Mallisivu

Urheiluharrasteeni

Veli Hämäläinen  

Nuorena sitä jokainen harrastaa liikuntaa,  kuka enemmän kuka vähemmän, jos ei muualla niin ainakin koulussa. En koskaan ollut mikään aktiivi urheilija, mutta nuorena paljon mukana. Mitäpä pienessä maaseutukylässä muutakaan. 
    Tällä sivulla muistelen vain Bölen ja Mjösundin aikaista "urheiluani." Aikaisemmilla sivuilta "Evakkona Pakaalla" ja Evakkona Kaninkolassa" on hiukan urheilumuistoja niiltä ajoilta. Tällä sivulla siis lähinnä Mjösundissa tomivan Kemiön Jysken mukana ollutta aikaa. Muistoni on osaltaan Jysken historiaa, jos joku joskus tekee historiikkiä Jyskestä, niin juttuni on vapaasti käytettävissä. Huomioiden, että nämä ovat muistoja, vain osittain faktaa. Ottamiani valokuvia tapahtumista pitäisi seuralla ollakin.

    Kuvasin paljon urheiluseura Jysken tilaisuuksia ja kylän tapahtumia. Jysken kuva-albumi oli tarkoitus koota ja tietysti se annettiin minun tehtäväksi. Suurensin paljon kuvia mutta albumin teko jäi tekemättä. Sen teko jäi Aulikselle kun lähdin Mjösundista. En tiedä albumin kohtalosta, Aulis kuoli 2003. 

    Kun olin selvinnyt rippikoulusta marraskuussa 1948 ja mennyt pian sen jälkeen tiilitehtaalle töihin, tutustuin paikallisiin nuoriin ja pääsin mukaan nuorten rientoihin. Se oli pääasiallisesti urheilua. Mjösundissa oli urheilukenttä jossa oli lähes joka ilta jotain touhua. Urheilumme oli harvoin ohjailtua harjoitusta. Paikallinen urheiluseura oli Työväen Urheiluliiton alainen Kemiön Jyske eli Jyske, KeJy. Siihen tietysti kaikki nuoret liittyivät, ensin nuorisojäseniksi ja 18-vuotiaana täysjäseneksi. Vapaajäseneksi pääsin 20 vuoden jälkeen. Vapaajäsenyyteni loppui silloin kun TUL-lehti lopetti ja alkoi ilmestyä aikakausilehtenä joskus 1980-luvulla, pyysivät tilausmaksua mutta en maksanut. Silloin kaiketi Jyske lopetti jäsenveron maksamisen TUL:lle. Ainoa Jysken jäsen johon pidin yhteyttä oli sukelluskaverini Aulis, hänen kuolemaansa asti.

    Mjösundin urheilukenttä oli tehtaan omistamalla maalla josta Jyske maksoi markan vuodessa vuokraa. Koska se oli tehtaan kenttä, niin Kemiön kunta ei sen kunnostamiseen varoja antanut. Pidimme sen talkoilla kunnossa tehtaan avulla. Kuka ja milloin kenttä oli rakennettu, siitä minulla ei ole tietoa, joka tapauksessa aikaisemmin oli olemassa jonkinlainen aukio, teiden risteys. Ehkä siihen rakennettiin talkoilla urheilukenttä. Kun minä tulin 1947 paikkakunnalle kenttä juoksuratoineen oli olemassa. Jyske oli perustettu 1946 ja lienee harrastanut jalkapalloa, koska varastossa oli jalkapalo kengät, ne oli kuulemani mukaan kylän VPKn hankkimat. VPK ei minun aikani toiminut, tehtaalla oli muutamat henkilöt koulutettu palontorjuntaan kuten laki määrää.  

    Useimmiten pelasimme pesäpalloa, jaoimme joukkueet paikalla olleiden kesken, joukossa oli usein myös tyttöjä. Valinta tapahtui niin, että pari poikaa kokosi joukkueet. Ensin tapahtui ns. ”hutunkeitto” jonka avulla ratkaistiin kumpi saa oikeuden ensin valita joukkueeseensa jäsenen. Ensiksi valittiin tietysti poika, jonka tiedettiin olevan hyvä pelaaja. Ketään meistä ei voinut sanoa hyväksi. Myöhemmin eräs pojista, tehtaan autonkuljettajan poika Onni, lähti Turkuun oppikouluun ja sai siellä opastusta myös urheiluun, hänestä tulikin muita päätä pitempi pelaaja ja urheilija muutenkin. Hän osallistui vuosia myöhemmin valtakunnallisiin kilpailuihin mm. kymmenottelussa. Oli usein Kemiön saaren mestari pikajuoksussa ja kuulantyönnössä, jopa miestenkin sarjassa jo juniori-ikäisenä. 

    18-vuotiaana minut valittiin nuorten edustajana paikallisen seuran Kemiön Jysken johtokuntaan ja siitä lähtien olin johtokunnassa, pois lukien ne ajat jotka olin poissa paikkakunnalta. Alkuvuosina panokseni taisi jäädä iltaisin pesäpallon  pelaamiseen ja urheilumatkoilla urheilijoiden avustamiseen. Itse en kilpaillut. Mitään järjestelmällistä harjoitusta meille ei kukaan antanut.  

Henkireikä muualle olivat urheiluseuran kilpailumatkat joissa lähes aina olin mukana. Joskus otimme porukalla kylän Vainion veljesten taksin, ja läksimme seuramaan yleisiä kilpailuja mm. Turun Urheilupuistoon, Naantalin urheilukentälle, kerran piirin hiihtomestaruuskilpailuun Halikon Vartsalaan. Sinä päivänä haudattiin marsalkka Mannerheim, kuuntelimme auton radiolla. Monta kertaa seurasimme taksilla Kemiön halkihiihtoa, viestiä vaihdosta toiseen. Taksi-Veljet olivat itse innokkaita penkkiurheilijoita ja isoon autoon mahtui kuusi poikaa, eikä siksi tullut kalliiksi.

