Siit annettii lupa, et saap avata silmät. Alko kive etsimine toisii tarhoist. Etsijä kosketti ensimmäistä kivvee. Jos se ei olt hänen, sanottii: äppää. Ko kosketti toista, eikä sekkää olt hänen, sanottii: poppaa. Kolmannel kerraal jos ei onnistunt sanottii: kipasoo. Ko etsijä ei tuntent kiveään, sai tarhan omistaja nostaa vieraan kiven oman tarhan keskel ja sano: Muksis mulli sissää. Näi o1 etsijä mänettänt yhen kiven ja siirty etsimää tarha kerrallaan kaikilt leikis olijoilt. Jos etsijä tuns oman kiven, sanottii: Vie koirais kotiheis. Sen oman kiven löytäjä siirs ommaa tarhaa takasii. Kierroksen jälkee etsijä vaihtu. Se kuka sai enemmä vieraita kivvii tarha keskel o1 voittaja.

 

Yhteen tammikuiseen päivään siel Pirkkalaas, Sylvi nykyseel kotiseuvuul, häne tul rajaton ikävä Mannolaa. Hää otti kynän kättee ja kirjoitti julki kaipuuns meil muilkii.  

 

MUISTAT SIE?

Muistat sie ko kotirannal leikittii,

hiekkakakkui tehtii,

pienii kalloi pyyvettii.

Välil mäntii vettee,

ko aurinko poltti pintaa

ja ves välkehti.  

 

Se ol ihanaa aikaa,

ko ei painaneet huolet,

se ol elämäin lapsuus,

sen kultaiset vuuvet.

 

Ol ihana uotella kessää,

ko kottaraiset ja pääskyset

 tekkiit pessää.

Aita seinustal sai taloset laittaa

ja oja varrelt rentukat taittaa.

 

Voi ko omenapuis ol paljo kukkii,

 ei olt saastetta ilmas,

taivas ol sinine ja selkee

mere sinnee vaste.

   

Marja-aika ol mukavaa aikaa,

ko pienet kopsat kääes

käveltii metsää Lahekankaal

tai kaski pello luoks.

 

Mustikkoi sai aina kopsan täytee.

Sitko tultii kottii

tehtii mustikka hyllöö.

Voi ko se o1 makiaa

ja hyyvvää syyvä.

 

Sit juostii uimaa

Mannose rantaa tai Laherantaa,

viskattii kivil voileipii tyynee vettee.

 

Syksy o1 sadonkorjuu aikaa,

nenäs tuntu riihe tuoksu,

aamust varrai kuulu riihest puinni mukse.

Tuvast tul nennää vast leivotun ruisleivän tuoksu.

Rusupiirakka o1 hautumas.  

Oltii syöty hapalohkoo aamul,

se o1 aina leipomapäivän yks ruoka

ja maistu aina hyvält.

 

Vinnat vinkuit rannas,

hailii sai nuotal tai ja verkoil.

Ihmiset perkasiit ja suolasiit hailii talve varal.

Paistoit hailii ruuvakseen

liital ja uunis, kattilas ja pannul.  

Voiko ne hailit olliit hyyvvii syyvä

 uusii potattii kans.

Kalaserpakii o1 tuorehist hailist

 keitettyyn hyyvvää.

 

En mie tääl maailmal ookkaa

nii tuorehii hailii saantkaa,

ko ne Mannola rannalt pyyvvetyt olliit.

Niitä täs vaa ves kielel kaihoi muistelen.

 

Sylvi lähetti yhe vanha laulu sanat, mitä häne issään o1 usjaast laulaant:

 

Ol kerran uljas nuori mies yks meripoika vaan,

hän kerran joutuu kuka ties merellä kuolemaan.

Ol ystävänsä neitonen tuo punaposkinen,

hän itkemään jäi rannalle tuon meren sinisen.

Äl itke armas tyttöni vaik yksin tänne jäät,

kun kotihin taas palajan, vietämme hauskat häät.

 

Kyl Mannola rannaal o1 sellasii paikkoi, mis nätti tyttö kuivais kyynelii, ko onkaar vei häne mielitiettyään Koivisto salmee pitki maailma ulapoil.

 

Seuraavaaks Sylvi lähettämmii kehtolaului, mitä äidit Mannolaas lapsilleen lauloit:

 

Aa aa allen lasta pientä linnun poikaa

ei oo issää ei oo äitii kuka lasta hoitaa.

