Suomen Vesipuutarhaseura ry - Vesihiisistä

29.10. 2003      

Suomalainen kulttuuriperinne koostuu, viimeisten 400 vuoden yhtenäistymiskehityksestä huolimatta, varsin erilaisista kerroksista. Silti eri aikoina on etsitty viisasten kiveä, todellista suomalaisen kulttuurin yhtenäisteoriaa, milloin mistäkin ilmansuunnasta. 1700-luvun Valistuksen aikakautena kansalle esiteltiin kunniakas historia, joka oli pitkälti yhtenäinen antiikin Kreikan kanssa. Tämän ajattelun huvittava ja ajallisesti varsin myöhäinen edustaja on R. W. Ekmanin 1858-66 maalaama Väinämöisen soitto, joka on kyllä sinänsä ideaalinen vesiaihe. Kansallisaatteen syventyessä korostettiin käsitystä suomensukuisten heimojen vaelluksesta Volgan varsilta länteen. Sittemmin mm. kielitieteen piirissä ovat peistä taitelleet fenno-ugristen, germaanisten ja slaavilaisten alkulähteiden korostajat, balttivaikutteiden painottajia unohtamatta.

Näyttää siltä, että nykyään ollaan havahtumassa tunnistamaan balttilainen kulttuuriaines suomalaisuuden vahvana aineksena. On syytä muistuttaa, että baltialaisperäisen ns. vasarakirveskulttuurin edustajien rynnistys Lounais- ja Etelä-Suomeen kivi- ja osin pronssikaudella oli tavallaan ensimmäinen 'Suomen' valtausyritys - joka myös onnistui. Tämä on vieläkin näkyvissä kielemme rakenteessa ja sanavarastossa.

Vaikka suomen kielen kokonaissanastosta arvioidaan vain muutaman prosentin olevan balttiperäisiä lainoja, arvio saattaa kohota kun tarkastellaan taivuttamiskelvottomia kantasanoja. Balttilaisen kulttuurikerrostuman tärkeyttä tukevat muun muassa - ehkä kansallista itsetuntoa murentaen - tutkimushavainnot, joiden mukaan kantele perinteineen, runonlaulu, hirsirakentaminen, saunaperinne ja Ukon (liettuaksi Perkunas) palvonta ovat suurimmalta osalta kiistattomasti eteläistä - siis baltialaista - alkuperää! Lienee turha mainita, että tämän linkin kirjoittajan 5-kirjaiminen sukunimi on balttilaina.

Varsinaista aihepiiriä kunnioittaen voidaan mainita, että muinaisliettuasta kieleemme on lainattu runsaasti vesien ja rantojen elämään liittyviä sanoja kuten ahven, ankerias, hauki, lohi, siika, (mesi)angervo ja vaivero. Edelleen nykyliettuassa sana lugne tarkoittaa ulpukkaa. Ääntämyksellisesti lugne tosin muistuttaa lummetta, mutta viittaa silti samantyyppiseen kelluslehtiseen vesikasviin. Sekä rentukkaa että lummetta ilmaisee nykyliettuassa lukshtas, joka muotoutuu helposti nykysuomen luhdaksi. Esimerkit eivät suinkaan pääty näihin sanoihin. Vesistöä tai niiden ominaisuuksia kuvaaviin baltialaisperäisiin sanoihin lukeutuvat edelleen mm. järvi, lampi, meri, märkä, ranta ja virta. Kalastuselinkeinoon liittyvät esimerkiksi ahingas, atrain ja tuulas.

Liettuassa rantakäärmettä (liettuaksi zaltys) on kunnioitettu tuhansia vuosia eräänlaisena auringon ilmenemismuotona maan päällä. Tämä on helppo käsittää, sillä rantakäärmeen elintavat ja ulkonäkö yhdistyvät tavalla, joka antaa aihetta ylimaalliseen alkuperään. Rantakäärme liikkuu yleensä veden läheisyydessä. Toisaalta se tarvitsee lämpöä, ja niskassa olevat keltaisen värin laikut on helppo tulkita auringon tunnuksiksi. Viime kädessä rantakäärme palauttaa mieleen vanhojen puutarhakulttuurien aurinkoa ja vettä sekä vastakkain asettelevat että yhdistävät piirteet. Mainittakoon vielä, että sanasta zaltys on peräisin suomen kielen haltija. Matka vedenhaltijaan ei ole siis kovinkaan mittava! 1200-luvun yhdistynyt Suur-Liettua joutui omaksumaan taistelujen jälkeen roomalaiskatolisen kirkon uskonopit. Katolisuus tavallaan sulautti rantakäärmeen kunnioituksen omiin näkemyksiinsä. Vielä nykyään voi näet liettualaisissa kirkkorakennuksissa nähdä ristejä, jotka rakentuvat tyylitellyista rantakäärmeistä.

