Jokiläänin kansalaisopisto 
130201 YPÄJÄNKYLÄN PERINNEPIIRI  
YPÄJÄNKYLÄN ALA-ASTE  
jtv ma 18.00-21.00  
48 tuntia, 33 €  
16.9.2002 - 25.11.2002  
20.1.2003 - 31.3.2003  
TIINA AIKIONIEMI
 
PPPPPPPPPPPPPPPPPP
 
"Ypäjänkylä on suuri kylä, siihen kuuluu Hollinkorvet ja kaikki", sanoi Meesakin Riikka. 

KAUPANKÄYNTIÄ 
         Ennen ja jälkeen sodan
Kahvinkeitto ennen vanhaan
SOTA-AIKAISIA HUVITUKSIA: 
         Nurkkatanssit
JUHLAPERINNE: 
         Hautajaiset 
         Häät
KOULUMUISTOJA YPÄJÄNKYLÄSTÄ:  
         Koulunpäätös
RAKENNUKSIA 
         Kahvila Venhola 
         Tiilitehdas 
         Rantasen saha
JUTTUJA JA LAUSAHDUKSIA 
         Ypäjänkylästä
PELTOTYÖT ENNEN VANHAAN 
         Yleistä peltotöistä 
         Kylvötyöt 
         Perunanistutus 
         Heinänteko 
         Elonkorjuu 
         Pellavan korjaaminen 
         Kyntäminen
OJIENAJO JA MUUT PELLONPARANNUSTYÖT 
         Peltojen ojitus 
         Muut pellonparannustyöt
 

24.8.2001 Ypäjällä vietettiin Ypäjän-yötä. Perinnepiiriläiset osallistuivat tapahtumaan leikittämällä ja peluuttamalla ihmisiä sekä tutustuttamalla heidät vanhanaikaisiin leikkikaluihin. 
PELEJÄ JA LEIKKEJÄ 

TULITIKKULEIKKEJÄ 
Tikkuaskin pompauttaminen 
Tulitikkujen kokoaminen

KÄTKEMISLEIKKEJÄ 
Avaimen kätkeminen 
"Kätken kivvee" -leikki 
Sormusleikki
KORTTIPELEJÄ 
LAUTAPELEJÄ: 
tammi, myllymatti ja marjapussi
PIILOLEIKKEJÄ 
Vinkki 
Nurkkajussi 
Karttu
MUITA LEIKKEJÄ 
Numeropariset 
"Leski erestä, pari takkaa" 
Peili 
Natu 
Hölmöläisen päiväkirja 
Ruutuhyppely
PALLOPELEJÄ 
Seinäpallo 
Polttopallo 
Pesäpalloa ja kahtatoista
PANTINLUNASTUS RAHANHEITTOPELEJÄ 
Nappikuoppa 
Rahanheitto eli "kruuna tai klaava" 
Tirppaaminen
LELUJA 
Hakohärät  Käpylehmät ja -lampaat 
Nuket  Puuhevoset, polkuhevoset 
Potkulauta  Puukiekko 
Hyrrä  Puhelin  Traktori/tankki 
Paperinuket  Lankapallot  Ritsa 
Papupyssy  "Tussari" 
Jousi- ja kaaripyssy  Lennokki  Leijat
KYSYMYS JA VASTAUS -LEIKKEJÄ 
Liinanmyynti 
Mitä tiedät mun ystävästäni? 
"Ei, juu, vaarinhousut"
 
Lehtijuttu
Joulumuorit
 
 
 
Kuinka monta kertaa kuulemmekaan jonkun harmittelevan, miksi ei aikoinaan tullut kirjoitettua muistiin tai nauhoitettua jo edesmenneitten ihmisten kertomia juttuja ja tarinoita, meheviä sanontoja ja sutkauksia. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä aloittaa tallentaminen. Siihen voi ryhtyä juuri nyt muistelemalla mennyttä aikaa ja sitä mitä on muiden kuullut kertovan sekä haastattelemalla ihmisiä. Voi myös kirjoitella huomioita nykyajan elä-mänmenosta; tämäkin päivä on huomenna historiaa. 
 
Ypäjänkylässä puettiin muutama vuosi sitten sanoksi kauan hautunut ajatus perinnetiedon tallentamisesta. Sanat muuttuivat teoiksi: syntyi Ypäjänkylän perinnepiiri. Se on Jokiläänin kansalaisopiston piiri, joka on toiminut vireästi yli kahden vuoden ajan. Piirissä muistellaan menneitä yhdessä, kerätään ja tallennetaan suullista muistitietoa, pääasiassa siis sellaista tietoa, mitä ei löydy kirjoista eikä asiapapereista. Pyrkimyksenä on elävöittää osa entisaikojen arkipäivää, kappale Ypäjänkylän menneisyyttä. Keruutyötä on tehty tosissaan, mutta ei vakavissaan. Pilkettä silmäkulmassa ei ole unohdettu. Arjen historia, paikallisväri ja huumori ovat olennaisia. 

Perinnepiirissä on käsitelty muun muassa seuraavia aiheita: kansanomaiset paikannimet, juhlaperinne, huvielämä, koulunkäynti, elinkeinoelämä, maatalon työt, yhdistystoiminta, seurakunnallinen toiminta, teknisten keksintöjen tulo, vaatetus, ruoka ja juomaperinne, kulttuurielämä, sotaajan arkipäivä, siirtolaisten tulo, mielenkiintoiset persoonallisuudet, kaskut, sanonnat, kummitusjutut. Tallentaminen on itseään korjaava ja täydentävä prosessi. Mitään aihetta ei voi kerralla ammentaa tyhjiin. On myös tunnus-tettava se tosiseikka, että monien asioiden suhteen ei ole olemassa ehdotonta totuutta. Historia suodattuu ihmismielen kautta. 
 
Perinnepiiri jatkuu syksyllä. Tervetuloa muistelemaan menneitä jo aiemmin mukana olleet sekä uudet piiriläiset, nykyiset tai entiset ypäjänkyläläiset, tai muuten vain asiasta kiinnostuneet! Lisätietoja saa numerosta 7677266. 

Tässä muutamia näytteitä perinnepiiriläisten muistiinpanoista. 
 


KAUPANKÄYNTIÄ ENNEN SOTAA, SOTA-AIKANA JA VÄHÄN SEN JÄLKEENKIN 

Parhaimmillaan 1950-luvulla Ypäjänkylässä oli kuusi myymälää: J. V. Rantasen perikunnan kauppa, Laineen kauppa, kaksi Saviseudun ja kaksi Vallan myymälää. Ne kaikki olivat sekatavarakauppoja, joista sai melkein mitä vain. 

Ennen sotia kaupoissa oli kaikkea mahdollista tavaraa; ne olivat kuin pieniä tavarataloja. Niissä myytiin ruokatavaran lisäksi esim. alusvaatteita, kenkiä, kangaspakkoja, kalosseja, rauta-nauloja, rehua, apulantaa, köyttä, hevosvaljaita, hevosenkenkiä, lehmien kaulaimia, kahvipannuja ja –myllyjä, kattiloita, kooleja, pilkkumeita, kahvikuppeja jne. 
  
Kahvia myytiin neljänneskilon papupusseissa. (Edempänä muutama sana kahvinkeiton historiasta.) Muuten kaupassa oli melkein kaikki tavara irtotavaraa, joka punnit-tiin pusseihin. Sokeri oli toppasokeria. Tiskin alta vedettiin iso laatikko, jossa oli toppa ja hakku, jolla toppaa pienennettiin. 
  
Karamellit laitettiin aina truuttiin. Sen sai markalla. Truutissa oli kahdeksan sitkua eli sitkeää karamelliä. Aina kun käytiin myllyssä, lapset saivat "myllykaramellin" eli tuollaisen truutin. Joistakin yksityiskaupoista saattoi truutin saada kaupantekijäisiksi, jos osti paljon tavaraa kerralla ja jos oli kyseisen kaupan vakituinen asiakas. 
  
Aika tavalla edistyksellistä oli, kun käyttöön tuli liimapaperi, jolla suljettiin pussinsuut, ettei tarvinnut käyttää narua. 

Kaupoissa mitattiin maitoa litran ja puolen litran mitalla kannuun, kermaa desilitran mitalla. Kannuun mittaamisen jälkeen käyttöön tulivat muoviset maitopussit (joita leikeltiin matonkuteiksi), niiden jälkeen purkit. Siihen aikaan, kun pussit tulivat käyttöön, Ypäjänkylässä ei maitoa myyty vielä muissa kaupoissa kuin Laineen kaupassa ja Katinhännän kaupassa. Melkein kaikilla oli omia lehmiä, tai jos ei ollut omia, haettiin naapu-rista tinkimaitoa. Asemalla monet hakivat maitonsa meijeristä. Joppia myytiin siihen aikaan melko vähän, se ei ollut arvossa. 