Eräänä kesänä rohkenimme osallistua pesäpallossa, ehkä 1954 tai 1955, TUL:lin alempaan piirisarjaan, huonolla menestyksellä. Olin jonain vuonna käynyt Turussa pesäpallon että yleisurheilun tuomarikurssin. Se lienee ollut sarjaan osallistumisen ehto.  Ensimmäinen sarjaottelu taisi olla Sauvon Urheilijoita vastaan, tietysti hävisimme. Yhdessä kotiottelussa, liekö ollut Muurlan Kiri, olin pesätuomarina kakkospesällä, kaverini Esko oli päätuomari, hän oli innostunut käymään jatkokurssinkin. Yhdestä polttotuomiostani tuli hiukan polemiikkia, yksi oli nähnyt ettei juoksija ehtinyt, toinen että pallo oli pomppinut pesävahdin kädessä ja siksi ehti, mutta tuomari on aina oikeassa.  
    En kuulunut vakiojoukkueeseen, suurin syy oli etten ollut juoksija enkä muutenkaan kovin harjaantunut pelaaja. Yhteen otteluun kuitenkin jouduin täyttämään jonkun pois jääneen paikkaa. Ottelu oli Muurlan Kivaa vastaan heidän kotikentällään, sen hävisimme 45-9. Jouduin koppariksi ja kotijoukkue tunsi kenttänsä ja löi vain pitkiä takasivun lyöntejä, jotka menivät pensaiden joukkoon ja pallon etsiminen vei aina aikaa. Tuskin pystyimme kaverin kanssa pysäyttämään yhtään palloa eikä vaihtokaan auttanut. Joukkueessamme pelasi kaksi entistä mjösundilaista, olivat kesälomalla, poliisi ja autokauppias, ja he olivatkin meidän parhaita pelaajiamme. Se on elämäni ikävin muisto urheilussa. Kotimatkalla päätimme vaihtaa jalkapalloon.  
    Jalkapalloa potkimme ilman ohjausta, itse en ollut ikinä edes nähnyt yhtään jalkapallo-ottelua Suomessa. Ruotsissa kylläkin sotalapsiaikana. Minulle tuli Suomen Urheilulehti, luin kaikki mestaruussarjan jalkapalloselostukset. Paraisten PIF-en halusi kerran ottelua meitä vastaan ja niin palasimme yhden ottelun, tietysti hävittiin. Omissa harjoitusottelussa, harjoituksemme olivat vain ”potkupalloa”, joskus vajailla joukkueilla, sain tehtyä kolme erikoista maalia. Pari maalia onnistuin saamaan suoraan "banaanipotkulla" kulmapotkusta, ensimmäisen sattumalla ja sen jälkeen niitä yritin usein ja kerran sainkin. Kolmas sattuma oli kun keskiviivalta potkaisin korkean pallon maalille ja se menikin maaliin. Onnelliset sattumat toivat hetken iloa ja jäivät muistiin. Jysken urheilukenttää kiesi oli 300 metrinen juoksurata ja siksi myös jalkapallokenttä oli pienempi ja myös maalit sen mukaan normaalia pienemmät.

Niinä vuosina Kemiön saaren eniten mielenkiintoa yleisössäkin herättänyt urheilumuoto oli hiihto ja varsinkin Kemiön halkihiihto, viestihiihto Kalkkilasta Taalintehtaalle. Lähtö ja maali vaihtoivat paikkaa vuosittain. Se oli n. 35 km pitkä ja viisi hiihtäjää. Jyske voitti sen viisi kertaa peräkkäin. Muita urheiluseuroja Kemiön saarella silloin olivat TULiin kuluvat, Björgbodan Tähti ja Taalintehtaan Jäntevä sekä Suomen Urheiluliittoon kuuluva Kemiön Kiilat. Suomen ruotsinkielisen urheiluliittoon kuuluvat Kimito sportförening (KSF), Västanfjärd Ungdums förenings (VUF)  ja Dragsfjärd indrosklub. (DIK). Myöhemmin, jolloin en enää ollut Kemiössä, lumen puute peruutti halkihiihtoja ja lopuksi siirryttiin viestijuoksuun joka tapahtuu maastossa ja yhdellä paikkakunnalla.

Vuosien mittaan Jysken hiihtäjät vanhenivat kun uusia urheilijoita ei tullut kun kylän väki väheni. Muualla Kemiössä nuortuivat, niin KSF ja DIK pääsivät voiton päälle. Alku vuosina Jyskellä oli muutenkin pitäjän ja saaren parhaita urheilijoita, useita koivistolaisia tai karjalasia, mm. Hoikkalan veljekset Vilho ja Matti sekä naisista heidän serkkunsa Raija. Kunta avusti seuraa jonkun verran, liekö ollut tasapuolista vai ei, ei minun tiedossani. Avustusten jaossa on aina vaikeutensa, niinpä Jysken suuruuden aikana ruotsinkielinen seura valitti rahanjaosta ajatuksella, ettei se tarvitse apua koska se pärjää muutenkin. Mjösundista alkoivat jäsenet muuttaa Turkuun kun tehtaalla meni huonosti, niin urheilullakaan ei mennyt hyvin. Nyt ruotsinkielisellä seuralla oli toisenlainen valituksen peruste. Koska Jyskellä menee huonosti, niin ei se tarvitse rahallista tukeakaan. Näin kerrottiin, ainakin käytäväkeskusteluissa. Kun 1990-luvun lopulla keskustelin kunnan raha-avusta, rahastonhoitajan, sukelluskaverini Auliksen kanssa, niin Jyskellä tuntui olevan rahaa enemmän kuin osasivat käyttää.

Keramian kaikki työntekijät kuuluivat myös Suomen urheiluliittoon. Tehtaanomistaja Hugo Meltola oli innokas urheilun kannattaja ja perusti yhtymänsä työntekijöille oman seuran MeKe, (Meltola-Keramia). Omistajan urheilusuorituksesta tunnen vain hänen vedonlyöntinsä Paimion Urheilijoiden johtajien kanssa. Se koski pystyykö hän kävelemään Turusta kartanoonsa Paimioon n. 25 km. Syy vedonlyöntiin lienee ollut hänen huomattavan painava kokonsa. Hän oli sisukas ja voitti vedon.  
    MeKe ja PaU olivat ne seurat joiden kanssa yhteistoimintaa oli usein, oli jalkapallo-otteluita, yleisurheilukisoja ja hiihto-otteluita. Olympia vuosi oli MeKen aktiivisin vuosi meille, se järjesti talvella sisäurheilua ja johdettua harjoitusta, viiden kilometrin päässä olevassa Helgebodan ruotsinkielisellä tyhjällä koululla. Ohjaajana pituushyppääjänä aikoinaan tunnettu Pauli Sajamo, joka oli Helsingin olympialaisissa pituushypyn valvojana. Kerran viikossa me harjoiteltiin monipuolisesti, juosten, hyppien ja nyrkkeillen oikein hanskat käsissä. Siltä ajalta minun korkeushyppy ennätykseni onkin 140 cm sisällä että ulkokentällä, silloin muodissa olleella ns. kierähdystyylillä.
    Meltolalla oli myös tiilitehdas kartanonsa lähellä Paimiossa, tiilitehtaan ja kartanon väkeä vastaan meillä oli MeKe järjestämä jalkapallo-ottelu erikoisella luonnon kentällä. Se oli niitty kartanon lähellä, Paimionjoen rannalla. Muuten tasainen, mutta turpeet hiukan haittasivat, ja kostea toisesta päädyssä. Syksyisin ja keväisin se olikin veden vallassa. Myöhemmin pelasimme uudella kentällä.  Henkilökuntaansa varten Meltola rakensi kartanonsa lähelle oman pienehkön urheilukentän ja urheiluhallin.

Urheiluhallissa järjestettiin myös koko konsernin väelle pikkujoulujuhlia. Osallistuin yhteen ja sen kotiinpaluu olikin muistorikas. Juhlien aikana alkoi voimakas lumisade ja Kemiön puolella se oli kehittynyt myrskyksi. Tiet olivat täysin ummessa, aukeilla ei erottanut tietä pellosta, niinpä käväisimme Ekniemessä ojassa. Havuja hakien ja väen työntäessä pääsimme jälleen tielle. Normaalisti matka olisi kestänyt vajaan tunnin, nyt se kesti kolme tuntia. Paikallinen liikennöitsijä oli antanut aivan uuden linja-autonsa eka kerran ajoon ja ratissa istui juuri asevelvollisuudesta siviliin palannut poika Jukka. No, poika sai hyvää kokemusta tulevaan ammattiinsa. Minä kävelin vielä Mjösundista kotiin Böhleen, parikilometriä yöllä kello neljän aikaan ja pikkukengissä 20 cm lumihangessa ja 10 asteen pakkasessa. Kokemus sekin. Automatka ei kuitenkaan tuntunut kovin pitkältä sillä mukana oli iloisella päällä ollut kuulantyöntäjä Hilmer, jonka pravuurinumero oli sen ajan hitti, Diridompa, se kuultiin useamman kerran.

