Makean leivän maa

Raija Forsman os. Kuusela kertoo sotalapsuudestaan.


Raija Koivistolla 1943, sylissä Ruotsin-kummilta tullut nukke.
Sylissä oleva kissa oli aavistanut lähdön Koivistolta 1944 ja piiloutunut, kirjoittaa Raija.

Raija Ruotsiin tulonsa ensimmäisenä pyhänä kasvatti-perheensä Nilssonien kanssa 1944.


Raija ylioppilaana Ruotsissa.

Raija  eläkeläisenä  Sotalapsi-patsaan paljastustilaisuudessa Haaparannassa 26.4.2005.

Olin 11-vuotias kun ennen juhannusta 1944 kotikylääni Kiiskilään tuli lähtömääräys. Siellä täällä oli puun rungoissakin hälyttävän punaiset laput. Olin lehmän kanssa niityllä kun tuli idästä päin lentokone. Vedin lehmän puun alle suojaan. Pommi putosi naapurikylään Kurkelaan.

Meidät evakuoitiin Kiskoon. Isä oli kaatunut talvisodassa ja meillä lapsilla oli sotakummit Ruotsissa. Olimme kirjeyhteydessä heihin ja meillä oli osoite ja valokuvia. Minä olin saanut nukenkin. Veli oli tullut Uuraan yhteiskoulusta ruotsinkielen oppikirja mukanaan ja niitä olin minäkin hartaasti tutkinut. Syntyi ajatus että minut lähetetään toistaiseksi Ruotsiin sotakummien luokse. Olin itse innokas lähtemään. Eihän meillä ollut kotia ja saisin oppia ruotsia.

Heinäkuun 27 pv äiti seurasi minua Turun asemalle Vaasaan menevään junaan. Vaunu oli täynnä eri-ikäisiä lapsia ja itku sydäntävihlova kun juna lähti liikkeelle, mutta parku loppui pian. Ehkä meille tarjottiin jotain suuhun pantavaa tai avattiin eväspussit.

Vaasassa laivaan päämääränä Uumaja (Umeå). Laiva oli täpötäynnä ja meille tehtiin peti käytävän lattialla. Autoin keskellä yötä Arvo-serkkua, joka oli mukana, vessaan. Huomasin kohta että laiva seisoi ja moottorit olivat pysähtyneet. Kysyin hoitajalta olimmeko jo Ruotsissa. Saimme kuitenkin nukkua rauhassa aamuun asti. Aamuruokana oli makeaa valkoista puuroa. Sitä oli melkein vaikea syödä, kun oli sota-ajan sokeripuutteeseen tottunut.

Uumajan karanteenissa oli lääkärintarkastus ja täijahti. Iltapäivän unen aikana tuli itku kun pelkäsin että tukka ajetaan pois, mutta hoitaja rauhoitti että huuhtelu riitti.

Uusi juna matka vei meidät Tukholmaan. Ihailin majoituspaikan ikkunasta kaupungin valoja. Punaisia mainosvaloja en ollut koskaan nähnyt. Kysyin oliko siellä tulipalo. Meillä oli lappukaulassa ja minä olin ylpeä, että minulla oli osoite minne mennä. Paransin sitä kynällä ettei se kuluisi pois.

Osa lapsista pääsi lähtemään eteenpäin. Toivoin että minäkin pääsisin. Olihan minulla osoite kaulassa, 4 pv elokuuta pääsin minäkin.

Hedemoran asemalla oli kaksi tätiä vastassa, sotakummitäti Englund ja Nilssonin täti. Ihmettelin miksi mennään Nilssonille, vieraaseen paikkaan. Kun Englundin täti teki lähtöä pois, panin minäkin takin päälleni. Silloin Nilssonin täti kertoi että minä jään heille. En tiennyt että olin koko emäntäyhdistyksen kummilapsi ja minulle oli järjestetty koti Nilssonin perheessä.

Tervetuliaislahjaksi sain samanlaisen nuken kuin se minkä oli aikaisemmin saanut. Annoin sille ruotsalaisen nimen: Margit. Lounasaikana mamma näytti ikkunasta että ”pappa” tulee. Perheeseen kuului myös Erkki-veljen ikäinen Bengt-poika. ”Bengt soittaa sinulle” sanoi mamma kun uusi veli harjoitteli pianoläksyjään.