Kuvien kerääminen on aina ollut lasten huvia. Ennen sotia kaupoissa oli Paasivaaran margariinipaketeissa kuvia, joita kerättiin. Kaupasta sai kirjan, johon kuvia koottiin. Kun kauppaan tuli uusi margariinilähetys, oli aika valikoiminen, josko olisi ollut uusia kuvia. Mäkilän Hilkkaa harmitti se, että heillä ei paljon käytetty margariinia, joten hän ei saanut uusia kuviakaan. Heillä käytettiin voita, paistinrasvaa ja höystöä. Koska niitä oli omasta takaa, ei paljon tarvittu kaupan rasvoja. 

Saviseudun kaupassa myydyissä margariinipaketeissa oli Lumikin ja seitsemän kääpiön kuvia, joita koottiin kaupasta saatuun kirjaan. Kirjassa oli määrätty paikka joka kuvalle ja kuvan alla kuvateksti. 
  
Purukumipaketeissa oli Shirley Templen kuvia. Kuvia vaihdettiin koulussa toisten kanssa. 

Kaupat ostivat viljaa, perunoita, voita, kaikkia maataloustuotteita. Kananmunia vietiin kopalla kauppaan. Sodan jälkeen kaupat rupesivat hakemaan munia kotoa, samalla ne toivat rehua. 
  
Ennen sotia kaupoissa siis oli tavaraa, mutta kun sota syttyi, hyllyt tyhjenivät parissa päivässä. Tavaraa siirtyi tiskin alle. Inflaatio laukkasi, hinnat nousivat; esimerkiksi halvempi sokeri loppui pian. Hyllyillä oli koristeena tyhjiä pahvilaatikoita.   Tavaraa sai ostokortilla. Kortit haettiin kansanhuollosta. Niissä oli pieniä kuponkeja, jotka leikattiin irti ja annettiin kauppiaalle. Joka kuukausi sai kortin määräämän annoksen tavaraa. 

Korttiannokset olivat pieniä, niillä oli vaikea tulla toimeen. Maaseudulla oltiin elintarvikkeiden suhteen onneksi sen verran omavaraisia, että varsinaista ruokatavaraa ostettiin kaupasta vähän. 
  
Kahvia ei kaupoissa ollut. Toppasokeria oli aina vähän. Se jolla oli tupakkakortti, sai puoli kiloa sokeria, toiset saivat enemmän. Joskus kuitenkin saattoi tulla jopa lakritsipatukoita kauppaan. 

Sota-aikana kauppoihin tulivat paperituotteet. Esimerkiksi keinutuoleissa oli paperipäällisiä, samoin kengissä. Nauhakengissä oli silkkinauha, joka piti kenkiä koossa. Puiset pohjat menivät helposti rikki. Tuoleissa oli paperitoppauksia. Oli myös paperisia verhoja ja mattoja ja paperinarusta valmistettuja kasseja ja olkalaukkuja sekä pahvisia matkalaukkuja. Paperimatot olivat kestäviä, paksuja ja lämpimiä jalan alla. Ne puhdistettiin pakkaslumessa. Paperikankaasta tehtiin myös patjoja. 

Vaatteita ei sota-aikana saanut oikein muualta kuin mustasta pörssistä. Samoin muun muassa polkupyöränrenkaat hankittiin sieltä. 

Vaatteita ommeltiin ns. vaihtokankaasta. Se oli yksiväristä ja kohoraitaista. Kangas oli kaikille niin tuttua, että vaihtelua haettiin ompelemalla nurja puoli päällepäin. 
  
Tavaraa myytiin tiskin alta esimerkiksi voihin vaihtamalla. Erääseenkin navettaan hankittiin kaikki rautanaulat ja sementit kirnuamalla. Kaupoista ei sota-aikana saanut oikein mitään rakennustarvikkeita, ei vielä sodan jälkeenkään. 
  
Kauppoihin alkoi tulla taas tavaraa sodan jälkeen, mutta kortit olivat vielä pitkään käytössä. Vuonna 1946 sai ensimmäisen kerran kahvia. Kortilla sai vain pienen annok-sen, lisäksi sai ostaa verokahvia, joka maksoi enemmän. Vuonna 1948 sai lisäpisteitä, kun meni naimisiin. Mäkilän Hilkka kertoi saaneensa kuulutustodistusta vastaan lakanakangasta. 

 Vielä 1950-luvulla kortit olivat käytössä. Kahvi, sokeri ja tupakka olivat kaikkein viimeksi kortilla. 

Amerikasta lähetettiin sodan jälkeen paketteja, joissa saattoi olla esimerkiksi kahvia, nailonsukkia ja alusvaatteita. Useista paketeista löytyi etenkin lasikuulia. 
 


Kahvinkeitto ennen vanhaan  

Kahveenpöönät jauhettiin kotona. Kaupoissa myytävät pavut olivat valkoisia, ne piti paahtaa. Käytössä oli veivattavia ja heilutettavia "prännäleitä", kahvinpaahtimia. Viritettiin pesään valkea, asetettiin veivattava prännäli hellassa olevaan reikään, ja niin kahvi paahtui. Heilutettavalla prännälilla paahdettiin uunissa tai pesässä avotulella. Joskus paahdettiin myös pullapellillä uunissa.  
  
Raa-kakahvin paahtamisen jälkeen kahvi jauhettiin. Pikkasen laitettiin voitakin joukkoon, jotta kahvista tuli parempaa. Kahvia vahvistettiin suolalla, se vei pois vedenmaun. Suolanmuru laitettiin ensin kahvikupin pohjalle tai pannunkanteen, pannusta kaadettiin suolan päälle kahvia, joka valutettiin taas pannuun. Erityisesti korvike parani, kun joukkoon laitettiin suolaa. Etenkin karjalaiset vahvistivat kahviaan myös sikurilla, jota myytiin pötköissä.  
  
Kahvi lantattiin useita kertoja. Lopuksi laitettiin pieni tilkka kylmää vettä pannuun ja jätettiin kahvi selkiämään. Kahvin selvikkeenä jotkut käyttivät kalannahkaakin.  
  
Kahvi oli arvossaan; samoista poroista keitettiin useat kahvit. Poropannu oli oikein erikseen.  
 


SOTA-AIKAISIA HUVITUKSIA: NURKKATANSSIT  

Sota-aikana ja jonkin aikaa sodan jälkeenkin oli tanssiminen kielletty. Sitä, mikä oli kiellettyä, tehtiin tietysti salaa. Näitä salaa pidettyjä tansseja kutsuttiin nurkkatansseiksi.  
  
Ypäjänkylän nuorisolla oli siihen aikaan tapana mennä ehtoolla asemalle puoli yhdeksän junalle "junia päästämään", niin kuin silloin sanottiin. Usein tehtiin treffitkin asemalle. Siihen aikaan oli kylällä paljon joukkoa, oli nuoria tyttöjä ja poikia, aina joskus lomalla olevia sotilaitakin. Asemalla sitten harkittiin, mitä tehtäisiin. Joskus käveltiin "pläsitorille"  (ylikäytävän luona oleva tienristeys) kokousta pitämään. Jos oli riittävästi ihmisiä koolla, päätettiin mennä jonnekin tanssimaan. Useasti tämä tanssipaikka oli kaukana Kolinsuolla suojeluskunnan ampumaradalla sijaitseva ampumamaja.  
  
Aika usein nurkkatansseissa täytyi tyytyä veivigrammarin soittoon. Levyvalikoima ei yleensä ollut kovin monipuolinen, koska ihmiset eivät omistaneet paljon levyjä. Kerrankin soi melkein koko ajan Kielon jäähyväiset. Oli hyvä, jos mukana oli joku soittotaitoinen haitarinomistaja, jotta saatiin elävää musiikkia. Ainakin Pihlavan Sakari ja Uudentalon Vilho olivat siihen aikaan haitarinsoittajia omalla kylällä. Soittajille koottiin yleensä kolehti palkkioksi: laitettiin hattu kiertämään.  

Pimeänä aikana nurkkatansseissa oli valonlähteenä karbidilamppu, joka saatiin lainaksi ampumaradan lähellä sijaitsevasta Raitistosta, missä myös oli paljon nuoria.  
  
Majassa tanssittiin, niin että kevytrakenteinen lattia vain notkui. Joku kävi aina välillä nurkalla kurkkaamassa, näkyikö poliiseja. Koska tanssiminen oli kielletty, niin poliisit hajottivat tanssit, jos sellaiset löysivät. Kaikki tietysti lähtivät pakoon, jos näin kävi. Jos joutui kiinni, niin sakothan siitä tuli. Ypäjänkylässä ei kuitenkaan koskaan sattunut niin, että poliisit olisivat tulleet keskeyttämään tanssit, vaikka pikkupojat joskus pelästyttivät tanssijoita huutamalla: "Poliisit tullee!"  