Olympiavuotta 1952 edeltävänä aikana kaikissa MeKen järjestämissä kilpailussa, kesällä ja talvella, oli palkintona pääsylippuja ja kuljetus olympiastadionille. En ollut kilpaurheilija joten minulla ei palkintolippuja ollut, mutta pääsin kuitenkin kuormurin kyytiin jolla matka Helsinkiin tehtiin. Onnistuin saamaan lipun stadionille sekä jalkapallo-otteluun.  

  Oliympiaretkestä on oma juttunsa.     


Olin keväästä 1958 kevääseen 1963 "maailman kiertueella" ja palasin kotiin. Asuin ensin kotona ja parivuotta myöhemmin korjattuun ns. tytönjohtajan asuntoon, Mjösundin Taloon.

    Jouduin heti tietysti uudelleen urheiluun mukaan. Nyt tärkeimmäksi urheilulajiksi oli tullut suunnistus. Se oli alkanut hiljalleen 1940-luvun lopussa ja varsinkin 1950-luvula, itsekin sitä ehdin silloin kokeilla. Nyt oli saatu uusia karttoja, jotka todennäköisesti Turun Metsänkävijät olivat alunperin hankkineet, ehkä korjanneetkin, heillä oli kesämaja lähistöllä.
     1940-luvun lopun  kartat tältä alueelta oli vanhoja, venäläisten tekemiä 1:420 000 karttoja. Niillä aloitimme ja opin sain kirjoista ja suunnistamalla. Muistan ensimmäisen kesän omissa kilpailussa syksyllä 1949 sijoittuneeni pari kertaa toiseksi. Niistä on muistona kaksi kunniakirjaa. Pian jouduin tekemään ratoja toisten harjoituksille, koska juoksu ei oikein sujunut ja ratamestarina sai mennä omaa tahtiaan.  

   Olin ensimmäisen kerran nähnyt suunnistuskisan ollessani sotalapsena Ruotsissa kesällä 1945, siitä alkoi kiinnostukseni. Pidin myös kansakoulussa, Halikon Kaninkolassa, opettajan järjestämästä "suunnistuksesta". Hän piirsi kartat, piilotti pienet rastimerkit puuhun koulun lähimetsässä ja me oppilaat saimme niitä etsiä. Totesin että löysin ne monesti muita nopeammin ja pidin etsimisestä.
   
Potkupalloa pelasimme edelleen, mutta emme käyneet missään ottelemassa, potkimisemme oli vain kuntoilua ja ajankulua. Lentopallo verkkokin hankittiin, mutta ei jostain syystä innostanut juuri ketään, itse asiassa kukaan ei sitä osannut eikä kukaan osannut neuvoa.

 
   

    Jyske järjesti joskus hiihto- ja kävelyretkiä nuorille, tietysti olin niissä mukana ja monessa muussakin toiminnassa. Luistelua harrastimme sen mukaan pysyivätkö meren jäät lumesta puhtaana. Eräänä talvena yritimme saada paremman jääkentän mitä luonnon jää antaa, ne ovat usein lyhyt aikaisia. Eka yritys oli Rysviikin lahden jäälle, työnsimme lapioilla ja kolaamalla n. 10 cm märkää lunta sivuille. Muutaman tunnin saimme siinä luistella kunnes jää halkesi ja upposi sivuilta veteen ja keskeltä nousi harja ylös.
    Toinen yritys tapahtui läheiselle kuivuneelle lahdelle, lähelle Sandöhön menevän tietä. Siinä en ollut mukana. Olin sattumalta käymässä kotona "maailman kiertueelta". Olivat tampanneet lunta tasaiseksi, ruiskuttivat veden päälle. Eivät jaksaneet odottaa kastellun lumen jäätymistä seuraavaan päivään, vaan jatkoivat veden pumppaamista. Maa lumen alla on yleensä sula eikä vettä olisi saanut pumpata lisää ennen kuin pohja olisi jäätynyt. Epäonnistui sekin yritys, mutta on osoitus miten pikkukylä pyrkii järjestää nuorille tekemistä. Uuteen yritykseen ei enää ollut halua.

Suunnistuksessa kilpailin omissa seuran kilpailussa, mutta useimmiten tein harjoitusratoja toisille, varsinkin keväisin jolloin innostus oli aina suurin. Ratojen teosta tulikin varsinaisesti oma alueeni. Joinain vuosina tein toukokuussa joka viikoksi uuden harjoitusradan. Kiinteä harjoitus rastiverkko jäi tekemättä. Tein tavanomaisia ratoja ja joskus erikoisempiakin. Eräs sellainen oli Helgebodan ruotsalaisen koulun takaa viivasuora rata, runsas 3 km, Nordvikin rantatielle. Tein sivusuunnassa muutaman virheellisen rastin n.20-50 m etäisyydelle suorasta reitistä, tarkoitus oli harjoituttaa kompassisuunnistusta. Toinen erikoisuus oli se, kun Mjösundin lähistöllä oli Westankärrin ja Tolvsnäsin kartanon mailla useita jo vanhoja hakkuuaukeita, puut lähentelivät pituudeltaan jo vanhoja metsiä, rajat olivat kuitenkin selvästi näkyvissä ja olivat merkitty karttoihin. Tein radan hakkuuaukealta toiselle. Se saavutti suosion, joten tein toistekin.
    On kiva tunne kun radoillani harjoitellut ja neuvojani kuunnellut voitti nuorten Kemiön saaren mestaruuden (Unto). Sain vielä itse jakaa palkinnon. Valitettavasti hän siirtyi pian perheensä mukana Paraisille ja lopetti suunnistuksen.   

Tässä kiinnitän männyn kupeeseen kankaista rastilippua, niitä Jysken naiset aikoinaan tekivät.

 

Unto ja juuri saatu mestaruus pytty kädessä. Kilpailut olivat Sandön kärjessä Karunan VPKn entisellä leirintäalueella. Nyt se on yksityistä mökkialuetta.

Suomen Suunnistusliitolla oli siihen aikaan ratamestarikilpailut vuosittain. Tehtävänä oli suunnitella vaihteleva rata tietylle sarjalle, A4 kokoiselle kartalle. Osallistuin niihin muutaman kerran 1960- ja 70-luvulla ilman menestystä. Ne lopetettiin myöhemmin jostain syystä, ehkä eivät vastanneet tarkoitustaan.

