PÄÄSIVULLE

Keskisuomalaisen pääkirjoitussivulla julkaistun artikkelin pidempi versio:

Big Brother leikkii vakavalla aiheella

Sami Yli-Karjanmaa

Jälleen käynnissä olevan Big Brotherin ainoa ongelma ei ole se, että se on ilmiönä vastenmielinen. Asian tästä puolesta on Marko Ahonen sanonut tämän lehden palstoilla kaiken olennaisen. Ohjelma on lisäksi vaarallisesti viihteellistämässä nykyistä kehitystä kohti valvontayhteiskuntaa ja jopa totalitarismia, mikä ei ole saanut juurikaan huomiota.

Harvat varsinkaan nuoremmasta polvesta tietävät, mistä Big Brother on saanut nimensä. Lause ”Isoveli valvoo” on peräisin vuonna 1949 julkaistusta brittikirjailija George Orwellin synkästä tulevaisuusromaanista Vuonna 1984. Tämä Stalinin Neuvostoliiton inspiroima teos kuvaa totalitaristista anglo-amerikkalaista imperiumia ”Oseaniaa”, jossa kaikki on myyttisen Isoveljen ja hänen johtamansa Puolueen valvonnassa.

Kirjalla on valitettavan monia yhtymäkohtia nykytodellisuuteen, jossa suurelta osin valheellisella ”terrorismin” uhalla perustellaan aiemmin rikollisina pidettyjä tekoja kuten hyökkäyssotia, kidutusta ja muita vakavia ihmisoikeusloukkauksia sekä kansalaisoikeuksien jatkuvaa murentamista. Kehitykseen liittyy myös voimakas demokratian vastainen elementti.

Puolueen tunnuslauseet käytössä

Yksi Puolueen kolmesta tunnuslauseesta Orwellin kirjassa on ”Sota on rauhaa”. Tämä liittyy kirjassa siihen, että pysyvä sotatila on tarpeen yhteiskunnan ilmapiirin kannalta. Myös Yhdysvaltain johtamasta terrorismin ”vastaisesta” sodasta on sanottu, että se ”ei ehkä koskaan lopu” (Dick Cheney), ja yksi sen nimistä onkin ”pitkä sota”.

Terrorin uhkaa ja sen aiheuttamaa sotatilaa käytetään perusteluna mm. kansalaisten yhä suuremmalle tarkkailulle. Heitä salakuunnellaan ja viranomaiset tarkkailevat heidän lainaamiaan kirjoja. Se kenelle he lähettävät sähköpostia kirjataan rekistereihin myös Suomessa. Tekninen tarkkailu kuten kasvojentunnistus kehittyy vauhdilla. Kaikkia Yhdysvaltoihin saapuvia ulkomaalaisia kohdellaan todennäköisinä terroristeina ja heiltä otetaan sormenjäljet, ja nyt myös Suomeen suunnitellaan sormenjälkirekisteriä. Viime aikoina kansalaisoikeuksien kaventamisen perusteluissa on jo jouduttu vakuuttamaan Orwellin luomia käsitteitä käyttäen (!), että kyse ei ole ”ajatusrikosten” kriminaisoinnista eikä isoveliyhteiskunnan luomisesta.

USAn viranomaiset katsovat voivansa pitää ”vihollistaistelijoiksi” luokittelemiaan henkilöitä pidätettyinä ilman oikeudenkäyntiä haluamansa ajan. Guantánamon vankileirillä (ja monessa muussakin paikassa) ”turvallisuusviranomaiset” soveltavat samanlaisia kuulustelumenetelmiä kuin Orwellin ”Rakkauden ministeriössä”: kidutetaan ihmisiä. Ja kuten Orwellin kirjassa, kielen manipulointi on tärkeällä sijalla – kidutusta ei saa sanoa kidutukseksi vaan edistyneiksi kuulustelumenetelmiksi jne.

Tietämättömien orjuus

Amerikkalaiset näyttävät olevan varsin laajalti valmiita hyväksymään oikeuksiensa kaventamisen. Tähän sopii hyvin Puolueen toinen tunnuslause, ”Vapaus on orjuutta”, sillä se pätee myös toiseen suuntaan: orjuus on vapautta. Lauseen totuus havainnollistuu romaanin päähenkilön Winston Smithin kohtalossa.

Suostuvaisuuden taustalla on koettu turvallisuusvaje: ”Tehkää mitä on tarpeen, kunhan suojelette meitä terroristeilta.” Enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä tämän vajeen ovat synnyttäneet syyskuun 11:nnen päivän iskut vuonna 2001. 9/11-iskuihin ja niiden hyväksikäyttöön liittyy läheisesti Puolueen kolmas tunnuslause, ”Tietämättömyys on voimaa”. Tämän lauseen toteuttaminen ns. ”realiteettikontrollin” avulla on Orwellin romaanin keskeisiä teemoja. Winston Smith työskentelee ”Totuuden ministeriössä” korjaten historiaa Puolueen päätösten mukaisesti.

