Andrzej Pettyn

Seikkailujen matka Piispanristille

Jorma Ahomäki ja Andrzej Pettyn

Jorma Ahomäen suomentama A Pettynin Esperantoksi elävästä elämästä kirjoittama seikkailukertomus.

Ensimmäisen kerran sain tietää Rauvolan koulun olemassaolosta vuonna 1965, kun opettaja Stefania Palica Szczecin´istä vieraili Puolan Radion toimitiloissa Varsovassa. Haastattelin häntä Piispanristillä suoritetun vierailun johdosta. Opettajan mukana Suomessa oli myös kaksi oppilasta, sisarukset Danuta ja Bojena Oginska. Vieraan kerronta soljui vuolaan innostuneesti. Seurasin sitä mielenkiinnolla ja aloin yhä enemmän ja enemmän kiinnostua Suomesta myös siitä syystä, että haastattelussa mainittu koulunjohtaja Jorma Ahomäen nimi oli minulle tuttu jo entuudestaan hänen Puolan Radioon saapuneista kirjeistään.

Vuoden kuluttua Jorma vieraili Puolan Radiossa Varsovassa, me tutustuimme henkilökohtaisesti ja vuonna 1968 sain vierailukutsun Piispanristille ja Turkuun. Matkani tarkoituksena oli esperanton opettaminen Turun kesäyliopistossa, kertominen esperanton harrastuksesta kielen synnyinmaassa Puolassa ja haastattelujen tekeminen Helsingissä 1969 järjestettävän maailmankongressin valmisteluista ja niiden edistymisestä.

Sain suomalaisilta virallisen kutsukirjeen, joka vaadittiin silloisen kommunistisen hallinnon sääntöjen mukaan Puolassa. Kun olin saanut kirjeitse takuut majoituksesta, ruokailusta, vakuutuksista yms., saatoin ryhtyä hankkimaan itselleni passia. Täytin vaadittavan (muutaman sivun mittaisen!) anomuslomakkeen, jossa oli suunnaton määrä kysymyksiä mm. perheestäni jne. Jäin rauhallisesti odottamaan vastausta. Asia pitkittyi ja mutkistui. Tiedustelin pari-kolme kertaa anomukseni kohtalosta poliisilaitoksen yhteydessä toimivasta passitoimistosta ja lopulta viiden kuukauden (!) odottamisen jälkeen sain passin perjantaina 24. kesäkuuta 1968 kello 10,30. Mutta tarvitsin vielä lisäksi suomalaisen viisumin. Koska tiesin, että Suomen suurlähetystö on avoinna kello kahteentoista saakka, otin taksin ja yhdessä vaimoni kanssa ajoin esikaupunkialueella sijaitsevasta passitoimistosta keskikaupungilla sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön.

Kello 11,30 astuimme sisään lähetystön ovesta. Kiirehdin viisumiosastolle, mutta siellä ystävällisesti hymyilevä nainen sanoi minulle: "Hyvä herra, tänään on suomalaisten suuri juhla juhannus. Siitä syystä me suljemme toimistomme tänään jo puolen tunnin kuluttua. Palatkaapa asiaan maanantaina." Katsahdin häntä hämmästyneenä. "Hyvä rouva", sanoin ja aloin selittää: "Maanantaina jo aamulla minun pitää ohjata kielikurssia Turun kesäyliopistossa. Eri puolilta Suomea on ilmoittautunut yli sata osanottajaa. He odottavat minua siellä." Mutta hän levitteli käsiään toivottoman näköisenä ja antoi minun ymmärtää, ettei hän voi millään tavoin auttaa minua. Eteisessä vaimoni odotti minua, istuuduin hänen viereensä ja melkein itkin. Muutaman minuutin kuluttua - kello oli jo 11,40 - käytävään saapui lähetystön ensimmäinen sihteeri. Puhuttelin häntä englannin kielellä ja jälleen selitin, että minun pitää olla maanantaina Turussa. Turhaan. Kello oli jo 11,50.

Esperanta Finnlandon kansi vuodelta 1968 ja A Pettynin kuva samasta lehdessä.
Silloin muistin, että minulla oli salkussani aikakausilehti nimeltään Esperanta Finnlando. Lehden kannessa oli presidentti Urho Kekkosen kuva, sillä hän oli Helsingissä 1969 järjestettävän esperantistien 54. maailmankongressin suojelija ja kolmannella sivulla oli melkein yhtä suuri kuva minusta. Eteisessä huomasin erään oven yläpuolella kilven: Suurlähettilään sihteeri. Mainittu aikakausilehti kädessäni astuin huoneeseen ja selvitin asiani sihteerirouvalle lehteä ja sen valokuvia osoittaen. Hän otti lehden, pyysi minua odottamaan ja astui suurlähettilään huoneeseen. Hetkisen kuluttua hän palasi takaisin ja sanoi: "Hyvä herra, suurlähettiläämme suostui tekemään teidän kohdallanne poikkeuksen. Vaikka me suljemme toimistomme viiden minuutin kuluttua, antakaa minulle passinne ja tulkaa takaisin kello 13,30. Viisuminne on silloin valmiina.