Suurin vastuu ja voimain ponnistus seuralla ja minulle oli kun järjestimme Varsinais-Suomen piirin viestimestaruuskilpailut 1968. Kilpailun johtajana oli seuran puheenjohtaja Aimo. Se oli ensimmäinen TUL ja Suunnistusliiton yhteistoiminnassa pidetty kilpailu Varsinais-Suomen piirissä. Mukana oli kolmimiehistä joukkuetta kaikissa sarjoissa, yhtensä 103 joukkuetta. Kilpailut onnistuivat hyvin, palaute alemmilta sarjoilta oli kiitettävä, mutta ylemmät sarjat ja huippusuunnistajat pitivät liian helppona ja juoksu lenkkinä. Maaston tuntien palaute oli odotettu.
    Olin pääratamestarina elämäni tehtävän edessä. Karta oli 1:20 000 musta-valkea korjaamaton peruskartta. Olin niille kartoille tehnyt monta harjoitusrataa ja joskus huvikseni jopa hahmotellut leikillisesti Jukolan Viestille rataa. Vein maastoon ensin 50 koerastia mielestäni mielenkiintoisiin ja kilpailullisesti hyviin kiintopisteisiin, siirtelin niitä tarpeen mukaan kilpailuratojen pituuksien mukaa, huomioiden erilaisia rastipisteitä. Montaakaan ei tarvinnut siirtää, lopullisiin ratoihin sain mukaan 49 rastia. Olin hyvilläni kun ratojen tarkastaja Piikkiön Kehityksestä löysi huomautettavaa vain yhdestä rastista, jota hiukan muutettiin. Rasti oli erään pienen ja vanhan ja epäselvän hakkuuaukeaman väärässä kulmassa Sandössä, virhe 30 m. Kilpailussa radat vuorottelivat Sandössä ja Westankärrin tai Tolvsnäsin metsässä. Tolvsnäsin metsään ulottuivat pitkät radat..
    Lähtöpaikka oli koulun lähellä ja maali urheilukentällä. Erikoista lähdössä oli siinä, että kilpailijan oli heti ratkaistava lähtösuunta, joko eteenpäin tai taaksepäin. Osa radoista oli Westankärrin-Tolvsnäsin maastossa ja osa Sandön saaressa, sinne pääsi maata myöten viitoitettua reittiä myöten. Nuorten sarjoissa joillakin oli hetken mietittävä minne lähtee. Maastot olivat varsin helpot huippusuunnistajille. Suomen ja maailmankin huippuja oli mukana mm. Liedon Parmasta, Angelniemen Ankkurista ja Turun Suunnistajista. Kartta annettiin lähdössä käteen.

Minulla on säästynyt myös pieni lautanen jossa on merkinnät: KeJy ja II-p sekä Ratamestari 67. En muista lautasten saantia, liekö johtunut innostani tehdä seuralle harjoitusratoja. Seuraavana kesänä 1969 järjestimme vielä kansalliset kilpailut, lähtöpaikan ollessa Helgebodan ruotsalaisen koulun takana, ratamestarina oli työkaverini Esko.

Kun KeJyn nuoret saavuttivat aikuisuuden, suorittivat asevelvollisuuden ja saivat siellä suunnistusopetusta, kokeilimme mahdollisuuksiamme ensin Varsinaissuomen piirin viestissä. Se tapahtui kolmimiehisellä joukkueella. Kolmesta ilmoitetusta joukkueestamme kaksi ei rohjennut lähteä matkaan ollenkaan ja osallistumisemme taisi jäädä viimeiseksi.
    Se ei lannistanut, niinpä lähdimme rohkeasti Jukolan viestiin vuosina 1968-70. Tavoitteena oli saavuttaa maali viestinä. Tarkoittaa ettei joutuisi lopussa osallistumaan yhteislähtöön. Tavoitteemme ei toteutunut, eka kerran oli viimeinen vaihto yhteislähtönä ja seuraavan kerran kaksi viimeistä vaihtoa. Kilpailut venyisivät liian pitkiksi jos näin ei heikompien joukkojen kohdalla tehtäisi. Koskaan emme olleet viimeisiä. Kolmannen ja viimeisen kerran (Mäntsälä) tuli keskeytys, miehemme loukkasi itsensä, kadotti karttansa ja siten otteen rataan. Siihen päätyi Jysken ura Jukolan viestissä.
    Itse olin huoltajana, yritin valvoa, että vaihtomies oli paikalla. Muutenkin olin urheilumatkoilla huoltajana tai muuten vain mielenkiinnosta, kesät talvet.
    Kemiön saaren kolmella kunnalla, Kemiö (Kimito), Västanfjärd ja Taalintehdas (Dragsfjärd), oli urheilussa yhteistoimintaa siten, että useissa lajeissa oli yhteiset Kemiön saaren mestaruuskisat ja palkinnoksi hyvän näköiset mitalit.
    Suunnistusharrastus KeJyssä loppui 1970 kun lähdin Mjösundista, Esko ja Alpo joiden kanssa pidimme suunnista vireillä ja teimme ratoja, olivat lähteneet jo aikaisemmin. Aktiivisemmat liittyivät muihin seuroihin, mm. Sauvon Urheilijoihin (Markku) ja Imatran Suunnistajiin (Hannu) tai lopettivat.
    Itse jatkoin kuntosuunnistusta Vihdissä, jossa tein ratoja Martelan harrastajille ja myös yhteistyössä Vihdin Urheilijoiden kanssa. Usein tekemälläni harjoitusradoilla oli mukana Salmisen perhe, isä, äiti ja kaksi juniori-ikäistä poikaa. Äidistä tuli muutaman vuoden kuluttua Hiihtosuunnistuksen Maailmanmestari, ne olivat ensimmäiset laatuaan. Toisesta pojasta Karista tuli myöhemmin miesten normaalimatkan Maailmanmestari Australiassa.
    Tampereelle 1978 muutettuani kävin iltarasteilla yhdessä vaimon, Sylvian, kanssa. Se harrastus loppui 1980-luvun lopulla kun aloin tarvita lukulaseja.

Urheilusukellus
    Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista ja ilmiöistä. Urheilusukellusta käsitteleviä lehtiartikkeleita olin lukenut innolla. Tiesin kyllä ettei keuhkoni olleet parhaat mahdolliset siihen harrastukseen, mutta kun lääkärini sanoi sen ehkä vahvistavan niitä, niin päätin aloittaa. Olin keskustellut usein rippikoulukaverini ja töissä laitosmieheni Auliksen kanssa asiasta ja niinpä ostimme yhteiset laitteet. Meillä oli tuttu joka työskenteli sukeltajana, raskailla laitteilla, hän välitti meille välineet. Meitä kiinnosti vain sammakkomiehen laitteet. Ostimme molemmat ns. märkäpuvun, mutta yhteiset ilmasäiliöt ja hengitysventtiilin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä olen juuri pukenut sukelluspuvun päälleni eka kerran Peimarin-torpalla, ja sehän piti kuvata.

 

  

   Ylin oleva on kuva otettu Mjösundin kohdalla olevilla saarilla. Sukelluslasini on alkuun soikea. 
   Alempi ja vasen kuva: Mjösundin rannalla kevät jäiden joukossa. Hankin myöhemmin laajemman näkökentän omaavan sukelluslasin.

   Aina kun ehdimme, kävimme Auliksen kanssa sukeltelemassa, Mjösundin rannassa monesti ja Rysvikin suulla ja ladessa.