Nurkkatanssipaikkoja oli muitakin kuin ampumamaja, muun muassa Hauenkuonon makasiini ja Mäkilän porstoo. Vuorisella pidettiin ainakin joulumuoritansseja. Katinhännässä oli usein myös kauhanojalaisia mukana, ampumamajalla kävi Vitikankulman nuoria. Tanssijoita oli tavallisesti noin kaksikymmentä henkeä.  

Sitten oli tietysti paljon semmoisia pienempiä tilaisuuksia, joihin osanottajat oikein kutsuttiin tansseihin. Ne pidettiin kutsujan kotona kamarissa tai pirtissä. Niissä oli usein tarjoiluakin.  

Oli myös sellaisia paikkoja, missä nuoret opettelivat tanssin alkeita. Muun muassa Poutalassa Katinhännässä opeteltiin tanssimaan. Poutala veivasi grammaria ja lauloi "...kuin pyörre pyyhkäisee..." Ja tanssimaan opittiin.  

Kun tanssikielto sitten kumottiin, nurkkatanssit loppuivat. Alettiin järjestää oikein luvallisia tansseja.  
 


JUHLAPERINNE:  ESIMERKKEINÄ SURUJUHLA JA ILOJUHLA 

Hautajaiset 

Ennen vanhaan kun joku kuoli, haettiin pesijä paikalle ja ruumis pestiin heti. Vainaja pidettiin kotona aitassa ruumislaudalla, niin kauan kunnes arkku haettiin. Sitten vainaja puettiin ja pantiin arkkuun. Naapurit kutsuttiin arkkuunpanijaisiin. Väki kokoontui avonaisen arkun ympärille laulamaan virsiä ja Siionin kanteleen lauluja. Luettiin myös Isä meidän -rukous, Herran siunaus ja jokin määrätty kappale Raamatusta. Tapana oli ottaa valokuva. Ennen kannen sulkemista joku läheisistä teki ristinmerkin vainajan rinnan päälle ja laittoi liinan silmille. Sitten arkku vietiin kylmään. Arkkuunpanijaisiin saapuneille ihmisille tarjottiin kahvit. 

Hautajaisiin kutsuttiin mustareunaisella kortilla. Ennen hautausmaalle menoa katsottiin vielä arkkuun. 

Hautajaisissa tarjottiin aina hautajaiskaramelli. Se oli iso ja valkoinen, ja se oli kääritty mustaan paperiin, jossa oli hapsureuna. Karamellissa oli jokin raamatunlause. 
  
Myös muissa kuin surujuhlissa oli tapana viimeisen kahvikupillisen yhteydessä kääriä nenäliinaan kotiinviemisiä, "kyläkakkuja". 

Häät 

Helluntai ja juhannus olivat suosittuja avioliitonsolmimisajankohtia. Harvoin häitä juhlittiin talvella. Häitä vietettiin sekä kotona että muualla, esimerkiksi kyläkuntatalolla, Myllykylän alarivissä tai Kauhanojan Rantalassa. 

Juhlia varten leivottiin pari päivää. Ihmiset toivat taloon leivontatarpeita, maitoa, munia jne. Tarpeita tuoneet saivat sitten talosta lämpymäisiä. 

Hääpäivänä vihkiparilla oli apuna kolme tai neljä nuortaparia. Jos morsiuspari vihittiin pihalla, heidän allaan oli ryijy, joka otettiin tarpeen vaatiessa vaikka seinältä. Vihkiryijyä kantoivat tyttö ja poika. 
  
Morsiushunnun kantajat olivat pieniä tyttöjä. Morsiamen asu oli aina kulloisenkin  muodin mukainen, esimerkiksi 1930-luvulla oli tapana kietoa eräänlainen seppele pään ympärille. 

Myös hääpaikka oli koristeltu: oven yläpuolelle tehtiin köynnös esimerkiksi katajasta ja katinlieosta, morsiusparin istuinpaikkaa reunustivat koivut, pöytäliinan reunoja somistivat oksat ja kukat. Ostokukkia ei ollut.  
  
Häissä syötiin, juotiin ja tanssittiin. Yleensä juhlan kulku oli sellainen, että hääpari vihittiin pihalla, sisällä juotiin kahvit, makasiinissa tanssittiin, sitten mentiin taloon syömään voileipiä ja taas tanssiittiin jopa viiteen, kuuteen asti aamulla. Harvoin oli varsinaisia ruokapitoja. 
  
Alkoholia ei häissä tarjottu. Nurkan takana saatettiin maistella, mutta ei julkisesti. 
  
Tanssi oli häiden juhlimisessa pääasia. Se alkoi, kun pappi lähti pois. Ei ollut morsiamenryöstöä tai muuta sellaista ohjelmaa. Ensin hääpari tietenkin pyörähteli häävalssin, sitten sai tanssia kuka vaan. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt lattialle, ennen kuin hääparia oli haettu. 

Kuokkavieraitakin kävi puolenyön jälkeen häissä tanssimassa. Kuokkijoiden saapumista oikein odotettiin, se oli olennainen osa hääjuhlia. 
 

KOULUMUISTOJA YPÄJÄNKYLÄSTÄ:  KOULUN PÄÄTÖS  

1920-luvulla Ypäjänkylässä oli kaksi koulua, yläkansakoulu ja alakansakoulu. 1930-luvulla alkoi toimia kaksi alakoulua. Alakoulussa oli kaksi luokka-astetta, yläkoulussa neljä. Yläkoulun 1. ja 2. luokan oppilaat saivat opetusta alaluokassa, 3. ja 4. luokan oppilaat puursivat yläluokassa. 
   
Koululaisilla oli kaksi juhlaa vuodessa: joululeikki ja päätös. Koulu loppui yleensä toukokuun 25. päivän tienoilla. Silloin oli päätös. Sekä alakoulu että yläkoulu järjestivät omat juhlansa. Tässä jutussa muistellaan, millainen oli yläkoulun päätös ennen sotia. 
  
Päätöksessä oli vieraina oppilaiden vanhempia, sisaruksia ja muitakin sukulaisia. Koulu koristeltiin koivunoksin ja valkovuokoin. Kaikki vuoden aikana tehdyt käsityöt asetettiin näytteille yläluokan seinille ja seinänvierillä oleville pöydille. Töitä oli yleensä aika paljon, olihan oppilaitakin 70-80. Työt olivat tyttöjen ompeluksia ja kudonnaisia sekä poikien puutöitä. Piirustuksia oli näytteillä alaluokan ja eteisen seinillä. 

Oli juhlaa, kun melkein aina sai päätökseen uudet vaatteet! Kangas ostettiin usein Pirttimäen Nestorin palakaupasta. Tyttöjen hamekangas oli tavallisesti vistraa. Vaatteet teetettiin yleensä jollakulla kyläräätälillä. Jalkaan sai puolisukat ja pikkuken-gät tai kumitossut. Kun päätöstä vietettiin, oli aina niin kaunis ja lämmin ilma, että tarkeni kesävaatteissa. 

Päätös pidettiin aamupäivällä kymmeneltä yläluokassa. Se aloitettiin suvivirrellä. Sitten seurasi erilaista ohjelmaa: runoja, kertomuksia ja lauluja. Ne kaikki olivat yleensä kevät- ja kesäaiheisia. Naisopettaja ja Ernst Haapakosken rouva järjestivät ja ohjasivat ohjelmat. 

Päätöksessä oli myös välitunti. Silloin sai mennä ulos tai tutustua näyttelyyn. Oppilaat katselivat ja tutkivat, oliko mahdollisesti jokin oma piirustus päässyt seinälle. 

Välitunnin jälkeen pidettiin pari lyhyttä oppituntia, joita vieraat saivat katsella ja kuunnella. Se aina jännitti, että osaisiko varmasti vastata oikein, jos opettaja kysyisi jotain. 

Oppituntien jälkeen seurasi todistusten jako. Siihen aikaan ne jaettiin keskiarvon mukaan. Ainakin luokan kolmelle ensimmäiselle annettiin todistus paremmuusjärjestyksessä, muille usein aakkosjärjestyksessä. Opettaja luki joka luokan parhaan todistuksen ääneen. Kun sai oman todistuksen käteen, oli jännittävää kurkistella numeroita. Jokusille tuli ehtoja, ja joskus joku jäi luokalle. Sekin sanottiin ääneen. 