”Realiteettikontrollia” Amerikan malliin

Kiitos etenkin internetin, kirjoitettu sana ei tänä päivänä ole hallittavissa Orwellin visioimalla tavalla. Silti historian uudelleenkirjoittamista tapahtuu kaiken aikaa: päätetään jälki- tai jopa etukäteen, mitä ”todellisuudessa” tapahtui. Valtamedia tekee sitten loput ja levittää tuota ”totuutta” tosiasioista välittämättä. Suomessa Helsingin Sanomat on tästä ehkä räikein esimerkki.

Hyvä osoitus tämän päivän käytännön ”realiteettikontrollista” on virallisten, vuoden 2001 terrori-iskuja tutkineiden elinten toiminta. Esimerkiksi virallinen 9/11-komissio kirjoitti (vastoin vahvaa näyttöä) täysin uusiksi neljää kaapattua lentokonetta koskevan kronologian siitä, kuka tiesi ja teki mitä ja milloin. Samoin se pyrki selittämään eräitä hyvin ikäviä faktoja muuttamalla jälkikäteen varapresidentti Cheneyn liikkeitä tuona aamuna. Se antoi myös täysin väärän todistuksen sortuneiden kaksoistornien rakenteesta jne.

Kolmen WTC-pilvenpiirtäjän täydellinen tuhoutuminen onkin osoittautunut koko 9/11-iskujen ehkä vaikeimmin kontrolloitavaksi realiteetiksi. Fysiikan lakeja on vaikea ohittaa. Yhdysvaltain hallituksen alainen NIST-tutkimuslaitos ajautui vuosikausia kestäneissä selvityksissään umpikujaan ja joutui jättämään itse sortumien aikaiset tapahtumat kokonaan tutkimatta. Edelleenkään ei tiedetä, miten kaksoistornien yläosat saattoivat murskata itseään jykevämmät alaosat sortuman edetessä maahan asti suurimman vastuksen tietä lähes vapaan pudotuksen kiihtyvyydellä.

Kolmatta romahtanutta pilvenpiirtäjää (WTC 7) koskevat tutkimukset etenivät viimein loppukesästä luonnosraportin asteelle. Voitaneen olla varmoja siitä, että valtamedia ei tule analysoimaan raporttia eikä kertomaan sen saamasta kovasta kritiikistä (esim.). WTC 7:n suhteen realiteettikontrolli onkin onnistunut hyvin: 9/11-komission keinotodellisuudessa 47-kerroksisen rakennuksen täystuhoa ei edes tapahtunut, ja harva on koskaan siitä kuullutkaan.

Syyllisiä ja syntipukkeja

Kuten Orwellin kirjassa, tämänkin päivän maailmassa tavallisella joukkotiedotuksen kuluttajalla on olemattomat mahdollisuudet tietää, kuka on kenenkin todellinen vihollinen, mitkä ovat sotien todelliset syyt, mitkä tahot oikeasti ovat erilaisten hyökkäysten takana tai mikä osapuoli jonkin sodan aloitti. Tämä pätee myös 9/11-iskuihin. Se ken katselee tuon traagisen päivän tv-uutislähetyksiä Ylen nettisivuilta saa kuulla Eva Polttilan kertovan, että Osama bin Laden oli kiistänyt syyllisyytensä, eikä tuo ollut viimeinen kerta. Lisäksi on tietysti olemassa hänen (")tunnustuksiaan("). Minkään näistä aitoudesta on lähes mahdoton varmistua.

Silmiinpistävä on Orwellin kirjan vastarintahahmo Emmanuel Goldsteinin ja bin Ladenin yhteys. Kumpikin on vallanpitäjille tuiki tarpeellinen vihollinen, jonka puheita näytetään säännöllisesti kansalle vihan ja pelon lietsomiseksi. Ja aivan kuten romaanissa jää auki, onko Goldstein itse asiassa Puolueen luomus, ei ole olemassa mitään varmuutta siitä, että bin Ladenin al-Qaida olisi jossain vaiheessa hypännyt pois amerikkalaisten kelkasta. Alunperinhän kyse oli taistelijoista, jotka CIA koulutti taistelemaan Afganistanin neuvostomiehitystä vastaan, kuten Britannian entinen ulkoministeri Robin Cook kertoi vähän ennen kuolemaansa.

Orwellin kirjassa Oseanian vuorotellen maailman kahta muuta suurvaltaa (Euraasiaa ja Itäaasiaa) vastaan käymän sodan syy jää hämäräksi. Romaanissa Lontooseen jatkuvasti tehtävät ohjusiskut lienevät täysin kotimaista alkuperää, vaikka niistä tietenkin syytetään vihollista. Historia opettaa, etteivät oikeatkaan sotaa tarvitsevat suurvallat ole kainostelleet valehtelussa. Mainilan laukaukset talvisodan ”syynä” ovat suomalaisille tutut, ja joku ehkä muistaa yhä jopa vuonna 2005 julki tulleen ns. Downing Streetin muistion kesältä 2002. Se paljasti suunnitelman väärentää tiedustelutiedot tukemaan tarinaa Irakin joukkotuhoaseista ja luomaan tarve hyökätä maahan.