 

    Ensimmäisellä sukelluskokeilulla Peimarin torpan rannassa huomasimme, ettei yhteinen laite riitä, emmekä voi olla toistemme turvana. Siksi päätimme heti, että molemmilla on oltava omat laitteet. Aulis lunasti yhteisen laiteen itselleen ja minä ostin omat.
    Turussa aloitteli silloin kolmen nuoren miehen liike UrSuk, jolta olimme ostaneet puvut ja heiltä ostin nyt myös laitteet.
    Opettelimme sukeltamaan omin avuin kotivesillä, Mjösundin vedet olivat kirkkaat. Kirjallisia  ohjeita löytyi Purje ja Moottori lehdestä, muuta opaskirjallisuutta ei vielä ollut. Kerran kävimme Turun uimahallissa UrSukin harjoituksessa, jossa kokeilimme mm. vapaa pituussukellusta, muuten tilaisuus ei vastannut tarkoitustaan. Mjösundin Rysvikin lahdessa harjoittelimme usein.
    Saimme kokea ja nähdä millaista elämää oli Peimarin rantavesissä. Joskus sai leikkiä orkesterin johtajaa kun pienten kalojen parvi uteliaana lähestyi, pienestä sormen heilahduksesta ne ampaisivat hetkessä parvena taaksepäin ja palasivat pian takaisin. Kävimme pari kertaa myös Mjösundin kohdalla olevilla saarilla, jossa koimme meren ihmeellisyyksiä. Näimme selvästi erottuvan savisen pohjavirran virtaavan kapeassa syvänteessä ja miten jo pienehkön aluksen moottorin kumea ääni kuuluu jo kaukaa. Näin myös ison kesyn kampelan meren pohjassa, ui vain pienen matkan karkuun kun otin pyrstöstä kiinni. 
   
  Simppu, merihärkä kuten me sanoimme, näytti ihmeellisen värikkäältä kun sain katsoa sitä hetken alhaaltapäin auringon paistaessa yläpuolelta, varsinkin sen neljä sarvea.
    Toisella kerralla sukeltelimme läheisillä luodoilla. Sieltä löysimme laivan hylyn matalasta vedestä, aivan veden rajasta, erään karin kupeesta, ehkä n. 7-10 m pitkä. Se oli täysin hajonnut, vain osa köliä ja muutama kaaren tynkä jäljellä. Todennäköisesti haaksirikkoutunut jo paljon ennen sotia. Mielenkiintoinen oli sen hajonnut tulisija, joka oli tehty käsin lyödystä tiilistä, toin yhden tiilen tehtaalle näytille millaisia ovat käsin lyödyt tiilet. Emme pitäneet löytöämme historiallisena, joten ilmoitusta viranomaisille ei tehty.
    Sukelsimme monessa kohdassa Mjösundin rannoilla. Kokeiltiin jopa Mjösundin lahden puolella sukellusta, Tiiliruukiksi mainitun entisen laiturin kohdalla. Lahti oli siinä kohtaa kirkkaimmillaan, mutta huomattavasti Peimarin rantojen vettä sameampaa. 

Eräs tuttu ja innokas kalastaja, Yrjö, tehtaalta kertoi paikasta jossa verkko tahtoo jäädä aina johonkin raskaaseen esineeseen. Se ei voinut olla kookasrisu tai puu, se käyttäytyi aivan eritavoin. Hän tiesi muistitiedosta, että sodan aikana venäläiset pommittivat Turkua ja lensivät Mjösundin yli. Ehkä näkivät Mjösundin suuren tehdasrakennuksen, se näkyi mereltä valtavana laitoksena, ja pudottivat lastinsa Mjösundiin. Myös maastossa löytyy monttuja joita vanhat kyläläiset väittävät pommien aiheuttamiksi. Yrjön verkon repijä ei voinut olla mikään pommi, se olisi varmaan mennyt "suutarina" syvälle pohjaan, vettä siinä oli n. 20 metriä.

Netissä satuin näkemään luettelon Kemiön laivahylyistä. Sen pitäisi olla sen mukaan suunnilleen näillä main, me sukellettiin Auliksen kanssa suunnilleen tässäkin  kohtaa. Ei sattunut kohdalle. Rysviikin suu alkaa aivan vasemmalta.

    Me lähdettiin Auliksen kanssa etsimään mitä siellä on. Yrjö väitti tietävänsä paikan hyvin, niin monta kertaa se on hänen verkkonsa repinyt. Paikka oli Rysviikin suulta pohjoiseen noin 300 m ja 150 m rannasta. No, ne hänen merimerkit rannalta olivat mitä olivat? Sukellettiin kuitenkin ankkuriköyttä pitkin ja pääsin syvyysmittarin mukaan 18 metriin. Siinä syvyydessä ympärillä on vain harmaan ruskeaa maisemaa, eli ei mitään kiintopistettä, pohja ei vielä näkynyt. Auliksella oli joskus vaikeuksia korvien aukaisun kanssa ja ei seurannut minua, joten katsoin parhaaksi palata ylöspäin. Olin sellaisella syvyydellä etten ennen ollut, alkoi jännittää. Tavoitin Auliksen ja hän näytti suuntaa ylös. Niin jäi Yrjön vaiva iäksi pohjaan.
    Tämä tuli mieleen nyt 2000-luvulla kun näin netissä luettelon laivahylyistä Kemiön vesillä. Siinä mainittiin hylystä jonka pitäisi olla jossain Rysviikin suun jommallakummalla puolella. Sukeltelimme joskus niillä paikoin, mutta emme kuitenkaan koskaan niin kaukana kuin edellä etsittiin Yrjön mahdollista verkon repijää. Joten, jospa Yrjön verkon repijä olisikin laivahylky. Emme koskaan kuulleet sellaisesta hylystä huhuja kylällä. 

Kadonneita perämoottorin kansia meitä pyydettiin etsimään parikertaa. Eräs yritys oli Orivedellä, tutun, entisen mjösundilaisen miehen vaimon kotivesillä vesillä. Se päättyi lyhyeen, lankomies tiesi paikan muka tarkkaan, mutta pudotessaan kansi lähtee liitämään vedessä ja yhdeksän metrisessä vedessä menee pitkällekin. Mennessäni pohjaan siellä oli täysin pimeä, järvien vedet ovat usein sellaisia, eikä lamppuni valaissut kuin käteni. Järvien pohjassa, lähes seisovassa vedessä on paksu kerros, usein käsivarren verran, kevyttä lietettä ja kun siihen jokin putoaa, niin piilossa on heti.
    Toinen yritys oli myöhemmin Strömman kanavan lähellä, sekin oli toivoton yritys. Kylän opettaja saattoi putoamispaikan tietää tarkkaankin, mutta Strömman kanavassa todetaan ns. ”luode ja vuoksi” ilmiö ja se vaikuttaa kapeassa salmessa kauempanakin. Kevyt kansi saattoi liitää satojen metrien päähän. Vesi oli kyllä kirkkaampaa kuin Orivedellä ja pohja hyvä, eli olisi saattanut suuren alueen haravoimalla löytyäkin.