Neljäsluokkalaisille, jotka pääsivät pois koulusta, opettaja piti puheen erikseen. Hän tietysti kiitteli menneistä vuosista, antoi hyviä ohjeita tulevaa elämää varten, ja ainakin keväällä 1939 Haapakoski jakoi kaikille Raamatun, johon oli kirjoitettu oppilaan nimi ja muistoksi Apostolien teot 20:32. Neljäsluokkalaiset toivat opettajille tavallisesti jonkin muistolahjan, useimmiten kukkia. 

Juhlan päättivät rukoukset. Niiden jälkeen oppilaat alkoivat koota omia käsitöitään ja piirustuksiaan viedäkseen ne kotiin. Kun kaikki oli koossa, lähdettiin koulusta; alkoi kesäloma ja vapaus! Sukat ja kengät kiskottiin pois jalasta ja juoksenneltiin paljain jaloin koko kesä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että silloin oli aina lämmin ja kaunis ilma kesällä. 

Aika paljon kesäloma kuitenkin oli suurelle osalle koululaisista monenlaista työntekoa. Mutta olipa vapaata koulusta! 
 

KAHVILA VENHOLA                                                      

Kahvila Venhola toimi sota-aikana ja sen jälkeenkin nykyisessä Osuuspankin talossa. Kahvilan omistivat Martta ja Jalmari Venho. Tytär Helga hoiti kahvilaa, Martta-äiti hääri keittiössä. Kahvilatiloina oli kaksi huonetta, joissa nykyisin toimivat pankki ja kirjasto. Paikasta, jossa nykyään on ilmoitustaulu, johti ovi keittiöön. Koska sota-aikana piti säästää sähköä, takimmaiseen huoneeseen sytytettiin valo vain, jos kaikki asiakkaat eivät mahtuneeet etummaiseen huoneeseen. 

Ehtoisin ihmiset kävivät istuskelemassa Venholassa, kuuntelemassa grammaria ja juomassa kuumaa sakariinimehua, puolukkamehua, jota pojat yrittivät terästää. Kahvilassa myytiin myös pilsneriä, jonka joukkoon pojat laittoivat suolaa, jotta se meni päähän. Helga ei hyväksynyt viinan juomista kahvilassa. Syntyi sanomista, jos miehet yrittivät lorauttaa viinaa mehun joukkoon. Yleensä Helgaa uskottiin, hänen ei tarvinnut kuin katsoa tiukasti. 

Grammarissa oli levypino, joka käännettiin, kun pinon levyt olivat soineet loppuun. Paljon soitettuja kappaleita olivat mm. Elämää juoksuhaudoissa, Syyspihlajan alla, Tunturisatu ja Tumma on yö. Grammari oli siitä erikoinen, että se soi sekä markalla että kaljalla. Kerran tuli nimittäin kahvilaan vieras mies, joka neuvoi: "Älkää sinne markkaa pistäkö, kyl se kaljallaki laulaa." Ja lauloi myös. 
  
Kahvilan toiminta loppui 1950-luvun alkuvuosina.  
 


TIILITEHDAS  

Tiilitehdas toimi vuosina 1940-1954. Tehtaan nimi oli Haukan Tiili Oy. Tehtaan omistivat J.Venho, Matti Karo ja J. R. Kankaanpää. Tehdas sijaitsi Haukan pellolla ojanteen reunalla.  
  
Tehtaassa valmistettiin tavallista poltettua muuraustiiltä savesta. Tarvittava savi kaivettiin tehtaan ympäriltä. Priiman tiilen lisäksi tehtaalta sai ostaa myös rautapalaneita sekundatiiliä halvalla. Rikkinäisiä tiiliä ja murskaa haettiin paljon teidenpohjaksi. Kun teitä korjattiin, monttuihin ajettiin tiilimurskaa. Väliseinätiiliä, purutiiliä, jotka olivat isompia kuin savitiilet, sai halvalla. Niitä vietiin kerrostaloja varten kaupunkeihin. Talvella ei valmistettu tiiliä, koska ne olisivat jäätyneet.  
  
Tiiliä valmistettaessa saven joukkoon pantiin aina hiekkaa. Miehet syöttivät saven ja hiekan koneelliseen sekoittajaan, joka sekoitti ne. Konekäyttöinen prässi muotoili tiilet. Alhaalta kraana painoi saven pötkönä ulos, mies painoi pötkön langalla poikki. Kattotiiliä tehdessä oli alla levy, josta syntyi kuvio, kun tiili kuivui. Toinen mies nosti tiilet laudoille. Yhdelle laudalle mahtui viisitoista tiiltä. Kone nosti laudan piikkivaunuun. Isolla vaunulla piikkivaunu työnnettiin kuivausvajan kohdalle ja piikkivaunu lykättiin vajaan. Tehtaalla oli paljon kuivauskatoksia, joissa tiilet kuivattiin.  
  
Kun tuoreet tiilet oli ilmakuivattu, vaunu työnnettiin vajasta polttouunin viereen. Vaunusta tiilet ladottiin kottikärryihin, joilla ne työnnettiin uunin ääreen. Kottikärryistä tiilet ladottiin uuniin. Tiiliuuneja oli kaksi, ja ne olivat suuria, ehkä noin 5 x 10 metriä. Niiden päällä oli katto, ja niitä ympäröi lautaseinät. Toisessa uunissa paloi tuli, toista tyhjennettiin.  
  
Tiilipino oli uunissa miehen korkuinen. Tiilet ladottiin ristiin, niin että valkea pääsi raoista. Joka puolella oli oltava tuli. Tiilien päälle levitettiin hiekkakerros, ettei tuli päässyt ylös. Pinoon jätettiin metrin välein isompi rako, jotta saatiin pantua halkoja uuniin. Sivussa oli sytytysluukut. Savupiippu oli aika lyhyt. Piipussa oli imuri. Koneellisen vedon ansiosta tuli paloi tasaisesti. Lämmittäjiä oli kaksi, joista toinen oli vuorossa. Uunia piti vahtia ja siihen täytyi lisätä puita.  
  
Poltettuja tiiliä piti jäähdyttää, ennen kuin ne ladottiin käsin kottikärryihin, joilla ne vietiin ulos varastoon.  
  
Tiiliä myytiin lähelle ja kauas. Tiiliä tarvittiin paljon omassakin pitäjässä mm. siksi, että siirtolaiset rakensivat. Oman pitäjän asukkaat hakivat tiilet suoraan tehtaalta. Tiilet tuotiin kotiin kärryillä, joihin ne lastattiin yksi kerrallaan.  
  
Suurin osa tiilistä kuljetettiin kuitenkin junalla maailmalle. Tiilet lastattiin käsin hevoskärryihin ja tuotiin asemalle. Kärryistä tiilet nostettiin käsin vaunun syrjälle, ja vaunussa ne ladottiin letkoihin, niin että vaunu täyttyi. Kovin monta kerrosta ei saanut laittaa päällisin, koska siitä tuli kovin raskas lasti. Mäkilän Hilkka kertoi, että hänen kaverinaan rautatievaunussa lastaamassa tiiliä oli ollut 18-vuotias venäläinen sotavanki, Ryssä-Heikki. Hilkka sai häneltä sormuksen, joka oli tehty jostain metallirahasta. Sormus on hänellä vieläkin tallessa.  
   Lastaaminen oli sellaista hommaa, ettei siinä kintaat kestäneet eivätkä  paljaat sormet ollenkaan. Nahka ja villa kuluivat heti loppuun, ja kumikintaita ei saanut mistään. Hilkallakin oli villakintaat, joihin hän oli neulonut vahvistukset vanhan kumisaappaan varresta.  
  
Sodan jälkeen Kulmalan autot ajoivat tiiliä Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Tampereelle ajettiin Leikkikankaan kautta. Helsinkiin taidettiin tiiliä kuljettaa enimmäkseen junalla.  

Työväkeä tehtaalla tarvittiin siis aika paljon. Tehtaan puoli työllisti noin kaksikymmentä ihmistä, lisäksi olivat kuljettajat. Tehtaan työntekijöitä olivat ainakin Sulo ja Eino Kesseli, Martti Raitanen, Matti Laaksonen, Esteri Vuorentausta, Mauri Reiman, Aino Koivisto, Mauno Raitanen, Salama Forssasta. Myös sotavankeja, muitakin kuin Ryssä-Heikki, oli tehtaalla töissä. Leppäsen Frans ja Laihon Kallen isä ajoivat hevosilla tiiliä asemalle. Jaakko Venho oli tehtaalla mestarina, varsinainen johtaja oli hänen isänsä Jalmari Venho.  
  
Maino osti tehtaan v. 1954 ja jatkoi toimintaa entisellä nimellä. Pian tehdas teki konkurssin. Tiiliä myytiin kuitenkin vielä sen jälkeenkin, kun tehdas oli lopettanut toimintansa.  