Minä kiitin. Yhdessä vaimoni kanssa menin kauppoihin ostamaan joitakin tuliaislahjoja suomalaisille isännilleni ja palattuani kello 13,30 suurlähetystöön sain takaisin passini ja viisumin Suomeen matkustamista varten. Avoimesta juhlasalin ovesta näin joukon ihmisiä ruokailemassa. Ahaa - juhannusjuhlaa vietetään - ajattelin. Mielenkiintoista oli, että siihen aikaan viisumista piti maksaa, mutta minulta ei vaadittu mitään. Ehkä he tekivät poikkeuksen tahi unohtivat.

Mutta vaikeudet eivät päättyneet tähän. Jälleen turvauduimme taksiin päästäksemme nopeasti Varsovan keskusrautatieasemalle ostamaan junalippua satamakaupunkiin nimeltä Szczecin, josta minun oli tarkoitus matkustaa hiililaivalla Turkuun. Suomalaiset isännät olivat ostaneet jo etukäteen tarvittavan laivalipun ja lähettäneet sen minulle postitse Puolaan.

"Hyvä herra", sanoi lipunmyyjä ystävällisesti hymyillen, "kaikki liput Szczecin´iin menevään yöjunaan ovat jo kauan olleet loppuunmyydyt. Meillä on vain muutamia lippuja maanantaiksi." Mutta silloin jo yhtään empimättä otin esille salkustani aikakausilehden Esperanta Finnlando ja näytin sitä virkailijalle sanoen: "Tässä on Suomen tasavallan presidentti Kekkonen ja tässä olen minä. Huomenna puolenpäivän aikaan lähtee Szczecin´istä presidentin (!!!) henkilökohtainen huvipursi, joka vie minut Turkuun. Alus odottaa satamassa minua!" Olin jo oppinut valehtelemaan saavuttaakseni päämääräni. "Minun täytyy olla Szczecin´issä ehdottomasti oikeaan aikaan! Jopa Suomen suurlähetystö pidettiin avoinna juuri minua varten virallisen toimistoajan jälkeen, jotta he saattoivat antaa minulle viisumin", sanoin ylpeästi ja näytin passiani.Hän katsoi passia ja minua hieman epäluuloisesti ja meni esimiehensä puheille. Palattuaan hetken päästä hän sanoi: "Puolen tunnin kuluttua matkatoimisto Orbiksen edustaja tulee luovuttamaan meille takaisin muutamia käyttämättömiä matkalippuja. Voimme myydä yhden niistä teille." Huokaisin helpotuksesta.

Seikkailu ei kuitenkaan päättynyt tähänkään. Saavuttuani seuraavana aamuna Szczecin´in satamakaupunkiin menin Puolan valtion Itämerenliikenteen toimistoon vahvistamaan matkalle lähtöni. Sain kuitenkin toimistovirkailijalta tietää, että laivani ei menekään suoraan Turkuun. Juuri oli päätetty, että laiva ensin osallistuu sunnuntaisten meripäivien paraatiin kaupungissa nimeltä Swinoujscie, joka sijaitsee noin 100 km pohjoiseen Szczecin´istä. Silloin otin taas aivan vakavailmeisenä esille salkustani tutun lehteni Esperanta Finnlando enkä nyt enää toista käymääni keskustelua, jonka johdosta sain paikan toiseen hiililaivaan. Siihen aikaan ei vielä ollut matkustajalauttaliikennettä Suomen ja Puolan välillä. Kuitenkin minulle korostettiin sitä seikkaa, että laiva ei menekään Turkuun vaan Helsinkiin. Lisäksi ilmoitettiin, että minun on jaettava hyttini erään laivan henkilökuntaan kuuluvan merimiehen kanssa. "Sopii minulle", vastasin välittömästi Lähetin heti sähkösanoman Piispanristille tiedottaakseni isännilleni saapumissataman vaihtumisesta ja kiiruhdin jälleen taksilla satamaan, jossa laiva jo odotti puolen tunnin päästä tapahtuvaa lähtöään. Matka oli erittäin miellyttävä. Me saavuimme Suomen pääkaupunkiin sunnuntai-iltana. Helsingin satamassa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Silloin en vielä tiennyt, mitä suomalaisille juhannus merkitsee. Yhtään tullimiestä eikä yhtään rajavartijaa ei näkynyt satamassa. Mikä vieläkin hankalampaa: yhtäkään Rauvolan koulun edustajaa ei ollut vastaanottamassa minua.