Kerran kävin esittelemässä sukellusta veljelleni Turussa Kaskerran järvessä, hän vietti kesälomiaan perheen kanssa, ennen mökin rakennusta, Valion mökissä. Oma kokemukseni Kakskerran järvessä oli kun tapasin pohjassa ravun. Se näytti vedessä isolta, kosketin sormellani sitä pyrstöstä, näytä nyt miten liikut. Sehän näytti, kääntyi ympäri ja nosti sakset pystyyn eli puolustusasentoon, eikä millään tavalla näyttänyt lähtevänsä liikkeelle. Katsoin viisaammaksi jättää rauhaan, hän oli kotonaan ja minä väärässä elementissä. Meillä oli Auliksen kanssa kunnioittava suhde luontoon. Kerran teki mieli kokeilla kalastusta. Ei ollut tarkoitusta ostaa mitään harppuunaa joita oli myytävänä. Mutta Aulis teki harjateräksestä "harppuunan", pari piikkiä päähän ja kokeilemaan. Hänelle selvisi heti, ettei hän voi seivästää yhtään kalaa sen omassa elementissä ja niin jäi "harpuuna" ruostumaan. Oma kokemus sattui kun pintasukelluksena, snorkkelin avulla, uiskentelin pitkin tuttua rantavettä, niin sattui "iso" eli isolta näyttävä hauki vastaan rakkolevä puskan takaa paikallaan, katselimme toisiamme ja kun liikahdin hiukan niin pohjahiekka vain pöllähti ja hauki oli poissa. Ajattelin samoin kuin Aulis, ei olisi luontoa keihästää. Tunne on aivan toinen kun ottaa kalaa pois esim. verkosta tai uistimesta veneessä.

Pelastuspalvelua
    Olimme antaneet nimemme Kemiön pelastustoimelle, jos sukeltajia tarvittaisiin johonkin vaarattomaan avustukseen, emme olleet kokeneita sukeltajia. Ensimmäinen avunpyynnön poliisilta saimme etsintöihin Taalintehtaalle pieneen asuttuun saareen, sukellusvälineitä ei pyydetty mukaan. Lähdimme matkaan minun Wartburgillani, matkalla räjähti rengas ja nosturikin petti, onneksi paikalla tienvierellä oli parrupino ja sen avulla renkaan vaihto onnistui. Saavuimme kuitenkin ajoissa Taalintehtaan laituriin, mistä meidät kuljetettiin saareen.
    Vanha hiukan häiriintynyt mummo oli kadonnut jälleen. Tarkastimme osan saarta 20-30 hengen rivissä, emme kadonnutta löytäneet. Etsimme neljä tuntia ja palasimme mummon kotiin lepotauolle ja ruokaileman. Poliisit eivät olleet organisoineet mitään huoltoa, niinpä talon ruokavarastot loppuivat heti, minä ehdin saada siivun pullaa ja lasin vettä ja oli jo iltapäivä. Poliisit ilmoittivat lähtevänsä hakemaan lisäjoukkoa Dragsviikkin varuskunnasta. Ryhmämme lähti valmiiksi rantaan, oletimme että meidät viedään samalla Taalintehtaalle. Dragsvik on aivan erisuunnalla joten meidät jätettiin rannalle. Väsynyt joukkomme ei enää lähtenyt etsimään kadonnutta, vaan odotimme poliisien paluuta. Odotus venyi neljäksi tunniksi. Poliisit toivat parikymmentä varusmiestä etsinöihin ja me pääsimme lähteen kotiin. Päivä oli venynyt 12-tuntiseksi. Varusmiehet löysivät mummon piiloutuneena erään perunakuopan vintiltä lukkojen takaa. Poliisit olivat alkaneet murtaa mökkiläisten vajojen ovia auki.
    Toinen pyyntö tuli myöhemmin, piti lähteä etsimään hukkunutta. Taalintehtaan rautatehtaan eräs työntekijä oli päässyt eläkkeelle ja ekana eläkepäivänä lähti kalastamaan viinapullo eväänä. Meni luodolle pitämään taukoa, veti veneen huonosti luodon rantaan ja istui nauttimaan pullosta. Huomattuaan aallokon irrottaneen veneen rannasta, riisui vaatteet ja lähti uimalla veneen perään. Voimat kuitenkin loppuivat ja eläkeläinen painui pohjaan. Omaiset tekivät illalla hälytyksen kun mies ei palannut kotiin. Poliisit löysivät veneen luotoa vastapäisen saaren rannasta ja päättelivät mistä eläkeläisen saattaa löytyä. Hälyttivät meidät ja tulivat minua hakemaan töistä klo 16. Aulis oli silloin Björgbodassa työssä, matkalla haimme hänet sieltä. Keramiassa oli silloin jo uudet omistajat, Seppälän Veljekset, ja heidän suhtautumisensa tämäntyyppisiin avustuksiin työaikana ei ollut kovin myötämielistä, mutta tämä pyynnön saimme sijoitetuksi työajan jälkeen. Taalintehtaan rannasta meidät vietiin poliisiveneellä onnettomuuspaikalle.
    Poliisit olivat arvioineet mahdollisen löytöpaikan olevan merikortin näyttämä syvänne, mihin suuntaan myös vene oli ajautunut tuulen mukaisesti. Minä en saanut silloin sukeltaa, lääkäri oli kieltänyt toistaiseksi sukeltamisen, mutta snorkelin, hengitysputken, kanssa sain uida pinnalla. Sovittiin että minä kierrän syvännettä ympäri pinnalla, näkyvyys oli hyvä, ja Aulis sukeltaa syvänteeseen. Ehdin tehdä yhden kierroksen kun Aulis osui hukkuneeseen keskellä syvännettä. Ei ollut mukava tunne nostaa hukkunutta pintaan, sanoi Aulis.
    Sillä matkalla sattui myös sellaista joka ei ollut poliisimiehille myönteistä.
    Kolmas pyyntö tuli myöhään illalla viikonlopun aikana ja myöhään syksyllä kovan myrskyn aikana. Taalintehtaan laiturissa oli asuntolaiva painunut pohjaan. Syynä oli sulkematta jäänyt ikkuna josta vesi oli päässyt sisään. Meidän olisi pitänyt mennä sulkemaan se. Ilmoitin heti ettei me mennä umpinaiseen tilaan, emme ole ammattilaisia, ja varsinkaan kun ei ole kysymys ihmishengistä. Yrittivät painostaa, että olemme ilmoittautuneet pelastuspalveluun, siksi olisi syytä myös antaa apua. Kehotin heitä huolehtimaan, että ikkunat ovat suljettuna kun lähtevät viikonloppua viettämään. Turusta löytyy apua ja ilmoitin UrSukin numeron.

Tuttu mjösundilainen kuorma-autoilija, Manu, tarvitsi sukellusapua syksyllä pyhäinpäivänä. Hän oli käynyt hakemassa edellisenä päivänä sokerijuurikaskuorman ja oli lähdössä Naantalin sokeritehtaalle. Silloin oli vielä vanha Ekniemen-lossi käytössä, lossille ajettuaan hän hyppäsi autosta ulos, mennäkseen laittaan jarrupalikkaa pyörän alle, kuten on tapana. Samassa lossikuljettaja laittoi lossin liikkeelle. Autossa ei ollut jarruja päällä, lienee olleet hiukan huonot, niinpä auto alkoi liikkua taaksepäin. Manu hyppäsi vikkelästi autoon ja yritti jarruttaa, mutta myöhästyi. Niin auto luisui lossilta mereen perä edellä, Manu hytissä. Peräosa jäi pinnalle, siinä oli matalaa, mutta auton hytti painui syvälle mereen jossa oli vettä n. 5 metriä. Manu oli ehtinyt sulkea hytin oven ja oli nyt loukussa. Hän yritti avata hytin sivuikkunaa, veden paine oli niin kova, ettei saanut sitä auki. Hytissä oli kuitenkin vielä ilmaa ja hädissään hän alkoi kyynärpäällään hakata ovenikkunaa rikki. Saikin sen kappaleiksi ja pääsi ulos ennen kuin hytti täyttyi kokonaan vedellä. Kyynärpää oli vioittunut ja joutui käymään lääkärin paikattavana. Manu kertoi, ettei huomannut ikkunaa hakatessaan kipua. Ikkuna lienee ollut n. 6-8 mm paksu.