Ypäjänkylässä tehtiin tiiliä muuallakin kuin Haukan tiilitehtaalla. Ainakin Kolinkannan pojat ja Kankaanojan Heikki tekivät kattotiiliä. Oli myös sementtitiilenlyöjiä, jotka kulkivat taloissa tekemässä tiiliä. Ainakin Toivo Koskinen ja Tarmo Raitisto kävivät yhdessä sementtitiiliä lyömässä. Ihmiset valmistivat itsekin kotona tiiliä tiilikraanalla, ennen kuin tehdas perustettiin.  
 


RANTASEN SAHA 

Saha oli suuri työllistäjä. E. V. Suominen oli sahanhoitaja. Artturi Mäkinen, metsätyönjohtaja, ja Olavi Koskinen kävivät metsässä mittailemassa tukkeja eli "lukemassa" ja leimaamassa. Venneri Palperi oli sahanasettaja. Vakinaista väkeä oli myös konttorihenkilökunta, kuten kaupan, sahan ja myllyn kirjanpitäjä, jota kutsuttiin konttoristiksi. KalleYrjä oli pitkän aikaa konttoristina. 
  
Väkimäärä moninkertaistui, kun sahaus alkoi. Monilla ypäjänkyläläisillä, myös naisilla, oli tapana työskennellä kesällä tiilitehtaalla ja talvella sahalla. Töitä tehtiin kahdessa tuurissa. Yhdessä tuurissa oli ainakin viisitoista henkeä. Mittamiesten, haalareiden, sahureiden, taaplareiden, lautamiehen sekä kantin, penkin, kaapparin ja ripatarhan työntekijöiden lisäksi sahan palkkalistoilla olivat souvarit ja tukinkaatajat sekä höyläämön väki. 

Lumen tultua alkoi työntouhu sahanmäellä. Talvikaudet souvarit ajoivat hevosilla tukkia ympäri pitäjää Rantasen sahalle. Silloin ei teitä aurattu, niinpä maantie oli asemankulmalla pelkkää koloa kolon perään, koska hevoset astuivat aina samaan jälkeen. Keväisin kun lumi suli ensimmäiseksi teiltä ja ylikäytävältä, täytyi ylikäytävää aina lumettaa. Siltikin tukkikuorma meinasi joka kerta jäädä siihen kiinni. Aina kun hevonen vähän jäi kiinni, pelättiin, että tuleeko juna. 
     
 Sahalla oli monta työvaihetta. Kun tukkeja tuotiin, niin ensin pari mittamiestä mittasi tukit ja kirjasi kaikki ylös. Laanilla haalarit haalasivat tukit sahattavaksi raamiin. Raamissa oli sahuri ja apusahuri. Sitten oli vuorossa kantti, jossa eroteltiin pinnat pois. Penkissä eroteltiin rimat ja laudat; nainen paiskoi rimat kaappariin ja laudat lautamiehelle. Kaapparissa kaksi naista katkoi rimat metrin mittaisiksi ja kuormasi ne vaunuihin. Vaunut lykättiin rataa pitkin ripatarhaan ja rimat kasattiin kaksi metriä korkeaan pinoon kuivumaan. Kuivia ripoja sai sitten ostaa sahalta. Lautamies laittoi kaapparista tulleet laudat lautavaunuihin. Laudat kuljetettiin vaunuilla kiskoja myöden lautatarhaan. Siellä "taaplarit" tapuloivat laudat tapuleihin. Sieltä niitä sitten lastattiin junaan ja kuljetettiin ympäri maailmaa, suurin osa Turkuun. Osa kuivattiin kuivurissa ja höylättiin höylälaudaksi. 

Saha kävi höyryllä. Pannuhuoneessa poltettiin ripoja ja sahanpuruja. Siellä oli myös mylly, joka kävi samalla höyryllä. Koneenkäyttäjä Mäkinen hoiti höyrykoneen. Hänellä oli apulainen. Malmi ja Tuomisto olivat koneenkäyttäjän tuuraajia. 

Sahanmäellä oli eri paikoilla omat nimensä. Ripoja säilytettiin ripatarhassa. Kaikkein kaukaisin kolkka liki Kankaretta oli Siperia. Laudat olivat lautatarhassa ja tukit tukkilaanilla. 

Sahaan liittyy monenlaisia kaskuja ja tarinoita. Kylmien talvisäiden aikaan ruokatunti pidettiin pannuhuoneessa ja syötiin siellä eväät. Siellä juttu lensi. Jutut olivat ronskeja, koska suurin osa oli miehiä. Kerrankin oli puhetta siitä, että onko parempi, jos "se" on suuri vai pieni. Suominen kysyi mielipidettä eräältä naispuoliselta työntekijältä, joka oli tunnettu sanavalmiudestaan. Nainen vastasi: "Iso on kuin olis halko perseesä, mutta pieni kuin olis sata yhtä aikaa." Yksi miehistä kävi aina kotona syömässä, koska asui samassa mäessä sahan pirtillä. Kerran kun hän tuli syömästä, pojat sanoivat hänen olleen "päivätikillä". "Ei pojat, eukko vanhenee ja värkki väljenee, on kuin suolisaavia sekottas", mies vastasi. 
  
Politiikkaa puhuttiin myös paljon. Okkeri ei koskaan puuttunut poliittisiin puheisiin. Kerran kun kysyttiin Okkerin mielipidettä, hän vastasi: "Olen sitä mieltä, että laitetaan Suomi kesämaaksi ja nostetaan naisten värkki sijaansa ylemmäksi." 

Kerran kun kaksi naista työskentelivät ripapinolla ja puhuivat koko ajan niin kuin tavallista, Suominen tuli ja sanoi: "Mistäs nyt kiukuttelette, kun niin hiljaa olette?" 

Mantulan Vihtori oli sahalla yövahtina. Hän tuli eräänä päivänä konttoriin ja sanoi Yrjän Kallelle lopettavansa. Kalle ihmetteli, että mitä varten. Vihtori sanoi: "Olen sen siks laskenu, että kun olen kotona hiljaa paikallaan, ei kulu vaatteet eikä tartte ruokaaka niin paljon." Vihtorilla oli pitkä matka, koska hän asui Vahteristossa ja kulki sieltä kävellen. 
 


JUTTUJA JA LAUSAHDUKSIA YPÄJÄNKYLÄSTÄ 

Pääjärven Olavilla oli juhlat turvesuon herroille. Nurmiston Hermanni oli ovivahtina, etteivät kaikki päässeet sisälle. Paikalle tuli yksi turpeen herroista. Hänen nimensä oli Valo. Hermanni ei aukaissut ovea. Tämä herra huusi oven takaa: "Aukase nyt, täällä on Valo turpeesta." "O vaan vaikka mättäästä, mutta pimmee on kumminkin", sanoi Hermanni eikä aukaissut ovea. 

"Leikkaan noiki yhrellä kertaa, pääsee vähemmällä", sanoi Pelanderin Hanna, kun leikkasi kaikki almanakankulmat tammikuussa. 

Eräs emäntä osti Myllykylästä lehmän ja sanoi päivämäärän, johon mennessä hän sen maksaa. "Jos en sillon maksa, niin en maksa ollenka", hän sanoi. Joku sitten myöhemmin kysyi, oliko emäntä maksanut lehmän. Myllykylä vastasi: "Ei sunka se sitä maksa, kun päivämäärä meni umpeen, ja se sano, et jos ei hän sillon maksa, niin ei maksa ollenka." 

Ison talon työmiehet veivät lankkuja Turkuun. He saivat rahat ja ostivat viinaa. Kotiin tullessa kaikki olivat kännissä, mutta he olivat jättäneet sen verran viinaa, että saivat isännälle tuliaisiksi. Isäntä oli ensin hurjana, mutta kun miehet saivat hänet juotettua känniin, niin hän alkoi kehua, että kelläs on semmosia miehiä talossa, että uskaltavat juoda isännän lankkurahat. 

Hirvenkiven Esko katseli miestä, joka kävellessään astui molemmilla jaloillaan sisäänpäin linttaan. Esko sanoi: "Siinä vasta helvetin nuuka miäs, ko käveleeki kenkäins viäresä."  

Eräs isäntä laitatti uudet hampaat. "En mää itte niitä kauan tartte, mutta on sit likoille jäämään", hän sanoi. 
   
"Sanotaan, ettei vahinkoveräjälle ole koskaan päästy, mutta minä pääsin, minä", sanoi eräs mies, kun häneltä meni pullo veräjällä rikki. 

"Kyl kroppa sen tarttee ko tianaaki", sanoi vaimo, kun mies oli myynyt sen talon viljakuorman, jossa oli töissä, ja ryypännyt rahat. Mies joutui olemaan töissä pitkän aikaa ilman palkkaa. 
 