 

Aa aa allee näit sie meijän Kallee

Kalle män kapakkaa osti naulan tupakkaa

 ryyppäs ryypyn viinaa joi joka kopekan.

 

Tuo isä illalla kottii, pimeällä pilkkosella

 tuo lapselle tuomisii, ripukaine rinkelii.

 

Tule uni päällä, sijo lapsen silmät kiinni

sijo silkki rihmoilla, kuro kulta langoilla.

 

Tuli luli lumi suli tuli vallan kesä

tulliit kesä lämpöiset ja löysin linnun pesän,

Leipäsuon lehosta, laapasuon laijasta

 keskeltä Rantkan korpee.

 

Vejetää vejetää nuottaa, saahaa saahaa kalloi

suuret kalat sumppuu, pienet kalat kattilaa

huroo, huroo, huroo.

   

Seuraavaalaiseel loitsuul ajettii yskä pois:

 

Mää yskä Yrjölää räkätauti Tahvanal,

anna ukkoin rykkii, koukkuleuikoin kokkee,

 vanhoin piikoin vatkata.

 

Näil meil luvettii ko lapsen maitohammas irtois. Hammas viskattii uuni pääl ja sanottii: Hiirel sittaset, miul rautaset.

lhmine ko kaipajaa mänetettyy kotiseutujaan, ni silo muisteluksii aiheita löytyy rajattomast. Kui kauniist Sylvi onkaa muisteelt kotipihlajii sielt Hämäläisii määeelt.

 

KOTI PIHLAJAT

Kotini pihalla kasvoi kauniit pihlajat

isäni istuttamat tuuheat, marjaisat.

 

Juhannuksen aikana ne kukkivat valkeanaan.

Syksyllä punamarjoin ja ruskaloistossaan.

 

Tuli halla, varisi lehdet, yhä marjat punersivat

tuli talvella tulkkuparvi marjoja nokkimaan.

 

Oli kauniit nuo punarinnat, kun oksilla istuivat

äärellä hankipellon, nuo marjojen poimijat.

 

On poissa pihlajat pihan, vain muistoissani ne nään

 mä ootan uutta kesää ja muistelemaan jään.

Yhteen tammikuiseen päivään siel Pirkkalaas, Sylvi nykyseel kotiseuvuul, häne tul rajaton ikävä Mannolaa. Hää otti kynän kättee ja kirjoitti julki kaipuuns meil muilkii.

 

MUISTAT SIE?

Muistat sie ko kotirannal leikittii,

hiekkakakkui tehtii,

pienii kalloi pyyvettii.

Välil mäntii vettee,

ko aurinko poltti pintaa

ja ves välkehti.

 

Se ol ihanaa aikaa,

ko ei painaneet huolet,

se ol elämäin lapsuus,

sen kultaiset vuuvet.

Ol ihana uotella kessää,

ko kottaraiset ja pääskyset

 tekkiit pessää.

Aita seinustal sai taloset laittaa

ja oja varrelt rentukat taittaa.

 

Voi ko omenapuis ol paljo kukkii,

 ei olt saastetta ilmas,

taivas ol sinine ja selkee

mere sinnee vaste.

 

Marja-aika ol mukavaa aikaa,

ko pienet kopsat kääes

käveltii metsää Lahekankaal

tai kaski pello luoks.

 

Mustikkoi sai aina kopsan täytee.

Sitko tultii kottii

tehtii mustikka hyllöö.

Voi ko se ol makiaa

ja hyyvvää syyvä.

 

Sit juostii uimaa

Mannose rantaa tai Laherantaa,

viskattii kivil voileipii tyynee vettee.

 

Syksy ol sadonkorjuu aikaa,

nenäs tuntu riihe tuoksu,

aamust varrai kuulu riihest puinni mukse.

 

Tuvast tul nennää vast leivotun ruisleivän tuoksu.

Rusupiirakka ol hautumas.

Oltii syöty hapalohkoo aamul,

se o1 aina leipomapäivän yks ruoka

ja maistu aina hyvält.

 

Vinnat vinkuit rannas,

hailii sai nuotal tai ja verkoil.

Ihmiset perkasiit ja suolasiit hailii talve varal.

Paistoit hailii ruuvakseen

liital ja uunis, kattilas ja pannul.

 

Voiko ne hailit olliit hyyvvii syyvä

 uusii potattii kans.

Kalaserpakii ol tuorehist hailist

 keitettyyn hyyvvää.

 

En mie tääl maailmal ookkaa

nii tuorehii hailii saantkaa,

ko ne Mannola rannalt pyyvvetyt olliit.