  

  Liikenne oli poikki jo toista vuorokautta, voimakkaan nosturin saivat paikalle Turusta. Yrittivät uittaa vaijeria auton alle, mutta eivät onnistuneet. Manu muisti meidät ja niin lähdettiin Auliksen kanssa apuun. Ei vienyt kuin puolisen tuntia kun vaijeri oli kiinnitetty. Nosturi laahasi auton pohjaa myöten lähemmäksi rantaa ja lautan laiturin sivuun. Yhdellä vaijerilla ei sitä voinut tielle nostaa joten kävimme vielä asettamassa auton taakse lavan alle toisen vaijerin. Niin sai Manu autonsa tielle.
    Minulle meinasi käydä huonosti veden alla. Vesi oli sameaa ja ilma syksyisen hämärä, niinpä vaijeria vedettiin auton alle täysin pimeässä. Siinä ei näe mitä toinen tekee, olimme eripuolilla autoa, toinen työnsi ja toinen veti vaijeria. Tunsin kun minun hengitysletkuni tarttui johonkin, työnsin käteni eteenpäin ja otin otteen letkustani, luullen sen tarttuneen johonkin. Olimme aivan auton keskipalkkien alla. Samassa tunsin Auliksen käden, hän sanoi myöhemmin silloin myös juuri tajunneen, ettei se ollut vaijeri. Onneksi hän ei ehtinyt vetäistä.
   
 Minulta repesi sukelluspuku siinä tohinassa, vasen rinta-alue oli paljaana ja jouduttiin vielä kerran menemään kylmään veteen, toinen vaijeri auton perään piti asettaa. En silloin mitään huomannut, mutta seuraavana päivänä rintani oli aivan sininen ja tunsi kipua. Kävin lääkärissä, mutta siitä piti selvitä voiteilla. Väri hävisi aikanaan, myöhemmin on sillä alueella tuntunut lieviä pistoksia joskus. Liekö siitä johtuvia?
    Manun auto selvisi seikkailusta loppujen lopuksi vähällä, sähköjohtojen uusimisen ja akun vaihdon jälkeen, auto lähti eka yrittämällä käyntiin. Moottoriin ei vettä ehtinyt päästä, ajoi vielä monta vuotta. Auton kuormasta oli mereen valunut pari tuhatta kiloa sokerijuurikkaita.  

Lähdettyäni Mjösundista sukellukset jäivät. Aulis myi laitteensa ja minä sukelsin vielä vuosia myöhemmin mökkini rannassa. Tarkastin rantani vähän kauempaa, ja yritin poistaa vanhoja rysän seipään tynkiä. Ne ovat niin lujassa savessa, ettei käsivoimalla irti saa. Ne kiusaavat verkkokalastajia vielä pitkään. Mökkini on Mjösundin lahdella.
    Viimeisen kerran sukelsin Ylöjärvellä Näsijärven Kaiharin lahdessa täytettyäni keväällä 50 vuotta. Tarkastin vaimoni isän kesähuvilan rantaveden. Vesi oli kirkas, syvyys n. 3-4 m, eikä roskiakaan juuri mitään.
    Muutamaa vuotta myöhemmin myin laitteet työpaikkani, Ajokki, maalarille, valkeakoskelaiselle nuorukaiselle joka oli innostunut sukellukseen. Minulla oli paksupinkka kuulun sukeltajan Custoon lehtiä, ne lahjoitin veljen pojalle. Hän oli asevelvollisena jääkärinä joutunut sukeltamaan ja siviilissä käyneet muutaman kerran ulkomailla vaimonsa kanssa sukeltamassa. Vaimo on nukutuslääkäri ja koulutukseen kuuluu myös opinnot sukellusvaurioista.

Rannikkolaivuri

Saaristolaivuri

      

  Kävin hankkimassa myös merenkulun taitoa, haaveenamme oli oma pieni laiva. Nyt sukeltelimme ja liikuimme Auliksen kalastusveneellä.  Yläkuvassa on Rannikkolaivurin viiri ja Saaristolaivurin diplomi. Kaksi alan tutkintoa suoritin.

Mutta ennen sitä piti osata "emälaivalla" purjehtia, minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta, eikä tietoa meriteiden säännöistä. Niinpä menin Turun työväenopiston Rannikkolaivurin kurssille syksylle 1967. Kursit järjesti Turun Navigaatioseura. Ajoin Mjösundista useina iltoina Turkuun. Kursseilla oli opetusmerikorttina ns. Carta Marina, se on mielikuvituksellinen merikortti, johon on painettu kaikki mahdolliset merimerkit ja opasteet. Tammikuussa 31.8.1968 oli tutkinto. Ilmeisesti läpäisin, huhtikuun 20 pv jaettiin Turussa juhlallisesti diplomit minullekin. Merenkulun säännöt on nyt ovat paljolti muuttuneet, reimaritkin on asetettu kansainväliseen tapaan ja ohitetaan nyt toiselta puolen reimaria. Carta Marinakin varmaan uusittu.
    Vuoden 1968 talvella Turun Nagaatioseura tarjosi järjestämään Kemiössä samanlaisen kurssin ja koska Mjösundin seudulla oli tarpeeksi osallistujia, kurssi tapahtui Mjösundin koululla. Sekin oli Saaristolaivuri-kurssi. Koska minä olin sen jo suorittanut, niin olin kertaamassa jo opittuja tietoja ja opettaja antoi minulle Rannikkolaivurin kurssiin kuuluvaa materiaalia ja sain opiskella lisää kotona. 
    Rannikkolaivurin tutkinto suoritettiin keväällä 9.5. Turun työväenopistossa yhdessä Saaristolaivurien kanssa. Lokakuun 3 pv. oli juhlallinen diplomien jako. Nämä tutkinnot ovat harrastetutkintoja, mutta jos joku halusi ammattia pienen vesibussin kuljettajaksi, sen sanottiin olevan hyvä peruste jatkokoulutukseen. Minulla ei ollut sellaista tarkoitusta ja kookkaampi vene "emälaiva" sukellukseen jäi hankkimatta. 
    Tutkinnon jälkeen sai ostaa viirin, sitä sai käyttää veneen mastossa jos oli Turun tai jonkun navigaatioseuran jäsen.