Perinnepiiri on järjestänyt myös näyttelyitä ja näytöksiä. Lauantaina 4.8.2001 vietettiin kylällä elotalkoita, joissa pantiin ruista kykkäälle samaan tapaan kuin vuosikymmeniä aiemmin. Seuraintalolla muisteltiin muitakin entisaikojen maatöitä. 

PELTOTYÖT ENNEN VANHAAN  

Yleistä peltotöistä 

Likimain puolet pelloista oli ennen heinällä. Toinen puoli oli viljanviljelyksessä, lukuun ottamatta noin kymmenettä osaa, joka oli kesantona eli kesämaana. 

 Pelloilla oli eräänlainen yli kymmenen vuoden kierto, jossa vuorottelivat eri vaiheet. Kesannon aikana pelto peruskorjattiin ja syksyllä kylvettiin syysvilja. Kunnostamisen jälkeen kesantomaassa saatettiin pienellä alalla kasvattaa lehmiä varten vihantarehua ennen syysviljan kylvöä. Sitten kylvettiin kolmena vuonna kevätviljaa, jonka viimeiseen kasvustoon kylvettiin heinä (heinää kylvettiin paljon myös rukiiseen). Pelto oli kolme vuotta heinällä. Sen jälkeen se oli laitumena. Sitten kylvettiin kolmena tai neljänä vuonna kevätviljaa, minkä jälkeen maa jätettiin jälleen kesannolle ja kylvettiin syysvilja. 

Kesannoimalla vahvistettiin maata ja hävitettiin rikkaruohoja. Kaikki kuitenkaan eivät kesannoineet peltojaan.  

Ennen peltotöissä, niin kuin muissakin maataloustöissä, tarvittiin paljon työväkeä: tehtiinhän työt joko käsivoimin tai hevosten avulla. Hevoset olivatkin välttämättömiä peltotöissä, jotka ennen traktoreiden yleistymistä tehtiin hevosvetoisilla koneilla: muokkaus, kylvö, jyrääminen, kyntäminen, sonnanajo, ojienajo jne. Hevosella ajettiin myös tappuria ja tiilikraanaa. 

Vaikka traktorit alkoivat yleistyä Ypäjänkylässä 1930-luvun lopussa - tosin joissakin isoissa taloissa saattoi olla traktori jo ennen 1930-lukua - niin silti vielä 1960-luvullakaan hevonen ei ollut harvinainen maataloustöissä.  

Monilla oli vain yksi hevonen. Siksi he tekivät paljon töitä vaihetuksiin/vaihetukseen, kun esimerkiksi kyntäessä ja muokatessa piti olla kaksi hevosta.  

Töitä tehtiin vaihetuksiin myös silloin kun tarvittiin erityisen paljon työvoimaa. Jos vaikkapa naapurista oli oltu kolme päivää talon töissä, tehtiin tästä talosta vastavuoroisesti yhtä monta päivää töitä naapurissa. Vielä sodan jälkeenkin vaihetuksiin tekeminen oli yleistä.  

(Tehtiin myös porsaspäiviä: kun osti porsaan, se maksettiin työllä. Lehmänastutuksesta tehtiin niin sanottu "sonnipäivä". Samaten jotkut kasvattivat esimerkiksi perunoita, heinää tai pellavaa vuokramaalla ja maksoivat pellon vuokran työllään. Ojaheinienkin kokoamisesta tehtiin työpäiviä. Voitiin siis sopia, maksettiinko rahalla vai työllä.)  

Koska maataloustyö oli rankkaa, piti jo päivän alkajaisiksi syödä vahvasti: niinpä aamulla syötiinkin suurusta eli perunoita ja soosia. Aamupäivällä juotiin murkinakahve. Päivällä mentiin taloon syömään päivällistä. Iltapäivällä juotiin ehtopuoliskahve. Esimerkiksi heinänaikaan ja elopäivinä kahvit tuotiin pellolle. Päivän päätteeksi syötiin ehtoollista. Emännällä riittikin työtä, kun piti vielä tehdä navetta-askareetkin.  

Myös lapsien piti osallistui talon töihin. He esimerkiksi harvensivat turnipsia, työskentelivät heinäpellolla ja opettelivat sitomaan eloa. 

Vaikka työpäivät venyivät pitkiksi ja työ oli raskasta, silti oli myös hauskaa. Tuttu joukko ihmisiä puursi yhdessä. 
 


Kylvötyöt 

Kylvötyöt aloitettiin yleensä vapun ja toukokuun kymmenennen päivän välisenä aikana. Ensin pelto äestettiin, sitten kylvettiin ja lopuksi jyrättiin.  

Eri peltolaaduille oli erilaisia äkeitä. Esimerkiksi Hankmo oli hyvä savimailla. Sampo-äkeen erikoisuus oli lava, jossa äestäjä seisoi. Pintaäkeissä oli suorat, taipumattomat piikit. Niitä ei paljon käytetty enää piiriläisten aikaan. 

Kun pelto oli äestetty, kylvettiin siemen. Keväällä kylvettiin vehnää, ohraa, kauraa, pellavaa, turnipsia ja hernettä eli papua, kuten Ypäjällä sanotaan.  

Yleensä siemen oli edellisvuotista, tosin joskus kylvettiin syksyllä samanvuotistakin siementä. Ostosiementä käytettiin hyvin vähän.  

Ennen kylvöä oli testattu siemenen itävyys. Mutkalan Urho aikoinaan kehui että hänellä itivät jopa jauhot. "Loppu vähän siämen kesken. Mää heittelin jauhoja peltoon, ja samanlainen kaura siihen tuli", Urho sanoi, kun jauhot olivat hänen mielestään jääneet myllyssä krouveiksi.  

Kylvöt on perinnepiiriläisten muistin aikaan tehty melkein vallan koneella, paitsi pellavansiemenet kylvettiin käsin. Pellavan kylvöaika oli tuomien kukkiessa tai Helkan-päivän aikaan, tyynellä ilmalla. Sanotaanhan vieläkin, että "tuli pellavankylvönaika", jos sakin koolla ollessa tulee hiljaisuus, tyyni hetki.  

Ennen melkein joka talossa oli pari aaria pellavaa. Vielä 1950-luvulla se oli suosittu viljelykasvi.  

Myös heinänsiemenet kylvettiin aika yleisesti käsin, vaikka olikin heinänsiemenen kylvökoneita, kuten niin sanottu "viulu". 

 Kylvöjen jälkeen pellot jyrättiin. Oli sekä puisia jyriä että malmijyriä.  

 Kylvöjä jäi myös syksymmäksi, kun kesämaat kylvettiin. Kesämaahan kylvettiin yleensä ruista tai syysvehnää (ruis aiemmin, vehnä myöhemmin). Nykyisin syysvilja kylvetään paljon myöhemmin syksyllä kuin ennen vanhaan. Syysviljan kylvämisen jälkeen peltoa ei jyrätty.  
 


Perunanistutus 

Kustaan-päivä eli 6.6. oli perinteinen perunanistutuspäivä. Perunavakoja ajettaessa täytyi hevosella olla taluttaja, tosin vanha hevonen ei aina taluttajaa tarvinnut. Pienehköihin perunamaihin vaot vedettiin käsivetoisella peruna-auralla tai kuokalla. Vaot vedettiin hyvissä ajoin auki, niin että ne lämpeneivät. Jos käytettiin apulantaa, se kylvettiin vakoon.  

Isoimmat siemenperunat aina halkaistiin, kumpaankin puolikkaaseen piti kuitenkin jäädä itu. Perunan istutusväli oli miehen saappaanmitta. 

Kun perunanvarsi oli tulossa pintaan, vaot "larattiin" (ladattiin) vetämällä niiden päältä vaikkapa aitanovella tai hirrenpätkällä. Lataamalla hävitettiin rikkaruohot. Se auttoi myös jos perunat oli istutettu liian syvälle. Perunat mullitettiin peruna-auralla kaksi kertaa kesässä.  

Ennen oli joka talossa ainakin sarka perunaa. Porkkanaa ym. juurikkaitakin kasvatettiin kotitarpeiksi, niitä kasvoi yleensä myös lasten kerhomaalla. 
 


Heinänteko 

"Hermannista heinään", sanottiin ennen. Heinänteossakin tarvittiin paljon väkeä, koska jopa puolet pelloista oli heinällä. Toiset niittivät, toiset haravoivat.  

Piiriläisten aikaan heinä kaadettiin enimmäkseen heinäkoneella, jota veti kaksi hevosta. Vikahdemies aukaisi ensin päisteet, sitten meni hevonen. Heinä siis kaadettiin, ei leikattu, kuten nykyään sanotaan.  