Tulin levottomaksi. Merimiesten neuvoja seuraten menin läheiseen hotelliin soittaakseni puhelimella eräälle paikalliselle kansainvälisen esperantojärjestön (UEA) edustajalle Helsingissä ja pyysin apua. Sen jälkeen palasin laivalle. Kului tunteja. Tulin vain entistäkin huolestuneemmaksi. Merimiehet lohduttivat minua tarjoilemalla votkaa, jota oli salakuljetettu maihin kirsikkamehuastioissa. Tuon lääkkeen vaikutuksesta mielialani kohosi ja pian olin aivan iloinen hankalasta tilanteesta huolimatta. Silloin ilmestyi yht´äkkiä laivaan kolme miestä: Jorma Ahomäki, Harri Melasniemi ja Harri Laine. He olivat Suomen Esperantoliiton edustajia. Tuota pikaa huomasin olevani autossa, joka oli matkalla Turkuun. Silloin yht´äkkiä havaitsin, ettei kukaan ollut leimannut passiani. Huomautin havainnostani Jorma Ahomäelle, joka vakavan näköisenä (en silloin tajunnut hänen laskevan leikkiä) sanoi: "Tästä alkaen olet Suomessa laittomasti...! Me salakuljetamme sinut autolla Turkuun! Minä olin kauhuissani muistaessani rajavartioiden ankaruuden Puolassa.

Näin oli alkanut satumainen vierailuni Suomessa. Aluksi ihmettelin iltaisin lukuisia mainosvaloja, sitten mykistyin ihmeellisen luonnon hiljentämänä. Suomalaiseen maisemaan olin aikaisemmin tutustunut postikorttien ja matkailumainosten välityksellä. Lopulta totesin, että nuo tarinoiden mukaan kylmät suomalaiset (sellainen mielipide oli vallitseva Puolassa) ovat tavattoman hyväsydämisiä, ystävällisiä, mutta vilpittömän ystävyytensä (minkä totesin myöhemmin) he näyttävät vain sille, joka on osoittautunut todellisen luottamuksen arvoiseksi. Siitä on aina saatava pitävä näyttö.

Ensimmäinen vierailuni Suomessa jätti niin syvät jälkensä sydämeni syvyyksiin, että palattuani kotiini Puolaan, ryhdyin välittömästi toimimaan aktiivisesti Puola-Suomi ystävyysseurassa. Tulipa minusta myöhemmin yhdistyksen pääsihteerikin. Tein lukuisia aloitteita, jotka tähtäsivät Suomen tunnetuksi tekemiseen puolalaisten keskuudessa, mm. johdin pitkän aikaa filmikerhoa, jonka jäsenille ja muillekin kiinnostuneille esittelin suomalaisia elokuvia sekä myös Suomen kulttuuria käsitteleviä videofilmejä. Perustin kuukausijulkaisun nimellä Sisu-lehti, jota toimitin ja jaoin seuran jäsenistölle. Se ilmestyy edelleenkin, toimittaja vain on vaihtunut. Vuonna 1974 suorittamani Suomen vierailun jälkeen aloin opiskella suomea - tietysti esperantistien avulla ja tukemana ja jonkin ajan kuluttua minusta tehtiin Puolan radion ulkomaanpalvelun suomenkielisen osaston päällikkö. Hoidin tätä tehtävää 12 vuotta.

Kannattanee mainita, että Puolan radiossa ja puolalaisessa lehdistössä on ilmestynyt minun kirjoittamiani artikkeleita suomalaisista henkilöistä ja muistakin Suomeen liittyvistä aiheista kaikkiaan noin 1200, lisäksi olen pitänyt noin 100 Suomea käsittelevää luentoa eri yhdistysten tilaisuuksissa. Lisäksi olen tulkannut suomalaisten pitämiä vierailuluentoja puolalaisten järjestöjen kokouksissa sekä esperanton että suomen kielistä. Luulen, että rohkenen sanoa informaatiotoimintani kautta maksaneeni velkani suomalaisille ystävilleni ja isännilleni eri puolilla Suomea siitä avusta ja tuesta, joilla he rohkaisivat minua suomenkielen opiskelussa ja matkoillani kautta koko Suomen niemen.