Karjalaisten voidaan katsoa olleen erillinen kansa Pähkinäsaaren rauhaan 1323 asti, jolloin itä ja länsi jakoivat heidät etupiireihinsä. Laatokan ympärillä asustanut väestö oli harjoittanut siihen asti elinkeinoja, jotka kytkeytyivät tiiviisti merenkulkuun ja kalastukseen. Siksi myös heidän uskomuksensa liittyivät huomattavassa määrin vesimaailman haltioihin. Esimerkkinä mainittakoon Laatokan Konevitsan saarella sijaitseva vanha uhripaikka, Hevoskivi. Täällä uhrattiin todella hevosia, jotta Laatokan jäiden oikullinen vedenhaltija olisi leppynyt. Saarelle 1300-luvulla perustetun kreikkalaiskatolisen luostarin henkilökunnan ensimmäisiin tehtäviin kuului luonnollisesti häätää pahat henget Hevoskivestä. Tarinan mukaan pahat henget pakenivatkin, mutta eivät vedenhaltijan muodossa vaan variksina ja korppeina.

1800-luvulla kootaan muistiin merkittyjen runonlaulun pohjalta Kalevala, jossa vienalaiset ja karjalaiset kansat kamppailevat luontoa, itseään ja muita vastaan. Kalevalassa meri on turvan ja suojan antaja, meressä luodaan maa. Sotka, "ilman impi" ja "veden emo" luo niemiä, lahtia, syvyyksiä ja matalikkoja, siis kaikkea mitä mereen kuuluu. Itse Väinämöisenkin alku on näissä hetkissä. Sisävedet ovat sen sijaan lähinnä vaivan tyyssijoja. Niissä elää kaikenoloisia ahteja, näkkejä, vedenhaltijoita, vellamoita ja vesihiisiä, joita on vähintään varottava ja mieluiten alituisesti lepytettävä. "Pyhän virran pyörtehestä" nousee kiusallisen kookkaita haukia puhumattakaan kohtalokkaista joutsenista. Kilpakumppaneita lauletaan suonsilmäkkeeseen eli "lampihin kalattomihin", pahimmillaan "aivan ahvenettomihin". Tästä kaikesta kuultaa raivokkaan raivaamisen ja luonnon kesyttämisen henki, joka tulistuu, kun voimat uupuvat ja kirves iskeytyy kiveen. Valistunut Väinämöinen tosin yllättää joskus ja järjestää luontokappaleille kantelekonsertin; tämä on vapaa tilaisuus myös vesieläimille.

Vuosi 1323 vetää siis historian virtaan viivan. Tämän jälkeistä aikaa kuvaa pieneltä osalta Mikael Agricolan laatima karjalaisten pakanajumalien lista vuodelta 1551, joka liitettiin Psalttarin esipuheeseen. Ajankohta eli 228 vuotta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen oli verraten myöhäinen. Perinne oli ehtynyt roomalaiskatolisuuden voimasta Ahvenanmaalta Viipurin seuduille ja Hämeessä sekä toisaalta pohjoisempana merenrannoilla ja jokilaaksoissa - eli siis varsinaisten suomalaisten heimojen alueella. Kaikkea pakanallisuuden merkkejä ei kyseiselläkään alueella voitu hävittää maan tasalle, esimerkiksi pyhien uhrilehtojen lähteitä muutettiin kastamispaikoiksi. Tästä pitäen uskonpuhdistuksen laukaisema puhdasoppisuus tulisi raivaamaan pakanauskon rippeetkin, joskaan ei esimerkiksi saunassakäyntiä ja harrasta kiroilua. Mikä on sitten Agricolan ja Kustaa Vaasan ajoista lähtien edenneen etsikkoajan saldo? Vettä on opittu käyttämään kulku- ja tavaraväylänä valtavissa mitoissa. Vesien käytön perinne on jalostunut lähinnä massiivisen avoviemärikäytön suuntaan. Puhdistustoiminta on tehostunut vasta viime vuosikymmeninä. Maa- ja metsätalouden toiminta kuormittaa silti vesiä valtavilla ravinne- ja maa-ainesmäärillä, mikä jatkunee tulevaisuuteen vielä jonkin aikaa.

Entä mikä tehtävä puhtaalla vedellä voisi olla nykyisessä suomalaisessa puutarha- ja muussakin kulttuurissa? Palatkaamme ajassa taaksepäin ja paikassa etelämmäksi. Puutarhakulttuurin syntysijoilla vesi ja aurinko muodostavat yleensä räikeän vastaparin. Vettä on siten varastoitava ja sen merkitys ymmärretään. Pohjois-Euroopassa sateet ja vesistöt eivät ole pulatavaraa, siksi täällä veden merkitys on muuttunut hieman toisenlaiseksi ja osin unohtunutkin. Vaikka vesi on kosteassa ilmastossa kesäisin itsestäänselvyys, siitä muodostuu talvisaikana harvinainen nähtävyys. Ehkä talvisajan sulien koskivesien sekä lumen ja jään vastakohdat voivat liittää meidät eteläisemmän vesipuutarhan alkulähteille.

Järjestöasiaa
Yleistä
Liittyminen
Säännöt

Vesipuutarha aihepiireittäin
Lammikot ja purot
Itäpuutarha
Viileä akvaario
Luonnonvedet
Vesihiisistä

Lumpeenlehti

Linkkilista