Heinät haravoitiin ja pantiin seipäälle. Myös haravia oli hevosvetoisia. (Myöhemmin hevos- ja haravakoneet pantiin traktorin perään.) Etenkin pienissä paikoissa haravoitiin kuitenkin vallan käsin. Myös kaikki ojanpenkat niitettiin ja haravoitiin käsin, samoin kedot. Jopa ojista ja pihoiltakin korjattiin heinää, sillä kaikki heinä tarvittiin eläimille, mitään ei saanut mennä hukkaan.  

Heinäseipäitä oli sekä tapittomia että tapillisia. Nappulapojan tehtävänä oli kuskata tappeja. Aukeilla paikoilla ei niinkään tarvittu tapillisia seipäitä, koska tuuli pääsi puhaltamaan ja heinät kuivuivat nopeasti, metsän keskellä heinä kuivui paremmin, jos seipäissä oli tapit.  

Heinäseiväs piti tehdä sellaiseksi, että se "ei kussu kintuillees" eli alhaalta soukka ja ylöspäin levenevä. Sen piti olla alhaalta auki, niin että tuuli pääsi alle. 

Kun heinät oli saatu seipäälle, haravoitiin "perät" vielä tarkasti (samoin heiniä pois korjattaessa).  

Joissakin taloissa tehtiin suuri heinäsuova keskelle peltoa. Kaikki eivät osanneet tehdä suovaa, siksi olikin oikein suovamestareita. Suova leveni alhaalta ylöspäin, ja sen päälle tehtiin harja. "Pojjaat kokkoo tuola heiniä semmoseen lattoon ku ei ole seiniä eikä kattoo", sanoi Nikkinen kerran kun näki tehtävän pellolle suovaa.  

Heinäsuovat olivat kuitenkin melko harvinaisia: niitä saatettiin tehdä semmoisina vuosina kun heiniä tuli niin paljon, etteivät ne kaikki olisi mahtuneet katon alle.  

Kun heinät olivat kuivia, ne koottiin seipäiltä ja vietiin makasiiniin tai latoon, joka oli yleensä navetan päähän tehty hirsinen niin sanottu navettalato (vrt. tallinliiteri eli kaluvaja, jossa säilytettiin työkaluja). Heinät kasattiin riitoiksi. Perälle tehtiin ensin yksi riitta, sitten eteen toinen, jonka päältä pantiin heiniä ensimmäisen riitan päälle. Tarpeen vaatiessa tehtiin toisen riitan eteen kolmas riitta, jonka päältä nosteltiin heiniä toisen riitan päälle jne. Näin syntynyt riittajono muistutti rappusia. Jos ei ylettynyt nostelemaan heiniä vinkkureilta tai rattailta, piti mennä kasan päälle ja nostella sieltä.  

Heinien sotkeminen oli yleensä lasten työtä. Olosuhteet olivat usein epämukavat: ylhäällä oli kuuma ja siellä hakkasi päätään pärekaton rautanauloihin, sääret olivat raapasteilla ja niitä kirveli suola, jota heitettiin heinien päälle, siksi että heinät olisivat säilyneet paremmin ja pöllynneet eli tuoksuneet vähemmän. 
 


Elonkorjuu 

Elopäivinä oli pellolla neljäkin niittomiestä, jokaisella perässään kaksi sitojaa. Kykästäjä oli erikseen.  

Niittämisessä usein leikkimielisesti kilpailtiin. Kerran yhteislaitumella Mäkilän Ville ja Virtasen Yrjö niittivät kauraa niin etteivät toiset pysyneet perässä. "Kyl meitillä oli si perkuleen hyvät vikahteet", totesi Yrjö vaatimattomana. 

Elonleikkuukoneita oli taloissa jo ennen toista maailmansotaa, mutta suurin osa viljelijöistä niitti siltikin kevätviljat ja rukiin vielä "vikahteella". Niin sanottujen itsesitojien suosio oli lyhytaikainen. Ne sekä niittivät että sitoivat viljan. 

Kykkäiden piti kuivua pellolla viikon tai kaksi. Sitten sitomat vietiin riiheen ja pantiin ylös parsille kuivumaan. Riihessä oli kiuas, jota lämmitettiin viljan kuivaamista varten. Riiheen mentiin jopa neljän aikaan aamulla, jotta saatiin nopeasti uutta viljaa kuivumaan. Ihmeen vähän riihiä paloi, vaikka niitä lämmitettiin paljon ja niissä oli päre- tai olkikatto. Ehkä riihien nokinen, kiljaantunut puu ei ollut herkkää syttymään. Varmuuden vuoksi riihet tehtiin kuitenkin vähän erikseen muista rakennuksista.  

Kun vilja oli kuivunut, oli vuorossa riihen puinti eli tappaminen. Riihen yhteydessä oli luva eli huone, jossa riihi puitiin. Pääosa jyvistä irrotettiin lyömällä viljat ensin seinään. Sitten hakattiin varstoilla. Joissain paikoissa jopa hevonen sotki viljaa.  

Ruumenia varten oli luvan takana yksilappeinen ruumenkoppi, jonne ruumenet kannettiin korvinkopalla. 

Riihessä puitaessa viljat menivät viskurin kautta säkkiin, niin että saatiin enimmät oljet pois. Keväisin viskuri toimi myös eräänlaisena alkeellisena lajittelijana. Myöhemmin tulivat varsinaiset lajittelijat. Tuomella oli Pienviljelijäyhdistyksen lajittelija, jota sai lainata.  

Tappurit sitten jo puhdistivat sen verran, ettei tarvittu viskuria.  

Tappureiden yleistyessä tappuroitiin paljon vaihetuksiin. 
Tappurointi oli suuritöistä: siinä tarvittiin kymmenenkin henkeä. Jos tappuroitiin suoraan seipäiltä, kuten myöhemmin vallan tehtiin, väkeä piti olla vielä enemmän. Naapurista tultiin joukolla tappurille, sitten mentiin vastavuoroisesti heille.  

Oli yhteisiä tappureita, joilla tappuroitiin vuoron perään, ja oli ihmisiä, jotka kiersivät taloissa tappurin kanssa. Esimerkiksi Vuorisen Eino kulki tappurivehkeiden kanssa talosta taloon.  

Tappuria pyöritti ensin onkapannu, myöhemmin maamoottori, josta kuului kova potkotus. Tappureita käytettiin myös sähkömoottorilla ja traktorilla.  

Viljaa koottiin latoon tai riiheen riittaan odottamaan tappurointia, jos viljaa tuli niin paljon, ettei kaikkea ehditty heti tappuroida tai jos ei ollut omaa tappuria ja piti varrota, milloin tappuri ehti taloon.  

Tappuroinnissa kaikilla työntekijöillä oli oma työnimensä: oli riitastarepijä kun tappuroitiin riihessä tai ladossa, seipäästäajaja jos tappuroitiin pellolla, häkkipoika joka nosteli viljaa kuorman päältä tappurin pöydälle (tai sitten oli erikseen pöydälleajaja), syöttäjä, mylläri eli säkinvaihtaja, ruumenpoika, suovamestari, pahnapoika. 

Yksi siis nosteli viljaa tappurin pöydälle ja koneen päässä seisova syöttäjä syötti viljaa tappurin kitaan. Tappurin sivusta vilja meni säkkiin. Säkinvaihtaja vaihtoi tilalle uuden säkin, kun edellinen tuli täyteen. Tappurissa oli kaksi suuta, joista vilja tuli. Sillä aikaa kun yksi säkki täyttyi, sai vaihdettua toisen säkin valmiiksi. Ruumenet ja pahnat jatkoivat eteenpäin. Pahnat putosivat polkimien päistä maahan, ruumenet putosivat alempaa seulojen alta.  

Tappuriin sai lisälaitteeksi puhaltajan, joka painoi pahnat tappurin päästä suoraan suovaan. Jos ei ollut puhaltajaa, piti olla pahnojenkorjaaja, joka vei pahnat riittaan. Pahnat varastoitiin sisälle riittaan tai ulos suovaan eläinten ruoaksi ja kuivikkeeksi. Niistä saatiin myös uudet patjantäytteet.  

Jos pahnat varastoitiin suovaan, siitä sitten talvella leikattiin olkia niin sanotulla piuhalla tai pitkällä ja terävällä suovaveitsellä.  

Vielä 1960-luvun puolivälin jälkeen, 1970-luvulle saakka, tappuroitiin joissain paikoissa, vaikka oli jo puimureita.  

Puimuri nähtiin ensimmäisen kerran Ypäjänkylässä vuonna 1951 Hollon pellolla, sitten Uudentalon Yrjön pellolla. Ensimmäiset omat puimurit tulivat Ypäjänkylään vuonna 1952. Silloin Sorri, Laurila ja Pispa ostivat yhteisen puimurin, samoin Saarikoski ja Tammi sekä Kuusisto, Myllykylä, Pietilä ja Kauhanojan Perho. Karo osti yksin oman puimurin. Nämä neljä puimuria hankittiin suunnilleen samoihin aikoihin.  