Niitä täs vaa ves kielel kaihoi muistelen.

 

Sylvi lähetti yhe vanha laulu sanat, mitä häne issään ol usjaast laulaant:

 

Ol kerran uljas nuori mies yks meripoika vaan,

hän kerran joutuu kuka ties merellä kuolemaan.

Ol ystävänsä neitonen tuo punaposkinen,

hän itkemään jäi rannalle tuon meren sinisen.

Äl itke armas tyttöni vaik yksin tänne jäät,

kun kotihin taas palajan, vietämme hauskat häät.

 

Kyl Mannola rannaal o1 sellasii paikkoi, mis nätti tyttö kuivais kyynelii, ko onkaar vei häne mielitiettyään Koivisto salmee pitki maailma ulapoil.

 

Seuraavaaks Sylvi lähettämmii kehtolaului, mitä äidit Mannolaas lapsilleen lauloit:

 

Aa aa allen lasta pientä linnun poikaa

ei oo issää ei oo äitii kuka lasta hoitaa.

 

Aa aa allee näit sie meijän Kallee

Kalle män kapakkaa osti naulan tupakkaa

 ryyppäs ryypyn viinaa joi joka kopekan.

 

Tuo isä illalla kottii, pimeällä pilkkosella

 tuo lapselle tuomisii, ripukaine rinkelii.

 

Tule uni päällä, sijo lapsen silmät kiinni

sijo silkki rihmoilla, kuro kulta langoilla.

 

Tuli luli lumi suli tuli vallan kesä

tulliit kesä lämpöiset ja löysin linnun pesän,

Leipäsuon lehosta, laapasuon laijasta

keskeltä Rantkan korpee.

 

Vejetää vejetää nuottaa, saahaa saahaa kalloi

suuret kalat sumppuu, pienet kalat kattilaa

huroo, huroo, huroo.

   

Seuraavaalaiseel loitsuul ajettii yskä pois:

 

Mää yskä Yrjölää räkätauti Tahvanal,

anna ukkoin rykkii, koukkuleuikoin kokkee,

 vanhoin piikoin vatkata.

 

Näil meil luvettii ko lapsen maitohammas irtois. Hammas viskattii uuni pääl ja sanottii: Hiirel sittaset, miul rautaset.  

lhmine ko kaipajaa mänetettyy kotiseutujaan, ni silo muisteluksii aiheita löytyy rajattomast. Kui kauniist Sylvi onkaa muisteelt kotipihlajii sielt Hämäläisii määeelt.

 

KOTI PIHLAJAT 

Kotini pihalla kasvoi kauniit pihlajat

isäni istuttamat tuuheat, marjaisat.

 

Juhannuksen aikana ne kukkivat valkeanaan.

Syksyllä punamarjoin ja ruskaloistossaan.

 

Tuli halla, varisi lehdet, yhä marjat punersivat

tuli talvella tulkkuparvi marjoja nokkimaan.

 

Oli kauniit nuo punarinnat, kun oksilla istuivat

äärellä hankipellon, nuo marjojen poimijat.

On poissa pihlajat pihan, vain muistoissani ne enään

 mä ootan uutta kesää ja muistelemaan jään.

 

Seuraavaaks on Sylvin kaunis runo.

 

MANNOLAA MUISTELLEN

Vuokot kukkii koivuhaass

muistojeni Mannolassa.

Ojan varret rentukoita

 oraspelto vihertää.

 

Siellä kottarainen laulaa

 pihapuussa pöntön suulla

rannan vesi lämpiää.  

 

Kohta saamme vaatteet

heittää veden syliin sukeltaa.

Lahden rannan hiekka kuumaa

 täytyy pian veteen juosta.

 

Liekö ketään hietikolla

aurinkoa ottamassa?

 

Veneet rannan poukamassa

 soutajaa on oottamassa.

Verkot aitan seinustalla

oli aina kuivumassa.

 

Kalakontti selässänsä

isä rientää nuottarantaan

nuottakutsun saatuansa.

 

Koolla on taas nuotta väki

kuusikossa kukkuu käki.

Vinnat vinkuu keluutyössä

vilpoisessa kesäyössä.

 

Ompi aamun koittehessa

hailisaalis nousemassa

kalatiirain kirkuessa.

 

Nää on muistot menneen ajan

kotiseudun kulta-ajan

jotka kaukaa kangastaapi

elon tietä kirkastaapi.