Isot riehuvat, pienet peesaavat

Presidentti Bushin ensimmäinen valtiovarainministeri Paul O’Neillhän on kertonut Irakin sodan suunnittelun alkaneen välittömästi Bushin noustua valtaan tammikuussa 2001. Kyse oli koko ajan vain sopivan verukkeen löytämisestä. Lännen johtajat, erityisesti Bush ja Blair, eivät epäröineet valehdella koko maailmalle saadakseen hyökkäyssotansa, jollaiset 2. maailmansodan voittajavaltioiden Nürnbergin tuomioistuin julisti mitä raskaimmaksi sotarikokseksi ja joihin syylliset se hirtti.

Tähän viittasi presidentti Halonenkin YK:n yleiskokouksessa syyskuussa 2004 omalla laimealla tavallaan luonnehtiessaan hyökkäystä Irakiin ”voimatoimiksi, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia.” Heti perään hän kuitenkin antoi hyökkääjille synninpäästön: ”Nyt meidän on suunnattava katseemme ja energiamme tulevaan.” Näin siitä huolimatta, että presidenttimme kyllä tietää juuri rankaisemattomuuden olevan tärkeimpiä ihmisoikeusloukkauksia ruokkivia tekijöitä. Asenne ”ei puhuta isojen poikien ilkitöistä (ja toivotaan että ne ei enää tee niitä)” on eettisesti ala-arvoinen eikä taatusti Suomen edun mukainen pitkällä tähtäimellä.

Näyttää säännänmukaisesti unohtuvan, että aivan kuten Irakin sodan syistä, myös Afganistanin miehityksen perusteista meillä on vain hyökkääjän vahvistamaton, ”realiteettikontrolloitu” versio, jonka mukaan luolissa elelleen dialyysipotilaan valmentamat innokkaat fundamentalistinuorukaiset panivat ainoan supervallan koko puolustuskoneiston polvilleen. Päätettäessä EU:n hyväksynnästä Afganistanin sodalle Suomen ja muutaman muun pienen maan näkökohdat ”jyrättiin”, on silloinen ulkoministeri Tuomioja todennut. Yhdysvaltain bin Ladenin syyllisyydestä esittämät todisteet ovat salaisia. Mitä ilmeisimmin niitä ei ole olemassakaan; FBI ei ole myöskään etsintäkuuluttanut Osamaa 9/11-iskuista, muista syistä kyllä. Sodan todelliset syyt lienevät geopoliittisia ja energiastrategisia. Suomen päätös osallistua hyökkäyssodan jälkienpaikkausoperaatioon oli häpeällinen.

Keisarin ihanat vaatteet

Ottaen huomioon Irakin sodan syiden romuttumisen aiheuttamat reaktiot (lue: niiden puutteen), on epätodennäköistä, että valtajulkisuus milloinkaan alkaa tiukata selityksiä siihen, miksi virallinen tarina Afganistanin sodan syistä ja syyskuun 2001 iskuista pitää vettä kuin seula. Kirjailija Leena Krohnin sanoin: ”Joka haluaa nielaista selonteon sellaisenaan, joutuu uskomaan uskomattomaan: fantastisiin sattumiin ja yhteensattumiin, käsittämättömiin leväperäisyyksiin ja suoranaisiin fysikaalisiin mahdottomuuksiin.”

Erkki Tuomioja totesi ulkoministerinä ollessaan olevansa ”yhtä skeptinen sekä virallisen totuuden että useimpien konspiraatioteorioiden suhteen”. Tästä huolimatta hän ei pannut tikkua ristiin totuuden selvittämiseksi. Monet muut mm. Yhdysvaltain, Kanadan, Ison-Britannian, Saksan ja Egyptin hallitusten entiset ministerit ja varaministerit ovat ilmaisseet epäuskoisuutensa virallista 9/11-tarinaa kohtaan paljon suorasukaisemmin. Esimerkiksi viime marraskuussa Italian entinen presidentti Francesco Cossiga sanoi maansa ykköslehdelle Corriere della Seralle olevan tiedustelupiireissä tiedossa, että 9/11-iskut olivat tiedustelupalvelujen tekoa. Kasvava kansainvälinen joukko mm. insinöörejä, arkkitehteja, lentäjiä, tiedusteluammattilaisia, fyysikoita, psykologeja ja filosofeja yrittää saada äänensä kuuluville uuden, aidon tutkimuksen käynnistämiseksi.

Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta valtajulkisuus kuitenkin ummistaa silmänsä mahdollisuudelta, että Yhdysvaltain terrorisota on alusta loppuun huijausta. Miksi? Selitys ei vaadi monimutkaista psykologiaa, tarvitsee vain lukea H. C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet. George Orwellin Vuonna 1984 on syytä lukea heti perään, jotta ei unohtuisi, mitä todellinen isovelivalvonta merkitsee.

YLÖS