Puimurit olivat alkuun säkkipuimureita, niissä ei ollut siis säiliötä. Puinnissa tarvittiin kaksi ihmistä: toinen pui ja toinen vaihtoi säkkiä, joka saattoi täyttyä hvvinkin nopeasti, niin että vaihtajalla piti kiirettä. 

Alkuun kävi paljon väkeä ihmettelemässä puimuria. Ennakkoluulot puimureita kohtaan olivat suuret etenkin vanhojen ihmisten keskuudessa: sanottiin, etteivät puimurit sovi Suomen pelloille ja että ne haaskasivatkin.  

Aluksi puimureilla puitiin vain ruis ja rypsi, joka oli uusi kasvi Ypäjän pelloilla. Kevätviljat niitettiin ja kuivattiin yhä seipäillä, koska ei ollut kuivureita ja pahnat täytyi kuitenkin koota pellolta karjanrehuksi.  

Kuivureiden yleistyessä alettiin kaikki vilja puida puimureilla. 
 


Pellavan korjaaminen 

Pellavaa korjattiin eri tavalla kuin viljaa: kun pellava oli kasvanut ja valmistunut, se vedettiin käsin juurineen maasta, sidottiin lyhteiksi eli sitomiksi ja kuivattiin seipäillä. Seiväs oli ikään kuin ortena, jonka varaan roikkumaan lyhteet asetettiin, yleensä parisitomiin (vrt. vihdat). Kun sitomat olivat kuivuneet, ne koottiin katon alle.  

Siemenet erotettiin varsista riipimällä sitä varten tehdyllä raudalla. Kaksi ihmistä istui riivinpenkillä vastakkain riipimässä eli rohkimassa. Toinen tapa irrottaa siemenet oli tappaa varstoilla tiiviillä lattialla. Siemeniä tarvittiin uuden sadon kasvattamisen lisäksi myös lehmille lääkkeeksi. 

Seuraavaksi pellavat liotettiin vedessä tai levitettiin keväthangelle hyvin ohuelti, kunnes päistäreet eli kuoret irtosivat. Jotkut levittivät pellavat syksyllä kedolle, josta eläimet olivat syöneet ruohon (ketopellavia) tai sänkipellolle. Liottamisen jälkeen pellavista annettiin haihtua enimmät vedet katon alla avonaisessa, ilmavassa paikassa.  

Sen jälkeen pellavat vietiin kuumaan saunaan parvelle kuivumaan ja loukutettiin enimmät päistäreet. Loukuttaminen oli yleensä miesten työtä, koska se oli niin raskasta. Loukutetut pellavat koottiin kimpuiksi ja nostettiin taas saunanparveen lämpimään. Sen jälkeen pellavat lihdattiin ja sitten häkylöitiin, ehkä vasta myöhemmin talvella. 
 


Kyntäminen  

Elonkorjuun jälkeen pellot kynnettiin. Kesämaa tosin kynnettiin jo kevätkylvöjen jälkeen.  

Yleensä kynnettiin pellon reunasta lähtien kahta sarkaa yhtä aikaa. Joissakin paikoissa kuitenkin kesämaan kyntäminen aloitettiin keskeltä. Jos sarka kynnettiin keskelle, niin ajajan lisäksi täytyi hevosella olla taluttaja, jotta ensimmäinen vako tuli suoraan. Kun seuraavia vakoja ajettiin, hevonen ei enää tarvinnut taluttajaa.  

Keskeltä aloitettaessa sarat saatiin kekkeriksi eli keskeltä korkeiksi ja sivulle laskeviksi.  

Ei ollut yhtä oikeaa tapaa kyntää: voi sanoa, että jokaisella kyntäjällä oli omat tapansa ja omanlaisensa jälki. Myös maan laatu asetti omat ehtonsa, toiset maat piti kyntää syvältä, toisille riitti kevyempi muokkaus. 
 


OJIENAJO JA MUUT PELLONPARANNUSTYÖT 

Peltojen ojitus 

Pelloilla oli ennen avo-ojat. Jo 1930-luvulla oli käytössä oja-auroja, joilla ojia aukaistiin. Oja-auranajossa tarvittiin kuusi, kahdeksan tai kymmenen hevosta. Ojat aurattiin yleensä yhteistyössä naapurien kanssa. Pyörtynät eli ojanpenkat ajettiin pyörtynäauralla. Päisteojat luotiin lapiolla. Ojanpohjia perattiin kapealla puulapiolla.  

Ojat ajettiin syksyllä. Yleensä ajettiin kesämaan ojat: se oli eräänlainen maan peruskorjaus. Samalla ajettiin piiriojatkin. Keväällä turpeet levitettiin kuokilla ja niin sanotulla pirunkouralla eli kuokalla, jossa oli piikit.  

Päisteeseen tehtiin omatekoinen salaoja, niin että päästiin saralta toiselle. Kun käyttöön tulivat elokoneet, tehtiin myös siltoja eli ojakonnia, joita siirreltiin ojalta toiselle. 

Ensimmäiset salaojitukset Ypäjänkylässä tehtiin Saarikoskella vuoden 1938 tienoilla. Vähän sen jälkeen salaojitettiin myös Kuusistossa. Mattila oli sitten seuraavia tiloja, joissa pellot salaojitettiin. Muutoin vielä ennen sotia ei kylässä juurikaan salaojia tehty.  

Alkuun salaojat kaivettiin lapiolla. Koneet tulivat 1950-luvulla.  

Kun salaojitus yleistyi, syntyi paljon salaojaporukoita. Ypäjänkylässäkin kävi salaojittamassa monia eri ryhmiä, esimerkiksi niin sanottu "Kankaan porukka". Joukko ypäjänkyläläisiä ja loimaalaisia perusti oman salaojayhdistyksen, Loimaan-Ypäjän Salaojitus Oy:n, jossa oli yhteensä kymmenkunta jäsentä. Yhdistyksellä oli salaojakone ja miehiä töissä. Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli Aarre Kähkönen. Yhtiön konttorikin oli Lylyllä. Viimeksi yhtiön toimintaa jatkoi Aimo Hokka, jolla oli konetta ajamassa muun muassa Martti Kero.  

Salaojaporukassa oli kymmenisen miestä, lisäksi oli talon oma miesväki. Salaojitus vaati paljon työvoimaa, sillä vaikka ojitus tapahtui koneella, santakuormat tehtiin lapiolla ja samoin santa levitettiin ojiin lapiolla. Myös putket laskettiin käsin. Se olikin varsinainen taitolaji.  

Salaojasantaa tuotiin kuorma-autoilla Mellilästä, Metsämaalta ja Murrolta. Koska santa oli kallista, sitä levitettiin ojien pohjalle melko nuukasti, ja siksi ojat eivät välttämättä myöhemmin vetäneet kunnolla. 

Salaojaputkia saatiin Metsämaan, Humppilan tai Loimaan putkitehtaalta.  

Kun kaivurit eivät vielä olleet isoja, voitiin joutua ampumaan kiviä pellolta salaojien tieltä. Joskus kivet vain kierrettiin. 

Salaojaporukan tulo taloon teetti paljon työtä myös emännällä. Jo etukäteen piti tehdä ruokaa ja leipoa ja miesten saavuttua huolehtia ruokailusta, kahvituksesta ja yösijoista muiden töiden ohella. 
 


Muut pellonparannustyöt 
  
Jos pellot olivat pehmeitä multamaita, niille ajettiin savea. Myös punertavaan hiekkamaahan savi oli hyvää. Kun savea kaivettiin, syntyi prunneja. Niissä lapset kävivät mielellään uimassa, vaikka syvällä vesi oli kylmää. Esimerkiksi Kivisen prunnissa uitiin, ja naiset kävivät pesemässä siinä mattojaan, koska vesi oli kirkasta. Myös muun muassa Saarikosken luona oli kirkasvetinen prunni. 

Maa saattoi paikoin olla myös liian kovaa. Savimaita pehmentämään ajettiinkin suolta ruoppaa. 

Sonnan levittäminen pelloille oli monivaiheista: sitä jouduttiin käsittelemään seitsemän kertaa, ennen kuin se oli pellolla levällään. Ensin sonta luotiin ulos navetasta, sitten sontarekeen ja patteriin, patterista kärryille, sitten pieniin kasoihin, sen jälkeen sonta levitettiin talikolla pellolle. Kuivikkeena käytettiin etenkin kauranpahnaa. 

Tietyt työt piti olla tehtynä määräaikaan mennessä. Esimerkiksi sonta piti levittää juhannukseen mennessä, samoin kesämaan tuli olla silloin kunnossa eli pyörtynät ja sonta levitetty, maa kynnetty ja sarat kekkeriksi "larattu", jos maan laatu sitä vaati.