Puolan radion suomenkielistä toimistusta eikä sen lähetyksiä ei enää ole olemassa, mutta edelleen pyrin tekemään Suomea tunnetuksi puolalaisissa tiedotusvälineissä. Muutamia kuukausia sitten pidin neljän ohjelman sarjan suomalaisista aiheista radiossa, mm. 40-minuuttisen haastattelun suorassa lähetyksessä yhdessä "suomalaisuuteni isän" Jorma Ahomäen kanssa radio Bogorian studiossa. Tulkitsin haastateltavani kerronnan suomesta puolaksi. Suomalaiset laulut ja iskelmät antoivat oman värinsä ohjelmalle. Tuorein esimerkki toiminnastani Puolan ja Suomen välisen vuorovaikutuksen saralta on keväältä 1999. Tuolloin järjestettiin sekä Piispanristillä että Milanowekissa Varsovan eteläpuolella koululaisten piirustusten vaihtonäyttely. Hoidin Jorma Ahomäen kanssa tarvittavat tulkin tehtävät. Kuluneiden noin 30 vuoden aikana olen eri tavoin auttanut suomalaisia Puolassa, joko majoittamalla kotonani minulle aivan tuntemattomiakin matkailijoita sekä opastamalla suomalaisia turistiryhmiä, esimerkiksi Turun tuomiokirkkoseurakunnan edustajia. Siinä seurakunnassa työskentelee suntiona Teuvo Rantala, minun ensimmäinen suomenkielen opettajani.

Olen vieraillut Suomessa tähän mennessä kaikkiaan 27 kertaa ja viettänyt maassa yli 2,5 vuotta. Kymmenkunta kertaa olen vieraillut Piispanristillä ja Kaarinassa. Mieleeni on erikoisesti jäänyt osallistumiseni uskontotunnille Piispanristin koulussa. Keskustelin oppilaiden kanssa suomeksi käskyihin liittyvistä kysymyksistä. Olen ihaillut Kaarinan koululaitoksen kehittymistä. Olen nähnyt Rauvolan pienen puukoulun vaihtuvan ja kasvavan moderniksi tiiliseksi opinahjoksi - Piispanristin kouluksi - nykyisellä paikallaan. Hyvät organisatoriset puitteet, taitavasti ohjatut työskentelytavat oppilaiden parissa, joista erityisesti muistan oppituntien ulkopuoliset aktiviteetit kuten DX-kuuntelun, esperanton antaman panoksen opetuksen monipuolistamisessa ja ehkä juuri nyt internetin käytön viestinnän ja oppimisen tukemisessa.

Olen saanut sellaisen vaikutelman, että koululaisilla on aina ollut hyvä onni Piispanristillä saada itselleen taitavia rehtoreita ja opettajia sekä Ahomäen että nykyisen rehtorin Rautasen aikana. Siispä minulla on kaikki syyt onnitella oppilaiden vanhempia siitä, että he ovat saaneet kouluunsa työstään huolta ja vastuuta kantavia kasvattajia. Toivotan kaikille oppilaille menestystä siinä toivossa, että he Piispanristin koulusta saamillaan eväillä menestyisivät jatko-opinnoissaan ja myös myöhemmin aikuisten maailmassa.

Ensimmäinen vierailuni Piispanristillä vuonna 1968 avasi minulle tien Suomeen, josta tuli kuin toinen kotimaani ja josta ammensin innostukseni suomalaisen elämänmuodon tunnetuksi tekemisessä puolalaisten keskuudessa. Me, puolalaiset ja suomalaiset, olemme saman meren rannalla asuvia naapureita. Mitä enemmän tiedämme toisistamme, sitä paremmin voimme kehittää yhteistyötämme maidemme menestykseksi ja parhaaksi.

Tässä lämmin tervehdykseni Piispanristin koulun opettajille ja oppilaille sekä myös oppilaiden vanhemmille Milanowekin kaupungista Varsovan kupeesta.

Milanowek, toisena päivänä syyskuuta 1999

Andrzej Pettyn
Puolan radion toimittaja ja toimituspäällikkö vuodesta 1959

Takaisin pääsivulle Al la æefa paøo <<<>>> Takaisin alkuun Reveno al komenco
Esperanton Keskussivulle --- Al la centra Esperanto paøo

  • Kerholehti Vekilo ---- Klubgazeto Vekilo
  • 50 jarojn lunco en lernejo en Finnlando, Vekilo 4/1998
  • Skibastonpromenado, Vekilo 1/1999
  • Puþsledo, Vekilo 1/1999
  •