Sukeltajilla olisi tietysti hyvä olla oma kookas vene, ja mehän aloimme etsiä itsellemme "emälaivaa". Löysimmekin sellaisen sopivan tuntuisen Kemiön Rekusta, kahdeksan vuotta vahan "lohiveneen". Omistaja oli lopettamassa lohenkalastuksen sairauden vuoksi. Hän kehui sen merikelpoisuutta, oli käynyt useita kertoja Tukholmassa. Veneessä oli kookas ruuma johon olisi mahtuneet kaikki meidän välineet ja parille henkilölle lisäpetit. Valmiina oli kaksi petiä konehuoneessa koneen molemmin puolin. Moottori oli ns. kuulamoottori, tarkoittaa sitä, että käynnistäessä ensin täytyy kuumentaa moottorin kuula, sen jälkeen moottoria ei saa sammumaan kuin katkaisemalla polttoaineen tulo. Sataprosenttisen varmakäyntinen, vakuutti kalastaja. Tunsimme tekniikan, olimme nähneet sellaisia maamoottoreina. Sanoi kerran ajaneensa sen hiljaisella vauhdilla sileälle kalliolle, mutta mitään pysyvää vahinkoa ei siitä jäänyt. Pyysi 8000 silloista markkaa veneestä, tingimme lohiverkot mukaan ja saimme. Se oli silloinen vuotuinen kokonaispalkkani. Minua hirvitti vanhanaikainen kone, uusi, modernimpi, olisi maksanut useita tuhansia. Saimme kaksi viikkoa tuumausaikaa. Olin silloin poikamies mutta Aulis ei, ja siihen kaupan teko loppuikin.
    Toisenkin, pienen laivan, löysimme Nordvikista, mutta siihen rahamme eivät riittäneet ja siinä olisi ollut paljon korjattavaa. Kävimme sitä katsomassa hiiihtäen talvella. Välitimme sen Turkuun UrSukin pojille, he ostivat sen ja taisivat käyttää sitä vuosia, näin sen monena vuotena Aurajoessa, takila myöhemmin täysin uusittuna.

Olin itse jo vuosia aikaisemmin etsinyt merikelpoista moottorivenettä. Kävin usein Turussa ja katselin ja ihailin Aurajoessa olevia veneitä, myytäviä siellä oli usein, varsinkin syksyisin. Löysin lehti-ilmoituksesta sopivan tuntuisen Kasnäsin tien varrelta, läheltä Taalintehdasta. Kävin katsomassa, se oli vielä talviteloilla, sovimme hinnaksi 3000 mk ja myyjä lupasi ajaa sen kanssani Mjösundiin. Itselläni ei ollut minkäänlaista kokemusta moottoriveneilystä. Oli vain teoreettista tietoa meriteiden säännöistä. Kauppoja ei vielä päätetty, mutta lyötiin ”kättäpäälle” ja myyjä sanoi, ettei hän ole mikään "juutalainen" joka peruisi sanansa. Hän oli kuitenkin luvannut esitellä venettä eräälle turkulaiselle ostajaehdokkaalle parinpäivän päästä. Soittaessani ja kysyessäni koska saan veneen, hän ilmoitti että turkulainen maksoi enemmän. Hän oli sittenkin "juutalainen" ja perui meidän sopimuksen. Sen jälkeen en ole enää etsinyt. Lähdin myös pian pois Mjösundissa 1970.

UrSuk teki niihin aikoihin huomiota herättäneen uintimatkan, uimalla sukelluspuvussa ja räpyläuintina Turusta Maarianhaminaan. Turun Sanomat tuki matkaa ja kirjoitti siitä joka päivä.  Samoin he kävivät jäämerellä sukeltamassa. Niille matkoille oli mahdollista päästä mukaan. Emme kiinnostuneet, kokemuksemme oli vähäinen ja miehiä osittain tuntien pysyimme poissa.   

Shakin-peluuta

Innostuimme kerran pelaamaan shakkia Eskon kanssa ja se kiinnosti muitakin. Niinpä perustimme pienen kerhon ja yhtenä syksynä ja talvena pelasimme tehtaan entisessä ruokalassa, se sijaitsi tehtaan päädyssä, alakerrassa. Kävimme Eskon kanssa muutaman kerran Kemiön shakki-kerhonkin tilaisuudessa, se toimi kunnankeskuksessa. Se kesti syksyn ja talven. Pelatessa taito kehittyy, mutta kyllä shakkikin kykyä vaatii, ei se kaikilta suju, näkyi jo meidän sekalaisista palaajista, itseltäkin.
   
Minulla on keraamiset shakki-nappulat, olin ne tehnyt Teknillisen koulun harjoitustyönä. Tehnyt muotin, valanut ja polttanut. Niillä en tietysti raaskinut pelata kerhossamme. Sekin loppui eka kauteen.

Jousi-ammuntaa

Pojat olivat nähneet jousiammuntaa TV:ssä ja innostuivat, että jospa mekin, en muista ketkä. Ehdottivat minua siihen kokoojaksi ja minä suostuin. Keräsin muutamalta hiukan rahaa ja kävin Turusta ostamassa yksinkertaisen jousen ja muutaman nuolen. Tehtaalta löytyi insuliitin palasia joita kiinnitimme päällekkäin, kevyt maalaus lateksilla ja rimoja pukkia varten, maalasimme muutaman ympyrän ja niin oli maalitaulu valmis.
    Niin lähdimme urheilukentälle kokeilemaan. Jokainen ampui omalla tyylillään ja jokainen osasi "neuvoa" miten pitää ampua, miten tähdätä. Hauskaa oli ja olimme yhtä kokemusta rikkaampia. Osumiakin taisi tulla jokaiselle. Kesä siinä kului muun urheilun ohella. Lähdin samana syksynä pois Mjösundista, annoin jousen ym. jonkun haltuun ja vähän rahaakin oli jäljellä. En muista kenelle annoin ja jatkuiko harrastus. Suunnittelimme jatkavamme syksyllä tehdashallissa, en ole kuullut oliko toteutunut.

Olin ainoa joka oli kokeilut kunnon jousta. Satuin olemaan Helsingissä jossa oli järjestetty tutustumistilaisuus jousiammuntaan. Jousi oli varsin jäykkä, eli vaati voimaa sen virittäminen, sain kokeilla pari nuolta, ensimmäinen meni ties minne, toinen osui tauluun, mutta naapurin tauluun. Sanoin ohjaajalle miten kävi, älä tommosia höpise julki, ole tyytyväinen että sait edes yhden tauluun. Siihen aikaan ei kilpailussa saanut käyttää juuri mitään tähtäintä apuna, kuten nykyisin. Nythän ne on kuin risuaitoja kuten olen sattunut TVssä näkemään, niin paljon on tähtäimiä apuna. En ole enää käynyt edes kokeilemassa.

  Epävirallinen jousiammuntakerhokin meillä oli. 

Valokuvia tulee aina silloin tällöin lisää sivuille kun ehdin, laitan uudet kuvat maailmalle saman tien kun ne siirretty. Kuvien kopioiminen sivulle sopivaan kuntoon on oma hommansa. Lisäksi kuvissa esiintyy silloisia nuoria ja tunnistettavia ja toivon etteivät pahastu, koska en etsi keneltäkään lupaa, ne on nopeasti poistettavasti. Osoitteeni löytyvät sivulta  Veli Hämäläinen

Oliympialaiset Helsingissä 1952  
   
Lapin satumetsässä   
   
Äkäslompolossa 1960-61 

Takaisin pääsivulle Al la ĉefa paĝo <<>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Takaisin Muistelmia sivulle --- Al la Diversaj paĝoj