Naapurista tuli tyttöjä leikkimään, mutta miksi niillä piti olla niin vaikeat nimet? Parpro (Barbro), Inkijääd (Ingegerd), Pirkitta (Birgitta). Tulimme toimeen viittomakielellä ja muutamalla sanalla.

Kuvittelin että voisin mennä kouluun vasta sitten kun olin oppinut ruotsia. Mamman Allers-lehdestä luin sarjakuvaa Nalle ja Liisa.

Syyskuun alussa piti kuitenkin mennä kouluun. Meitä oli neljä suomalasityttöä, mutta puhuttiin suomea vain silloin kun toiset eivät kuulleet. Ei haluttu poiketa muista. Opittiin kuuntelemalla. Ei ollut kotikieliopetusta, ei ruotsinkielen tukiopetusta. Traumoja ja kriisiryhmiä ei tunnettu.

Syyskuussa tuli rauha Suomessa kovin ehdoin. Yritin epätoivoisesti tutkia sanomalehteä ja ymmärsin että koti-Karjala oli menetetty. Löysin radiosta Lahden aseman ja kiertelin sinne vaikka pappa kuunteli Ruotsin uutisia.

Tulenko nyt takaisin, kirjoitin äidille. Eihän meillä ollut kotia, enkä ollut ehtinyt oppi ruotsia. Oli alkanut kotiutua Ruotsiin. Mamma laittoi hyvää ruokaa. En ollut tottunut syömään näkkileipää, vaan otin aina pehmeän palan. Sen ajan limppu oli hyvin makeaa. Oltiin makean leivän maassa.

Syksyllä vietettiin hapanhaili-iltaa (surströmmimgspremiär). Mamma kysyi vähän epäluuloisena, söisinkö minä sitä? Joo, tunsinhan minä hailit. Niitähän me kotona melkein joka päivä syötiin. Purkki oli avattu ja valmiiksi peratut vaalean punaiset fileet herkullisen näköiset. Maistuihan se, vaikka monet ruotsalaisetkin kieltäytyivät maistamasta sitä. Ruskeat pavut sen sijaan olivat minulle vastenmielisiä.

V 1946-47 sotalapsia siirrettiin takaisin Suomeen. Nuoremmat olivat jo unohtaneet kotikielensä. Minullekin tuli käsky, mutta olin hakenut oppikouluun, jäin siis Ruotsiin.

Meille Suomessa järjestyi koti vasta 1948. Äiti kävi rippijuhlissani ja minä aloin käydä kesäisin Suomessa.

Lukioluokilla minulle ehdotettiin kirjastonhoitajan alaa. Innostui siitä, olinhan minä jo evakkoaikana Sauvossa lukenut melkein kaikki kirjaston lastenkirjat. Kirjastoalalla oli silloin 1960-luvulla työpaikkoja tarjolla. Meitä etsittiin suoraan kirjasto-koulusta. Ei ollut vierasperäinen nimikään haitaksi. Sandvikenin ja Upsalan jälkeen sain paikan Lindköpingissä 1973.

Täällä tapasin mieheni. Olimme molemmat uudisasukkaita täällä Seäggetorpin alueella. Nykyisin täällä liikkuu ihmisiä joka puolelta maailmaa: Puolasta, Baltiasta, Balkanilta, Arabiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Ajattelen joskus mitä he kaipaavat. Meille karjalaisillehan kukkuu käki ja on kevät ja talvi, kuten täällä Ruotsissa.

Olen iloinen että olen päässyt käymään Koivistolla kaksi kertaa.

Tämä kaksoiskansalaisuus on tarjonnut minulle rikkaamman elämän ja laajemman näkökulman. Kun matkustan Suomeen syön illallisen ruotsiksi. Jossain Ahvenanmerellä muutun suomalaiseksi ja syön aamupalan suomeksi. Paluumatkalla teen päinvastoin.

Onneksi olin lähtiessäni niin vanha että ymmärsin tilanteen ja voin säilyttää yhteyden omaisiin ja samalla tuntea olevani kotona uudessa maassa.

Nyt meillä on suomalaisten eläkeläis-kerho ja sotalasten toimintaa.

Raija Forsman os, Kuusela on Arvo Nikolai Aleksanterinp. Kuuselan ja Lea Matilda Peltosen tytär Koiviston Kiiskilän talosta 65, Karjalan Kannakselta. Lähde: ”Tervetulloo Kiiskilää”. Raija kuoli 22.6.2007.

Takaisin sekalaisten Muistelmien sivulle
Sotalapsipatsaan paljastus Haaparannassa 2005